perjantai 30. joulukuuta 2011

Karu selli

Löysin Kati Kovácsin sarjakuva-albumin Karu selli bookcrossing-tapaamisesta. Värikäs ja omaperäisen näköinen kansi kiinnitti huomioni. Kannessa on häkissä istuva nainen. Minua alkoi heti kiinnostaa mikä on naisen tarina.

Kirjan päähenkilö on Annabella. Hän on suorapuheinen, jopa ilkeä, kotirouva, jolle hänen miehensä on kaikki kaikessa. Annabellan mies, Aaro, on lukion psykologian opettaja, joka jumaloi vaimoaan. Idylli kuitenkin särkyy, kun Annabella alkaa epäillä, että Aarolla on suhde 16-vuotiaan oppilaansa kanssa.

Täytyy sanoa, että tarina on mukavan hillitön ja hurjaa menoa sekä omalaatuisia juonenkäänteitä riittää. Piirrostyyli on sinänsä melko selkeä, mutta se, että eri sivujen ulkonäkö vaihtelee suurestikin, luo hieman sekavan vaikutelman.

Pidin tarinan anarkistisuudesta, mutta en ole oikein varma tykkäsinkö sittenkään kovin paljon päähenkilöstä. Toisaalta häneen samaistui ja tunsi sympatiaa häntä kohtaan, mutta toisaalta hän tuntui välillä melko luotaantyöntävältä.

Tämä sarjakuva-albumi on ilmestynyt jo vuonna 1996. En ole aiemmin lukenut Kati Kovácsin sarjakuvia, mutta tämän luettuani haluan ehdottomasti lukea lisää.

torstai 29. joulukuuta 2011

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Tulipa tästä blogitauosta pitkä. Ennen joulua lukeminen oli melko katkonaista joulu- ja muiden kiireiden takia. Sain Jonas Jonassonin kirjan "Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi" kuitenkin luettua aivan joulun alla.

Kirjan tarina alkaa kun Allan Karlsson karkaa vanhainkodista juuri ennen satavuotisjuhliaan. Hän suuntaa läheiseen matkakeskukseen, jossa varastaa hetken mielijohteesta nuorelta mieheltä matkalaukun, nousee ensimmäiseen linja-autoon ja matkustaa niin pitkälle kuin viidelläkymmenellä kruunulla pääsee. Se "niin pitkällä" on keskellä ei-mitään, jossa Allan jää pois kyydistä ja tallustaa tietä eteenpäin kunnes saapuu lakkautetulle asemalle, jossa asuu ihmisten inhoama pikkurikollinen. Valitettavasti matkalaukun omistaja on sillä aikaa alkanut kaivata laukkuaan... Täytyy sanoa, että melko vetävä ja tapahtumarikas alku vielä tapahtumarikkaammalle tarinalle.

Aloitin kirjan lukemisen jo marraskuussa, mutta en päässyt neljättä lukua pidemmälle. Marraskuu oli oikea kesken jätettyjen kirjojen kuukausi. Heti ensimmäisissä luvuissa huomasin, että en pidä lainkaan kirjan päähenkilöstä, 100-vuotiaasta Allan Karlssonista, ja vielä vähemmän hänen pikkurikollisystävästään Julius Jonssonista. Minua ei vain jaksanut naurattaa. Mietin, että tämänhän piti olla hauskaa, kirja on kuitenkin Ruotsin viime vuoden eniten myydyin teos. Olenko tosikko? Minua lähinnä tympi.

Neljännessä luvussa alkoi loputtomalta tuntuva selostus Allanin lapsuudesta ja siihen lukeminen sillä kertaa jäi. Onneksi yritin kuitenkin joulun alla jatkaa lukemista ja huomasin, että tarinahan soljuu mukavasti eteenpäin. Vähitellen aloin myös pitää Allanista ja Juliuksesta sekä monista muista kirjan henkilöistä. He alkoivat tuntua kovinkin sympaattisilta. Kirja oli viihdyttävä ja mukaansatempaava. Luulen, että minua alussa tökki lähinnä se kuinka kirjassa pelleiltiin vakavilla asioilla.

Tarinassa kerrotaan vuorotellen Allanin karkumatkasta ja menneestä elämästä. Mennyttä elämää ja tapahtumia vuosien varrelta todella riittää. Sattumalta Allan on vaikuttanut yhteen jos toiseenkin maailman tapahtumaan. On huvittavaa kun karkulainen ja hänen matkan varrella tapaamansa uudet ystävät selvittävät kirjan loppupuolella tapahtumien kulkua syyttäjälle. Allan kertoo totuuden mukaisesti elämänsä vaiheista, muun muassa siitä miten pelasti Francon hengen tai söi päivällistä presidentti Trumanin kanssa. Syyttäjä kuitenkin luulee, että ukko ei ole aivan tässä maailmassa ja hourailee vanhuudenhöperyyttään.

Joskus lukemista haittaa kun tapahtumat poukkoilevat paikasta toiseen, mutta tätä kirjaa lukiessa minua eivät haitanneet lainkaan siirtymät nykyajan ja menneisyyden välillä. Varmasti se johtui siitäkin, ettei tarina siirtynyt muualle ratkaisevan jännittävissä kohdissa.

Kaiken kaikkiaan minusta kirja oli mukava ja paikoitellen hauskakin lukukokemus. Ei Allanista ja hänen matkakumppaneistaan voi lopulta kuin pitää.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

tiistai 13. joulukuuta 2011

Bookcrossing-tapaamisen satoa

Olin tänään bookcrossing-tapaamisessa Helsingin Sokoksella. Mukaan tarttui kolme kirjaa: Kati Kovácsin sarjakuva-albumi Karu selli, Neil Hardwickin Hullun lailla ja Julie Gregoryn Mamma sa att jag var sjuk.

Sinänsä hämmästyin, että valitsin kirjan Hullun lailla, joka kertoo masennuksesta ja Mamma sa att jag var sjuk -kirjan, jonka aiheena on äiti, joka pahoinpitelee lastaan sairastuttamalla tämän. Hardwickin kirjasta sain melko valoisan ensivaikutelman, mutta viimeksi mainittu lienee hyvin synkkä. Täytyy nyt katsoa saanko ruotsinkielisen kirjan luettua vai onko se liian ahdistava. En ole pitkään aikaan lukenut ruotsiksi, joten lukeminen voi olla jo kielenkin puolesta kankeaa.

Viemisinä minulla oli tapaamiseen Liza Marklundin Paratiisi, Ernest Hemingwayn Kilimandšaron lumet, yksi Roope setä -lehti sekä Martina Edoh Holtermannin sarjakuva-albumi Den heliga Barbara. Yllättäen vain sarjakuvat "kävivät kaupaksi".

Jum-Jum oli käynyt puolestaan eilen bookcrossing-tapaamisessa ja kirjoitti Sanojen jano -blogissaan tapaamisen annista.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Muutamia novelleja

Ernest Hemingwayn kirja Kilimandšaron lumet päätyi minulle bookcrossing-kirjana, kuten niin monet muutkin kirjat. Valitsin kirjan nimen perusteella sekä siksi, etten ole lukenut Hemingwaylta kuin Kirjavan sataman joskus vuosia sitten.

Ilmeni, että Kilimandšaron lumet on novellikokoelma, jossa on valikoituja kertomuksia kirjasta The First Forty-nine Stories. Luin novellit Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, Maailman pääkaupunki ja Myrskyn mentyä. En voi kuin ihailla sujuvaa kieltä, mielenkiintoisia henkilöitä ja sitä miten taitavasti erilaiset tapahtumapaikat on kuvattu.

Kaikki kolme novellia sijoittuvat aivan erilaisiin ympäristöihin. Francis Macomberin lyhyt elämä -novellissa tarinan nimihenkilö on vaimonsa kanssa Afrikassa metsästämässä suurriistaa. Hän saa kokea paitsi vaimon ilkeyden ja halveksinnan, myös oman itsensä löytämisen. Hänen apunaan on metsästäjä Robert Wilson, joka ei osaa oikein päättää mitä asiakkaastaan ajattelisi. Minusta henkilöt olivat uskottavia ja vaikka en suhtaudu kovin innostuneesti metsästämiseen, metsästyskohtaukset olivat kiinnostavia. Novellissa mentiin jopa leijonan pään sisälle ja kerrottiin mitä haavoittunut, pakeneva leijona tuntee. Kuitenkaan tarina ei ollut mitenkään ahdistavan väkivaltainen.

Maailman pääkaupunki -novelli puolestaan kertoo Madridissa tarjoilijana työskentelevästä nuoresta Pacosta, joka haaveilee härkätaistelijan urasta. Myrskyn mentyä -novellissa taas ollaan amerikkalaisessa kaupungissa myrskyn jälkeen. On pimeää, kadut ovat veden peitossa, katulyhdyt ovat sammuneet ja meri on paiskonut veneitä pitkin kaupunkia. Tarinan päähenkilö pakenee kaupungista merelle puukotettuaan miestä ja löytää uponneen höyrylaivan. Todella vaikuttavaa kerrontaa.

Melko ristiriitaista, sillä pidin paljon näistä novelleista, mutta samalla ne tuntuivat niin traagisilta ja tavallaan jopa pessimistisiltä, että en halua lukea lisää. Novellia Kilimandšaron lumet en alkanut edes lukea, koska se tuntui niin pahaenteiseltä. Ehkä luen joskus lisää Hemingwayta, niin upeaa kerrontaa kirjassa oli.

Katsotaan löytäisikö kirja seuraavan lukijan huomenna bookcrossing-tapaamisessa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tapaaminen pidetään Helsingin keskustassa Sokoksen tavaratalon kahvilassa klo 17.30. Kahvila löytyy viidennestä kerroksesta. Bookcrossing-tapaaminen on Sokoksella aina joka kuukauden toinen tiistai, yleensä klo 18.00.

Kirjasta Kilimandšaron lumet on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

torstai 8. joulukuuta 2011

Kirjaston henget


Ilman kirjablogeja en ehkä olisi koskaan lukenut Jacques Bonnetin kirjaa Kirjaston henget. Luin kirjasta jostakin blogista, taisi olla Leena Lumi, ja kiinnostuin. Kirja sattui olemaan tarjolla bookcrossing-sivuston keskustelupalstalla, mistä onnistuin sen saamaan. Sillä on jo ollut monta ”bookcrossari-lukijaa” ja seuraava lukijakin on jo tiedossa, joten kirja jatkaa pian matkaa.

Joku kirjoitti bookcrossing-sivustolla, että olisi halunnut pitää tästä kirjasta. Minäkin olisin halunnut pitää tästä enemmän. Minusta osa kirjan luvuista oli tylsiä ja osa taas todella mielenkiintoisia ja aivan kuin havahduin unesta tullessani mielenkiintoiseen kohtaan.

Minusta oli kiehtovaa, että Jacques Bonnetin kirjasto muistutti omaani, tosin minulla on huomattavasti vähemmän kirjoja. Luulin, että kymmenientuhansien kirjojen kirjastossa olisi vain kalliita ja kovakantisia teoksia, mutta Bonnet kertoi, että hänellä on myös pokkareita, näyttelykatalogeja, kaksoiskappaleita ja ennen kaikkea kirjoja, jotka hän aikoo joskus lukea. Kuulosti hyvin tutulta.

Oli myös mielenkiintoista lukea teorioita miksi ihmisistä tulee keräilijöitä: osa keskittyy johonkin aihepiiriin tai erikoisalaan, osa haalii kaikkea mahdollista, jotkut ovat alun perin innokkaita lukijoita. Äärimmäisyyksiin vietyä keräilyä on esimerkiksi kerätä sellaisten kirjailijoiden kirjoja, joilla on sama etunimi kuin keräilijällä. Tällainenkin Jules-niminen keräilijä on ollut olemassa.

Täytyy sanoa, että oma keräilyintoni on hieman laantunut. Toki kirjakaupat ovat yhä minulle ”vaarallisia” paikkoja, mutta luen nykyään paljon bookcrossing-kirjoja, jotka laitan lukemisen jälkeen eteenpäin. Kirjakaupassakin painan usein mieleeni kirjojen nimiä ja katson myöhemmin saako niitä kirjastosta. Ennen olin sitä mieltä, että yhdestäkään kirjasta ei voi luopua. Nyttemmin annoin pois kaksi pinoa kirjoja, tosin kirjahyllyni näyttää siltä kuin yhtäkään kirjaa ei olisi kadonnut.

Kuitenkin on kieltämättä hienoa selailla oman kirjahyllyn kirjoja ja hämmästyä siitä, että onko minulla tällainenkin kirja. Jacques Bonnet puhuu siitä, että hän haluaa kaiken olevan heti saatavilla. Hän myös säilyttää kirjoja, koska tiettyä kirjaa voi joskus tarvita. Tiedän tunteen. Samalla tavalla minäkin ajattelen kirjoista. Silti yritän nykyisin rajoittaa kirjojen hankkimista, vaikka täytyy myöntää, että välillä jotakin kirjaa ei vaan voi jättää kauppaan.

Suuri haaste monen kymmenentuhannen kirjan omistajalle on paitsi tila, myös se, miten etsimänsä kirjan löytää. Kirjojen järjestämistä käsiteltiin kirjassa yhden luvun verran. En kuitenkaan jaksanut kauheasti kiinnostua eri järjestelytavoista, enkä myöskään lukemisen käytännöistä, vaikka ajatusta herättävää olikin se, että Bonnet tekee merkintöjä kirjoihinsa samalla kuin lukee. Toisaalta kauhea, toisaalta kiehtova ajatus. Ajattelen, että kirjoihin ei saisi kirjoittaa, se jotenkin ”pilaa” kirjan, mutta toisaalta olisi mielenkiintoista löytää vanha kirja, johon joku on tehnyt merkintöjä. Saisi tietää paitsi kirjailijan, myös lukijan ajatuksista.

Olisin ehkä jättänyt kirjan kesken, jos se olisi ollut paksumpi. Olisi luullut, että minua olisi kiinnostanut mistä Bonnetin kirjaston kirjat ovat peräisin, mutta teksti oli niin rönsyilevää, että en jaksanut oikein pysyä hereillä, samoin kävi taidekirjoja käsittelevän luvun kanssa. Kieltämättä ”Mistä ne ovat peräisin?” -luvussa oli mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten yksi kirja voi johtaa toisen lukemiseen.

Kun alettiin puhua fiktiivisistä ja todellisista henkilöistä sen sijaan kiinnostuin ja havahduin. Kirja tuntui yhtäkkiä todella mielenkiintoiselta. Minusta oli uusi ja hieno ajatus, että kirjailijat ovat fiktiivisiä henkilöitä, romaanihenkilöt todellisia. Kirjojen henkilöistä tiedämme paljon enemmän kuin niiden luojista.

Tässä yhteydessä käsiteltiin myös kahta Bonnetin kirjastossa olevaa päiväkirjaa, joista toinen oli eri kieliä yhdistelevä Victor Hugon päiväkirja. Naisten nimistä oli päiväkirjassa tehty nimimuunnoksia. Benjamin Constantin päiväkirja sen sijaan oli osittain numeromuodossa. Hän oli antanut numerot kullekin yleiselle tuntemukselleen ja hänen päivittäiset merkintänsä koostuivat enimmäkseen numerosarjoista. Numeroilla oli selityksiä kuten ”10 suloisia muistoja ja rakkauden virkoamista rouva Lindsayta kohtaan, 11 epäröintiä suunnitelmissani rouva Dutertren kanssa, 12 rakkautta rouva Dutertreen, 17 halua tehdä sovinto vihamiesten kanssa”. Niin kuin Bonnet totesikin, päiväkirjasta sai lähinnä kuvan loputtomasta tunnemyrskystä. Minusta kumpikin päiväkirja oli omalla tavallaan erikoinen ja kiehtova. Victor Hugon nimimuunnokset ja eri kielten sekoittaminen kiehtoivat, samoin Benjamin Constantinin äärimmäinen pelkistäminen.

Olisin varmasti saanut kirjasta enemmän irti, jos olisin ollut ranskalainen tai osannut ranskaa. Nyt hyppelin pitkien ranskankielisten kirjan nimien yli ja lukemisesta tuli melko poukkoilevaa. Lähinnä kyllästyin jatkuvaan kirjaviittausten tulvaan ja tunsin itseni tyhmäksi, koska en tuntenut suurinta osaa mainituista kirjailijoista.

Ainoita viittauksia, johon kiinnitin huomiota ja josta kiinnostuin, oli kirja L´Affaire du chien des Baskerville, jonka on kirjoittanut Pierre Bayard. Hän oli sitä mieltä, että Arthur Conan Doyle ei itse asiassa ymmärtänyt lainkaan mitä hänen kirjassaan Baskervillen koira tapahtuu. Bayardin kirja on ilmestynyt englanniksi nimellä Sherlock Holmes Was Wrong: Reopening the Case of the Hound of the Baskervilles. Se olisi mielenkiintoista lukea, samoin saman kirjailijan suomeksikin ilmestynyt Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut.

Kaiken kaikkiaan minusta Kirjaston henget oli lukemisen arvoinen kirja, vaikka pidinkin sitä paikoittain tylsänä. Kirjassa oli mielenkiintoisia ajatuksia ja oivalluksia. En kuitenkaan jaksanut innostua kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kultasaari

Tämä oli nyt peräkkäin toinen bookcrossing-kirja, joka yllätti minut. Pelkäsin, että Näyttelijätär, josta kirjoitin viime viikolla, olisi tylsä, mutta se olikin valtavan hyvä, samoin kävi Kultasaaren kohdalla.

Kultasaari on odottanut lukupinossani kesästä asti. Olen muutaman kerran selaillut ensimmäisiä sivuja, mutta en niiden perusteella osannut odottaa todella koukuttavaa tarinaa. Siihen, että pelkäsin kirjan olevan tylsä, vaikutti varmaan myös se, että kirjassa oli mitäänsanomattoman näköiset kannet.

Valitsin tämän islantilaisen Eínar Kárasonin kirjan luettavakseni, koska ne islantilaiset kirjat, jotka olen lukenut ja elokuvat, joita olen nähnyt, tuntuvat mukavan omintakeisilta. Olen pitänyt muun muassa Vigdís Grimsdóttirin kirjoista Kannastie 7 ja Metsän tyttö. Mietin olisiko Eínar Kárasoninkin kirja omintakeinen, tavallaan se oli.

Kirja kertoo Reykjavikissa Camp Thulen parakkikylässä asuvasta perheestä ja sijoittuu 1960-luvulle. Kirja on ilmestynyt alkukiellellä 1985, suomeksi 1991. Se on itsenäinen jatko-osa Pirunsaarelle, jota en ole lukenut.

Aluksi oli vaikea pysyä kärryillä kuka on mitäkin sukua kenellekin ja kuka on kuka, koska kirjassa käytetään henkilöistä sekä oikeita, että lempinimiä. Vanhaksi taloksi kutsutussa kivitalossa parakkikylän ympäröimänä asuvat povari Lína ja hänen miehensä kauppias Tommi. Heidän tyttärensä Gógó on päässyt naimisiin Amerikkaan, josta kaikki rikkaus ja muu aineellinen hyvä tulevat. Hän lähettää joka vuosi suuren paketin joululahjoja ja -koristeita, joita on niin paljon, että perhe jakaa ylimääräiset parakkikylän köyhille.

Línan ja Tommin lisäksi talossa asuvat Gógón aikuiset lapset Danni, Baddi ja Dollí. Danni on jättiläiskokoinen ja ujo mies, joka kirjoittaa päiväkirjaa vihkoihin pienessä komerohuoneessaan. Hän ja rauhallinen Tommi ovat hyvät ystävät. Baddi on kovis, joka haluaa olla aina paras kaikessa. Hän puhuu usein englantia, ovathan hän ja Danni-veli olleet Amerikassa. Baddilla on epämääräisiä ryyppykavereita, kuten rikollinen Kuuro-Grjóni, ja välillä juhlat ravistelevat koko vanhaa taloa. Sattuupa niinkin, että joskus jopa rauhallinen Tommi saa tarpeekseen. Baddi kuitenkin osaa, kun viitsii, ja päätyy lehden sivulle työnsankarina, sen ainoan kerran kun lähtee veljensä ja lankonsa mukaan rakentamaan lapsille koulua.

Vanhassa talossa asuu myös Dollín mies Grettir, jonka naisväki hälyttää vaikka keskellä päivää töistä kyyditsemään heitä ruumisautollaan, jos tarve on. Lisäksi talon asukkaisiin kuuluvat pariskunnan kolme lasta kaksoset Gillí ja Mundi sekä puujalkaa käyttävä Bóbó. Lapsista tosin kerrotaan harmittavan vähän.

Kirjan alkupuoli on hauska ja hauskoja tapahtumia sattuu myöhemminkin, mutta loppua kohti kirja hieman synkistyy. Perhe elää hyviä vuosia, vaikka välillä on aina huono sää ja muuttolinnutkin kirkuvat vihaansa kun ovat joutuneet tälle saarelle. Aineellista hyvää tuo Amerikassa asuva Gógó ja kauppias-Tommin lompakko, vaikka jälkimmäistä ei kukaan näytä ymmärtävänkään. Tommia itseään harmittaa kun kaikki ovat aina pyytämässä rahaa ja aikuiset lapset eivät muuta, eivätkä mene töihin.

Kirjan kerronta vei mukanaan. Olisin lukenut koko kirjan yhteen menoon, jos välillä ei olisi ollut pakko tehdä muuta. Perheen ja parakkikylän elämänmeno, hieman epätodelliset, mutta uskottavat tapahtumat ja persoonalliset henkilöt koukuttivat. Pidin harkitsevasta Tommista ja temperamenttisesta, taikauskoisesta Línasta, joka syytää ilmoille Jumalan sanaa ja manauksia ja uskoo kummituksiin ja peikkoihin. Lisäksi pidin paljon omassa rauhassaan viihtyvästä, suoraselkäisestä Dannista.

Monet kirjan henkilöt myös yllättivät ja heistä paljastui ominaisuuksia, joita ei osannut odottaa. Näin henkilöt todella elävästi mielessäni. Tuntui kuin olisin seissyt vieressä katselemassa tapahtumia. Pidin kirjasta paljon ja olisin mielelläni lukenut perheen vaiheista vielä lisää.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Pieni kummituskirja

Marraskuu alkoi tontuilla ja päättyy kummituksiin. Löysin Pienen kummituskirjan kirjakaupan alennushyllystä ja se näytti niin kiinnostavalta, että pitihän se ostaa. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema ja sen alaotsikko on Tarinoita vuosien takaa.

Suuri osa kirjan tarinoista on 1930-luvulta, mutta mukana on kertomuksia myös 1950- ja 1960-luvulta sekä 1800-luvun lopulta. Tarinoita on kerätty eri puolilta Suomea. Lyhyimmät kertomukset ovat muutaman rivin pituisia, pisimmät sivun tai parin mittaisia.

Kirjan on toimittanut Kati Lampela ja hauskat, mutta samalla pelottavan karmivat kuvat on piirtänyt Aino Puttonen. Minusta kirjan kuvitus on erittäin onnistunut.

Ihmisten kertomuksia on mukava lukea. Ne ovat paitsi kummitustarinoita, myös kuvauksia entisaikojen elämänmenosta. Tarinoissa esiintyy monenlaisia kummituksia, jotkut eläimen hahmossa. Eriskummallisinta lienee, kun erään talon ovenrakoon ilmestyy usein pitkä nenä. Kun olento sitten kerran pyydetään sisään, ovesta alkaa tulla tupaan pitkää nenää, joka ei tunnu loppuvan koskaan ja katoaa vasta, kun sille on tarjottu nuuskaa.
 
Monet tarinat ovat kovin suoraviivaisia ja niihin toivoisi lisää yksityiskohtia. Toisaalta on ymmärrettävää, että vain pääasia kerrotaan, eikä aleta sen kummemmin kuvailla.


Koska minä en kuitenkaan täysin usko kummituksiin, niin mukavaa kuin se olisikin, yritän useimmiten keksiä miksi tarina ei olisi totta, esimerkiksi ”se oli varmaan unta”, ”olikohan tuo kertoja nyt ihan selvinpäin”, ”tuo on varmaan liioittelua”, ”tuohan oli tapahtunut jollekin muulle kuin kertojalle, joten ei tuota oikein voi uskoa”. Monet tarinat ovat kieltämättä aika uskomattomia, esimerkiksi aavehevonen nousee haudastaan ja nelistää metsän poikki kauhistuneiden pikkupoikien katsellessa tai veneeseen ilmestyy outo peränpitäjä, joka on matkan loputtua kadonnut.

Oikeastaan minua vähän harmittaa, että ollenkaan mietin mitä tarinan taustalla on. Ei ole väliä uskooko kummituksiin vai ei tai pitääkö ihmisten kokemuksia tosina vai mielikuvituksen tuotteena, tärkeintä on, että tarina on hyvä.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen ala-asteen opettajan kertoma kummitustarina. Hän oli sota-aikana vanhassa talossa, se taisi olla jokin kartano. En tarkemmin muista missä käytössä talo oli. Eräänä talvi-iltana joku näki tummapukuisen naisen kulkevan ulkona. Miehet lähtivät ottamaan selvää kuka siellä liikkui. Toinen joukko lähti kiertämään taloa toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Miehet kohtasivat kierrettyään talon, mutta kukaan ei ollut nähnyt naista, eikä lumessa ollut jälkiä. Myöhemmin opettaja kuuli, että talossa oli ollut tytär, joka oli kuollut. Hänen uskottiin kummittelevan…

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Pois työpöydältä ja Lumikin luetut.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Näyttelijätär

Eräs "bookcrossari" tyhjenteli kirjahyllyään ja hänellä oli tarjolla lukuisia kirjoja, jotka hän halusi antaa eteenpäin, W. Somerset Maughamin Näyttelijätär oli yksi niistä. Valitsin tämän kirjan oikeastaan ihan sattumalta, bookcrossing-sivustolla olleen kuvauksen perusteella. Tämä lukemani kirja on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon vuonna 1977 julkaistu painos.

Kirjan päähenkilö on Miss Julia Lambert, kuuluisa näyttelijätär, jota pidetään paitsi nerona, myös yhtenä Englannin parhaista näyttelijättäristä. Paitsi, että Julia on loistava näyttelijätär, hänellä on myös hyvä maine uskollisena vaimona. Hän on ollut jo parikymmentä vuotta naimisissa Michael Lambertin kanssa, joka aloitti näyttelijänä, mutta siirtyi myöhemmin lähinnä ohjaajaksi ja teatterin johtajaksi.

Eräänä päivänä Michael esittelee vaimolleen nuoren kirjanpitäjän Thomas Fennellin, joka on tullut käymään läpi teatterin kirjanpitoa. Ujolta vaikuttava Thomas tunnustaa olevansa Julian suuri ihailija. Juliaa Thomasin nuoruus kiehtoo ja hän suostuu hieman vastentahtoisesti kun tämä kutsuu Julian luokseen vierailulle. Julia, jolla on koko avioliittonsa aikana ollut vain yksi yhden illan juttu junassa tapaamansa salaperäisen espanjalaisen kanssa, huomaa pian olevansa korviansa myöten rakastunut Thomasiin. Siitä alkaa vaiherikas suhde, jonka aikana Julia ei näe Thomasia pelkästään hyvässä valossa.

En oikein osannut päättää pitäisinkö Juliasta henkilönä vai en. Hän on toisaalta kuuluisaksi henkilöksi vaatimaton ja pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hänen poikansa syyttää häntä siitä, että hän näyttelee jatkuvasti, myös näyttämön ulkopuolella. Niin hän tekeekin ja lisäksi laskelmoi miten saa ihmiset tekemään niin kuin haluaa. Julia ei kuitenkaan ole paha ihminen, mutta minusta tuntuu, ettei hän ota opikseen sellaisista asioista, joista pitäisi. Hänelle näyttämö on todellisempi kuin itse elämä. Julian poika Roger on koko ajan jotenkin taka-alalla. Hänelle ei riitä aikaa.

Kirjan alku oli minusta hieman tylsähkö, mutta tarina tempaisi pian mukaansa. Kirjassa kuvaillaan näyttelemistä upeasti. En itse tiedä näyttelemisestä mitään, joten en osaa sanoa kuinka realistisia kuvaukset ovat, mutta minusta ne olivat vivahdekkaita ja todentuntuisia. Lisäksi Julian ailahtelevia mielenliikkeitä kuvaillaan hienosti. Kirjan henkilöt ovat hyvin uskottavia ja heistä jäi mieleen monta persoonaa, kuten Julian ystävä, hienostunut ja kiltti Charles Tamerley, Julian mies Michael ja Juliaan rakastunut rikas Dolly de Vries.

Kirja tuntui hyvin nykyaikaiselta, vaikka on ilmestynyt jo 1937. Kaiken kaikkiaan hyvä ja otteessaan pitävä tarina.

Kirjasta on tehty myös elokuva Kaikki rakastavat Juliaa (Being Julia). En ole itse elokuvaa nähnyt, enkä tiennyt siitä ennen kuin aloin "googlata" löytyykö tästä kirjasta muita blogikirjoituksia. Kirjasta ja elokuvasta on kirjoitettu ainakin blogissa 365 kulttuuritekoa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Miten blogi vaikuttaa lukemiseen

Olen pitänyt kirjablogia vasta lyhyen ajan. Alun perin sain idean tuttavalta, joka sanoi, että on ajatellut kirjablogin perustamista. Hän ei tainut blogia koskaan aloittaa. Minullakin kesti pari vuotta, ennen kuin sain itse aikaiseksi.

Olen miettinyt miten blogi vaikuttaa lukemiseen. Se ei vaikuta siihen millaisia kirjoja luen, mutta vaikuttaa siihen mitä kirjoja uskallan aloittaa. Arveluttaa aloittaa paksuja kirjoja, koska lukemiseen menee kauan ja blogiinhan pitäisi kohta taas kirjoittaa jotain.

Täytyy myöntää, etten ollut lukenut yhtäkään kirjablogia ennen kuin aloitin omani. Olin hyvin vähän lukenut ylipäätään mitään blogeja. Aloin vasta oman bloggailuni myötä mielenkiinnosta lukea mitä muut kirjoittavat ja sitä kautta olenkin saanut paljon vinkkejä hyvistä kirjoista. Lisäksi on ollut mielenkiintoista nähdä mitä muut ovat kirjoittaneet sellaisista kirjoista, jotka olen itsekin lukenut.

En tiedä olisinko uskaltanut aloittaa blogia, jos olisin tienyt kuinka kunnianhimoisia, hyviä ja usein päivittyviä monet kirjablogit ovat. Yritän olla stressaamatta, jos ehdin kirjoittaa omaan blogiini vain kerran viikossa, tämähän on vain harrastus. Sinänsä on kurjaa, että ehdin olla liian vähän koneella. Haluaisin ehtiä lukea blogeja enemmän.

Olen taas alkanut lukea myös paksuja kirjoja tai oikeastaan kirja, jota nyt luen, ei ole kauhean paksu, mutta se on pienellä fontilla präntätty. Mitä siitä, jos en ehdi kirjoittaa blogiin joka toinen päivä, pääasia on kuitenkin lukeminen.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Taivasvuode

Hollantilaisen kirjailijan Tessa de Loon kirja Taivasvuode sattui käteeni bookcrossing-tapaamisessa. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta ja kansi on todella kaunis. Myös nimi kiehtoi: miksi kirjalle on annettu tällainen nimi. Kirja on ohut ja nopealukuinen, mutta tarina antaa ajattelemisen aihetta.

Kata Rózsavölgyi saapuu Hollannista isovanhempiensa ja isänsä kotikaupunkiin Budapestiin isän hautajaisiin. Hänelle kaupunki on vieras, tuttu vain isän veljen, Miksa-sedän, tarinoista. Kun Kata oli nuori, Miksa pakeni Unkarista heidän luokseen Hollantiin ja toi mukanaan vanhat valokuva-albumit, äitinsä muotokuvan ja tarinansa unkarinjuutalaisen sukunsa vaiheista. Hänen näkemyksensä lapsuudesta on kovin erilainen kuin Katan isän, joka on synkkämielinen ja katkera. Kata ei voi olla miettimättä kumpi miehistä on oikeassa, kumman näkemys omista vanhemmistaan on oikea.

Eräänä iltana Kata tapaa Stefanin, jonka opiskelija-asunnon kattoon hän alkaa maalata taivasta. Siitä alkaa melko epätavallinen tapahtumaketju, joka jatkuu aina isän hautajaisiin saakka. Mikä on kohtalon tai sattuman osuus tapahtumissa, entä jos kaikki olisi mennyt toisin.

Kirjan kerronta on verkkaista. Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat. Kata tuntee joskus olevansa vain joku, jonka läpi muun suvun elämänkohtalot heijastuvat. Menneisyys ja ihmisten vuosia sitten tekemät valinnat seurauksineen ovat yhä läsnä. Niitä ei pääse pakoon.

Tarina on monine yksityiskohtineen kaunis. Olisin halunut tietää lisää Katan elämästä nuoruuden ja isän hautajaisten välillä, mutta toisaalta se tuskin olisi ollut olennaista. On tärkeää tuntea historiaansa, mutta toisaalta oman itsensä takia voisi olla hyvä myös antaa anteeksi ja unohtaa, niin vaikeaa kuin se onkin. Oikeastaan tarinan ydin on siinä miten menneisyyteen pitäisi suhtautua. Entä mitä pitäisi tehdä kun menneisyyden tapahtumat muuttavat äkisti koko elämän.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Pieni piparkakkukirja


Ostin tämän ihanan kirjan pari vuotta sitten nähtyäni sen sattumalta kirjakaupassa. Lapsuuteni jouluun kuului piparkakkujen leipominen äidin kanssa ja äidin tekemä piparkakkutalo. Talo oli mökki, jonka kaavat äiti otti vanhasta keittokirjastaan. Joskus veljeni laittoi taloon jopa valot. Taloa sai alkaa syödä uudenvuodenaattona.

Minun on pitänyt jo vuosia tehdä jouluksi piparkakkutalo, mutta en ole vielä koskaan saanut aikaiseksi, ehkä tänä vuonna. Jotenkin joulu tulee aina niin yllättäen, vaikka ensimmäiset lahjat olisikin jo ostettu syys-lokakuussa. Lisäksi epäilen osaisinko edes tehdä talon.



Äidin ja tyttären, Inga ja Kristiina Aaltosen, kirjoittaman kirjan sisältö on suuri, vaikka kirjan nimi onkin Pieni piparkakkukirja. Kirjan kuvat ovat lumoavia. Niiden eteen on nähty paljon vaivaa, niin kuin koko kirjankin. Kirjasta löytyvät ohjeet peruspiparkkakkumökistä alkaen aina muumitaloon ja Bengtskärin majakkaan. Jouluseimeäkään ei ole unohdettu. Lisäksi on ohje muun muassa joulupukin rekeen, jonka voi täyttää karkeilla. Sellaisia olen nähnyt myyjäisissä.


Kirjan anti ei lopu piparkakkutaloihin, vaan kirjassa on myös ohjeet mitä erilaisimpiin piparkakkutaikinoihin, myös vaaleisiin piparkakkuihin. Herkullisilta kuulostavat jo nimenä esimerkiksi Tukholman isoäidin piparkakut tai keskiajan pumpernikkelit.

Tässä on todellakin ihana kirja kaikille jouluhulluille. Kirjan kuvia voi ahmia silmillään ja haaveilla, vaikka ei leipoisikaan. 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Viva la Henni -blogissa. Samassa blogissa voi nähdä myös kuvia kirjan ohjeilla leivotuista piparkakuista.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldén kirja Mitä tiedän Vera Candidasta tuli minulle kirjakerhosta kuukauden kirjana, jonka unohdin perua. Koska lukeminen on viime aikoina tökkinyt, suhtauduin tähänkin kirjaan epäilevästi. Minua ei kauheasti innostanut takakannen teksti "Mitä tiedän Vera Candidasta kertoo naisista, jotka etsivät omaa arvoaan maailmassa, jonka säännöt ovat miehet laatineet omaksi edukseen". Ajattelin, etten nyt jaksa mitään naisasiaa.

Hämmästyin kun aloin lukea ja tarina tempaisikin mukaansa ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kirjan tunnelma on unenomainen. Teksti on samalla suoraviivaista, mutta täynnä mitä mielikuvituksellisempia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi tässä:  

"Kun Vera Candida kuulee kuolevansa puolen vuoden sisällä, hän jättää kaiken ja palaa Vatapunaan. Hän tietää että hänen on etsittävä pieni maja meren rannalla, istuttava jakkaralla sen edessä ja hengitettävä jakarandojen tuoksua johon on sekoittunut toinen intiimimpi ja elävämpi haju, niin elävä että sen tuntee jo ennustavan loppua, jodin mädättävä ja imelä aromi, joka kyllästää Vatapunan ilman." 

Kirja kertoo Bustamenten suvun naisista. Tarina alkaa kun kuolemansairas Vera Candida palaa 39-vuotiaana kotiseudulleen Vatapunan saarelle. Hän on lähtenyt sieltä 24 vuotta aiemmin rämisevällä linja-autolla vauva vatsassaan.
Jotta Vera Candidan ja hänen tyttärensä tarinan voisi ymmärtää, kerrotaan ensin hänen isoäitinsä ja äitinsä tarina. Isoäiti Rose Bustamente joutuu lähtemään kotoaan, kun hänen äitinsä huomaa, ettei hän ole enää neitsyt. Hän joutuu välinpitämättömien sukulaisten luo ja ajautuu prostituoiduksi, kunnes toteaa olevansa liian vanha ja ryhtyy lentokalojenpyytäjäksi. Koska Vera Candidan oma äiti on väkivaltainen ja viinaanmenevä, hän joutuu isoäitinsä luo asumaan.

Isoäiti Rose Bustamente on lempihahmoni kirjassa. Hän on itsenäinen ja viisas ja asuu pienessä majassa meren rannalla. Vera Candida kirjoittaa pieneen vihkoon isoäitinsä viisauksia ja sanontoja. Hänellä on hyvä asua isoäitinsä luona.

Vera Candida itse on sitkeä ja määrätietoinen ihminen. Kirjan tarina keskittyy vähitellen häneen. Kun hän lähtee kotisaareltaan, tarina hieman arkipäiväistyy, vaikka säilyy yhä unenomaisena, värikkäänä ja yksityiskohdista rikkaana. Jossain vaiheessa kirja alkoi tuntua hieman tylsältä, kunnes kerronta veti taas mukaansa.

Kirjasta jäi voimakas tunnelma, joka ei ole oikeastaan haihtunut vieläkään, vaikka sain jo lauantai-iltana kirjan luettua. Eräästä kirjan kohtauksesta jäi mieleeni kuva, joka suorastaan vaivasi minua seuraavana yönä, kun en saanut unta.

Kirjailijan tyylistä tulee mieleen Gabriel García Márquezin maaginen realismi: mitä tahansa voi tapahtua, yksityiskohdat ovat värikkäitä, mutta silti tarina on uskottava. Niin kuin kirjan takakannessa sanotaan, realismi ja fantasia yhdistyvät luomavalla tavalla.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi 
Leena Lumi
Kirjava kammari
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjakeijukainen

tiistai 8. marraskuuta 2011

Suomen lasten linnakirja

Näin Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirjan kaupassa, ja ilmeisesti Turun linnan tonttu-ukon innnoittamana en vain voinut jättää sitä sinne. Olen ollut aina kiinnostunut linnoista ja halusin tietää miten niistä olisi kerrottu lapsille. Kirjan alussa selitetään lyhyesti minkä tyyppisiä linnoja on ja miten tutkijat saavat tietoa niiden historiasta.

Kirjassa esitellään Turun, Hämeen, Raaseporin, Olavin ja Kastelholman linnat, Louhisaaren kartanolinna sekä Lappeenrannan, Svartholman ja Suomenlinnan linnoitukset. Jokaisen luvun alussa kerrotaan lyhyesti kunkin linnan historiasta sekä siitä missä käytössä linna on nykyään.

Jokaisesta linnasta on kirjassa yksi tai kaksi tarinaa. Tarinoissa esiintyy oikeita historiallisia henkilöitä ja vaikka tarinat suurimmaksi osaksi fiktiivisiä ovatkin, mukana on myös oikeita tapahtumia. Tarinoiden päähenkilöinä ovat usein lapset, kuten maitoa Turun linnaan viemässä ollut Lauri, joka huomasi linnan tulipalon tai Olavinlinnassa salaperäisen pojan tapaava Saara.


Ensimmäinen kirjan tarina "Puolan prinsessa muuttaa Turun linnaan" tuntui melko hämmentävältä. Siinä Kaarina Hannuntytär selittää kuusivuotiaalle pojalleen Juliukselle miksi heidän on muutettava pois Turun linnasta. Tuntuu aika hämmentävältä kun Kaarina selittää, ettei ole Juhana-herttuan vihitty vaimo ja että Juliuksen isä on nyt mennyt naimisiin Puolan prinsessan kanssa. Hän kertoo pojalleen, että Julius saa uuden isän, sillä Kaarinakin on menossa naimisiin. Tuntuu lapsen näkökulmasta aika hämmentävältä tarinalta ja herättää varmaan paljon kysymyksiä.

Kaikista hurjin ja mieleen jäävin tarina oli Esko-pojan sekä hänen äitinsä ja siskonsa pako 1700-luvun Lappeenrannasta sodan syttyessä. Tarinalla on tosin onnellinen loppu. Toisin on Raaseporin linnasta kertovalla kummitustarinalla, joka perustuu tositapahtumiin, paitsi ehkä kummitusten osalta. Kyseinen tarina on kirjan surullisin. Suurin osa kirjan tarinoista on kuitenkin sadunomaisia ja hauskoja. Vaikka tarinoissa onkin paljon keksittyä, jonkinlaisen kuvan niistä kuitenkin saa menneiden aikojen elämästä. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan mielestäni sovi aivan pienille lapsille.

Kirjan kuvitus on värikäs ja hieno. Ehdottoman mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kirja.