sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Kirjabloggarit Kannelmäen kirjastossa

Löysin kirjaston sivuilta kiinnostavan tapahtuman: kaksi kirjabloggaria vierailee ensi tiistaina Helsingin Kannelmäen kirjastossa.

Kirjaston vieraina ovat helsinkiläiset kirjabloggarit Arja Korhonen ja Tuija Takala. Tapahtumassa on tarkoitus keskustella kirjablogeista ja muun muassa lukuvinkkien etsimisestä blogien avulla.

Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogi ja Tuijan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi ovat minulle ennestään tuntemattomia, mutta ne vaikuttavat suoranaisilta kirjojen aarreaitoilta, joten aion näitäkin blogeja alkaa seurata.

Täältä voi lukea Arjan ja Tuijan ajatuksia muun muassa bloggaamisesta, uutuuskirjoista ja lukemisesta.

Harmi, että samalle illalle on jo muuta menoa, muuten olisin mennyt kirjastolle kuuntelemaan. Tapahtuma on 30.9.2014 klo 18.00.

Kirjaston tapahtumailmoitus

lauantai 27. syyskuuta 2014

Onnen tunti


Lainasin kirjastosta Anna-Leena Härkösen kirjan, Onnen tunti, ja aloin lukea sitä oikeastaan lainkaan tietämättä mistä se kertoo.

Kirjan päähenkilö on uusperheen äiti Tuula. Hänen perheeseensä kuuluvat mies, Harri, ja kymmenvuotias poika, Roope. Roopen isä, Tuulan entinen mies Jari, ei juuri ehdi pitää poikaansa yhteyttä. Tuulaa surettaa, ettei äitiä huolita enää poikansa juttuihin mukaan samalla lailla kuin ennen. Joskus Tuulan mieltä kalvaa se, ettei hän voi saada biologista lasta Harrin kanssa, koska hänen kohtunsa on poistettu.

Kun Tuula näkee lehdessä ilmoituksen, että huostaan otetuille lapsille etsitään sijaisperheitä, hän tuntee, että hänellä olisi vielä jotain annettavaa. Hänen oma lapsuutensa on ollut onneton, välit itsekeskeisen äidin kanssa ovat huonot ja isänsä kanssa Tuula vaihtaa vain joulukortteja.

Kirja on kertomus siitä miten Tuulan perhe kypsyy ajatukseen sijaislapsesta, miltä tuntuu epäilys omasta riittämättömyydestä ja pelosta kiintyä vieraaseen lapseen, joka voidaan ottaa pois. Toisaalta Tuula pelkää myös, ettei kiinny toisen lapseen. Sijaislapset muuttavat koko perheen elämän ja tuovat perheen lähipiiriin myös lasten biologiset vanhemmat omine ongelmineen.

Kirjoitin viimeksi Eve Hietamiehen kirjasta Puolinainen, että minua ärsytti preesensin käyttö. Tätä kirjaa ehdin lukea parisataa sivua, ennen kuin huomasin, että kirja on preesensissä, aika hauskaa sinänsä. Tässä kirjassa preesens ei siis haitannut, ehkä alan tottua siihen.

Kirja on vauhdikas ja lasten kohtalot liikuttavat. Viisivuotias Venni on sylinkipeä, kahdeksanvuotias Luke taas kovis. Minua suretti, että perheen oma poika, Roope, jää sijaislasten saapumisen jälkeen melko vähälle huomiolle.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta Tuulan käytös suoraan sanoen välillä pöyristytti. Siitä jäi todella hämmentynyt olo. Tietysti hänelläkin on kannettavanaan menneisyyden taakka, joka hänen on ennen pitkää kohdattava.

Kustantaja: Otava, 2011.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Luettua elämää
Lurun luvut
Pihin naisen elämää
Mari A:n kirjablogi
Järjellä ja tunteella 
Luettua
P. S. Rakastan kirjoja
Kirjakko
Päkän juttu 
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjantila
Sanasulka
Susan kirjasto 
Tiikun tuumailut
Ofelia Outolintu

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Puolinainen

Olen jo pitkään halunut lukea Eve Hietamiehen kirjan Puolinainen, nyt se vihdoin osui kirjastossa käteen.

Kirja kertoo Ilonasta ja Iivarista, aivan tavallisesta pariskunnasta. Ilona on töissä marketissa, Iivari on hanoja myyvän firman myyntimies. Parisuhde on asettunut uomiinsa ja asunnon remontti lähes valmis, arki on tuttua ja turvallista, vain yksi asia puuttuu: lapsi.

Ensimmäisestä raskaudesta kerrotaan kaikille. Tulevat mummot ovat haltioissaan ja työkaverit onnittelevat. Eräänä päivänä Ilona alkaa kuitenkin vuotaa, eikä vuodolle näy loppua. Kukaan ei ollut varoittanut, että lapsi voi tulla ulos. Vasta keskenmenon koettuaan Ilona alkaa kuulla muiden kokemuksia keskenmenoista, on kuin hän olisi päässyt jonkin kerhon jäseneksi.

Kirja on kertomus siitä miten Ilona ja Iivari yrittävät jatkaa elämäänsä toistuvien keskenmenojen keskellä. Ilona alkaa hoitaa asioitaan itkujen välillä ja viettää kahvitaukonsa yksin. Työkaverit eivät jaksa, kun hän on aina itkuinen ja poissa ja parisuhdekin rakoilee.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mitä ensin vierastin. Tuntui, että kirjoitustyyli etäännyttää lukijan aiheesta ja että kerronta on liian kevyttä. Myöhemmin kirja alkoi kuitenkin tuntua jopa ahdistavalta, ehkä totuin tyyliin.

En oikein pidä siitä, että koko kirja on kirjoitettu preesensissä. Minusta preesens on ennen kaikkea tehokeino. Minun on vaikea päästä mukaan preesensissä kirjoitettuun tekstiin ja se tuntuu usein, ainakin aluksi, hieman epäuskottavalta. Tätä kirjaa lukiessani pääsin kuitenkin jossain vaiheessa mukaan preesensissä olevaan kerrontaan.

Kerronta on sinänsä onnistunutta ja henkilöt mielenkiintoisia. Ilonan tarinan rinnalla kulkee luontevasti myös kertomus hänen lapsuudestaan.

Vasta kirjan lukemisen jälkeen kuulin, että kirjailija oli itse saanut useita keskenmenoja. Luultavasti olisin lukenut kirjaa aivan eri lailla, jos olisin tiennyt sen ennen kirjan lukemista. 

Kustantaja: Otava, 2002.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lillin kirjataivas
Susan kirjasto
Sydänjää
Kirjakaapin avain
Anuliinin ajatelmia 


torstai 28. elokuuta 2014

Stop Torture -kirjapiiri alkaa

Amnestylla on menossa kidutuksen vastainen Stop torture -kampanja. Siihen liittyen alkaa  Stop torture -kirjapiiri Helsingissä 8.9.2014. Kirjapiiri on Ruoholahdessa, Amnestyn toimiston tiloissa.

Ensimmäisellä kerralla kirjana on Auli Leskisen Petojen aika. Piiri kokoontuu syksyn aikana neljä kertaa. Samanlaisia piirejä on tarkoitus perustaa eri puolelle Suomea.

Lisätietoja Helsingin kirjapiiristä

Kirjapiirien Facebook-sivut

Kampanjaan liittyviä vetoomuksia:

Vaadi oikeutta Claudialle

Pelasta Moses Akatugba

 

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Pyhimyksiä ja paanukattoja

Hollolan kirkko.

Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun Pyhimyksiä ja paanukattoja on erittäin mielenkiintoinen tietokirja. Kirjan alaotsikko on "Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin" ja juuri kulttuurihistorian näkökulmasta kirja pyhimyksistä kertookin.

Kirja on erittäin silmiä avaava kokemus, koska siinä kerrotaan paljon siitä miten pyhimykset elävät yhä nykyajan maallistuneessa kulttuurissamme, mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi. Pyhimykset esiintyvät muun muassa ihmisten, katujen ja kaupunkien nimissä, kansanperinteessä, kuntien vaakunoissa ja nimipäiväkalenterissa. Apostoli Jaakob eli Jaakko heittää heinäkuussa kylmän kiven, juhannus on Johannes Kastajan päivä ja joulu alkaa Tuomaan päivästä. Kirja korostaakin, että nykysuomalaiset osaavat nimetä useita vanhoja pyhimysten päiviä, vaikka eivät tätä tiedostaisikaan.

Kirjassa käsitellään muun muassa keskiaikaista pyhimysperinnettä, pyhimykseksi tulemista, pyhimysperinteen selviämistä uskonpuhdistuksesta ja pyhimysten ja pakanallisten jumaluuksien piirteiden sekoittumista. Lisäksi kerrotaan vanhoista pyhimystarinoista ja niiden todenperäisyydestä sekä pyhimysten merkityksestä ihmisille.

Useita eri pyhimyksiä esitellään tarkemmin ja kerrotaan missä keskiaikaisissa kirkoissa heidät voi kohdata. Kirjassa on myös aukeama, jossa on ohjeet eri pyhimysten tunnistamiseen, listasta voi katsoa kenet tunnistaa esimerkiksi avaimista tai keihäästä.

Kirjan lopussa esitellään pyhiinvaellusreittejä aina Helsingin kirkoista Ahvenanmaalle. Tutut paikatkin voi nähdä uudesta näkökulmasta ja törmätä asioihin, joita ei ole ennen huomannut.

Kirjan ulkoasu on ilmava ja huokuttelee lukemaan, samoin kuvitus on onnistunut. Suosittelen tätä erinomaista kirjaa kaikille, joita pyhimykset kiinnostavat. Tämä kirja on valittu vuonna 2009 vuoden kristilliseksi kirjaksi, eikä syyttä. Kirjan näkökulma on kuitenkin enemmän historiassa ja uskonnon luomassa kulttuurissa kuin uskonnossa itsessään.

Kustantaja: Kirjapaja, Helsinki 2009.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Annelin lukuvinkit 
Kirjava kirjasto

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Stadin ässät

Bloggailutauko on venyt jo tosi pitkäksi, mutta kirjoja olen kuitenkin lukenut koko ajan. On korkea aika palata notkuvien kirjapinojen pariin.

Pentti Pirhosen kirjan, Stadin ässät, sain lainaan eräältä ystävältä, tuskin olisin muuten tähän kirjaan törmännyt. Ässä-rykmentti, talvisodassa JR 11, jatkosodassa JR 26, oli suurimmaksi osaksi Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolisten kaupunginosien, kuten Sörnäisten, Vallilan ja Kallion miehistä koostunut jalkaväen rykmentti. Mukana oli myös miehiä mm. Porvoosta.

En ole juurikaan lukenut sotakirjoja, Tuntematonta sotilasta, lukuun ottamatta. Tämä kirja kiinnosti sen takia, että eräs sukulaiseni oli Ässä-rykmentissä.

Kirjan suurin heikkous on selkeä päähenkilöiden puute. Alussa seurataan kuinka eräs Akseli lähtee sotaan Helsingin Kalliosta. Pian Akseli jää kuitenkin taka-alalle ja Ässä-rykmenttiä aletaan pikemminkin käsitellä yhtenä kollektiivisena ryhmänä. Eri henkilöt esitellään useinmiten lyhyesti, kuin ohimennen, tai ei lainkaan. Alussa oli vaikea pysyä kärryillä kuka on kuka, muisti, että kyllä tällainen Masa on jossain aikaisemminkin mainittu, mutta kuka hän nyt olikaan. Lisäksi kerrotaan, että Pekalta meni taistelussa jalka, mutta en muista, että ketään Pekkaa olisi aikaisemmin mainittu kertaakaan. Kirjan loppupuolella aloin jo muistaa kuka on kuka, eivätkä henkilöt enää tuntuneet niin irrallisilta.

Sinänsä kirja on ihan mielenkiintoinen katsaus Suomen historiaan. Kirjailija on käyttänyt kirjansa pohjana haastatteluja ja dokumentteja. Kirjan ansiot ovatkin enemmän tapahtumien seuraamisessa ja kuvaamisessa, kuin kaunokirjallisessa henkilökuvien rakentamisessa, kirjan ala-otsikko onkin "Dokumenttiromaani Ässä-rykmentistä talvi- ja jatkosodassa". Kirja ei ole huono, mutta enemmän se olisi voinut keskittyä yksittäisten henkilöiden kuin koko ryhmän sotaan.

Kustantaja: Tammi, Helsinki 1985

Ässä-rykmentti talvisodassa

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Ääneen elettyä


Sain joululahjaksi Heikki Kahilan kirjan Ääneen elettyä. Tuskin olisin kirjaa muuten löytänytkään. Heikki Kahila on tietysti minulle tuttu nimi, mutta olin alle kouluikäinen, kun hän luki uutisia, joten en häntä uutistenlukijana muista. Valitettavasti hänen viihdeohjelmansakin ovat minulle melko tuntemattomia.

Ääneen elettyä on kirjoitettu tarinamuotoon. Kirja koostuu monista lyhyistä tarinoista, mutta etenee melko kronologisessa järjestyksessä. Täytyy sanoa, että tämä kirja on erittäin kiinnostava, viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu. Kahila kertoo kirjan alkupuolella paljon lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungista, Varkaudesta. Oli kiinnostavaa lukea vuosikymmenten takaisesta pikkukaupungista, jonka elämä pyörii tehtaan ympärillä. Minua kiinnostivat myös tanssilavakulttuurin kuvaukset, sillä Kahila on melko samaa ikäluokkaa kuin vanhempani ja heiltä olen kuullut paljon 1950-luvun tanssilavoista.

Uutistenlukijaksi Kahila kertoo päätyneensä sattumalta. Se, miten hän pääsee töihin Yleisradioon, onkin harvinaislaatuinen tarina. Alkuaikojen uutistoimituksen elämää on kiehtovaa lukea. Välillä saattavat uutisfilmit mennä rikki, kun uutisväki juoksee toimitukseen oikopolkua tai työkaverit saattavat tehdä uutistenlukijalle jäynän ja liimata uutissähkeet yhteen. Uutisurallaan Kahila pääsee myös todistamaan moni historiallisia tapahtumia, kuten presidentti Kennedyn kuolemaa tai Rolling Stonesin Suomen vierailua.

Täytyy myöntää, että kaikkein mieluisinta minulle oli lukea menneiden vuosikymmenten tapahtumista. Uudemmat asiat eivät enää samalla lailla kiinnostaneet ja välillä tuntui, että uudemmat ohjelmat käytiin läpi "pikakelauksella", tosin ohjelmantekijöiden luovuutta ja idearikkautta ei voi muuta kuin arvostaa.

Kirjan myötä Kahila paljastuu monipuoliseksi lahjakkuudeksi. Juontaminen ja "tv-toiminta" oli alkanut jo Varkaudessa. Lisäksi hän tanssii ja soittaa. Tulee hakematta mieleen kuinka paljon aktiivisempia ihmiset olivat ennen, kun ei ollut tietokoneita ja muita vempaimia aikaa viemässä.

Kirjan vankilaosuus sai itkemään. 1980-luvulla Kahila kokosi erääseen ohjelmaan naisvankien kuoron, mikä johti ensin esitelmään vankilassa ja sen jälkeen siihen, että hän alkoi opettaa tanssia vangeille. Samalla hän tutustui useisiin vankeihin. Heistä osan elämä päättyi traagisesti.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa Suomen lähihistoria, tv-maailma ja se kuinka muutama vuosikymmen sitten Suomessa elettiin.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, 2013.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: 

Kirjallisia vilkaisuja alelaareista 
Mustaa valkoisella