sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Aavetyttö


Torey Hayden on työskennellyt lasten parissa muun muassa erityisopettajana ja terapeuttina. Hän on kirjoittanut useita tositapahtumiin perustuvia kirjoja työstään. Kirjojen pääosassa ovat kaltoinkohdellut lapset monine ongelmineen.

Aiemmin olen lukenut Torey Haydenin kirjat Tiikerinlapsi ja Auringonkukkametsä. Tiikerinlapsi sisältää itse asiassa kaksi kirjaa, joissa kummassakin kerrotaan tositarina Sheila-tytöstä, jonka äiti hylkäsi moottoritien pientareelle. Toisessa kirjassa Sheila on 6-vuotias, toisessa jo teini-ikäinen.

Auringonkukkametsä on fiktiivinen romaani, jossa kerrotaan teinitytön näkökulmasta tytön perheestä ja erityisesti hänen äidistään, jota toisen maailmansodan aikaiset kokemukset eivät jätä rauhaan.

Vaikka olen lukenut Tiikerinlapsen ja Auringonkukkametsän useita vuosia sitten, niiden tapahtumat ovat yhä hyvin voimakkaina mielessäni. Huomaan joskus miettiväni niitä, varsinkin Sheilan elämää.

Sattumalta näin kirjastossa kirjan Aavetyttö. Kirja kertoo 8-vuotiaasta Jadie-tytöstä, joka ei puhu koulussa. Torey tulee hänen opettajakseen pikkukaupunkiin. Hän saa oppilaikseen myös autistisen Reubenin, Philipin, joka ei osaa puhua sekä Jeremiahin, joka olen puhelias, kärkäs kommentoimaan ja joskus todellinen häirikkö. Jo ensimmäisenä päivänä tilanne on karata käsistä, kun Jeremiah muun muassa karkaa ja tukkii koulun vessanpöntöt. Seuraavalla lukukaudella joukkoon liittyy myös Brucie, joka on vaipoissa ja voi syödä vain soseutettua ruokaa tai tukehtuu. Ei voi kuin ihmetellä miten noin eritasoisten ja erilaisten oppilaiden muodostaman luokan kanssa voi pärjätä ja saada ajan riittämään heidän kaikkien opettamiseensa.

Vaikka arki normalisoituukin ja erityisluokan työskentely alkaa sujua, Jadie ei lakkaa ihmetyttämästä Toreyta. Tyttö alkaa kyllä puhua, mutta kertoo outoja tarinoita kehosta irtautumisesta ja Dallas-tv-sarjan hahmoista, jotka ryöstävät hänet ja hänen siskonsa kotoaan öisin ja pahoinpitelevät heitä. Jadie myös kulkee kumarassa, vaikka hänessä ei ole mitään fyysistä vikaa. 

Tarina tuntuu välillä suorastaan kauhukertomukselta. Kun Torey menee käymään Jadien kotona, vanhemmat vain istuvat hiljaa ja tuijottavat. Se tuntuu kammottavalta tavalla, jota on vaikea selittää, jos ei ole lukenut kirjaa. Ilmapiiri on välillä kirjassa karmiva ja jopa ahdistava.

Vastapainona ovat koulun tavalliset arkiset hetket. Jadien lisäksi erityisluokan oppilaista nousee esiin varsinkin Jeremiah. Hän on kova arvostelemaan ja myös härnää luokkakavereitaan, mutta vaikuttaa olevan pohjimmiltaan hyväsydäminen. On mukava lukea aivan tavallisista hetkistä erityisluokassa ja yleensä koulun elämässä.

Kirjassa on parhainta ja samalla pahinta se, että se on totta.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Minne tytöt kadonneet

Olen lukenut lähes kaikki Leena Lehtolaisen kirjat. Maria Kallio -romaaneita lukiessa minulla on yleensä ollut hieman vaikeaa hypätä mukaan päähenkilön maailmaan. Kirjojen alussa kertomus on usein tuntunut jollain tavalla hivenen epäuskottavalta. Tämä kirja oli poikkeus. Alku herätti heti mielenkiinnon siitä mitä on tekeillä. Kirjan alussa tuntui pikemminkin kuin olisi lukenut Ilkka Remeksen, eikä Leena Lehtolaisen kirjaa, mikä oli yllätys.
 
Kirjassa Maria Kallio palaa Espoon poliisiin ja saa tutkittavakseen kolmen maahanmuuttajatytön katoamiset. Vähän myöhemmin neljäs maahanmuuttajatyttö murhataan. Kaikki olivat käyneet espoolaisessa tytöille tarkoitetussa kerhossa, jossa Marian tytär Iidakin käy.

Pidin kirjassa miljööstä. Oli mielenkiintoista vierailla tyttökerhossa ja muutenkin Iidan maailmassa. Kerholle tilat tarjonnut Sylvia Sandelin toimi kuin jokin 1900-luvun alun oppinut nainen, joka halusi antaa tytöille mahdollisuuden selvitä ja oppia. Se oli viehättävää, vaikka en hahmosta muuten juuri pitänytkään.

Pidin myös arjen kuvauksesta. Pidän siitä, että päähenkilöllä on muutakin elämää kuin työnsä, niitä ihan tavallisia arjen askareita. Sellaiseen on helppo samaistua. Kirjan nimenä pätkä sodanvastaisesta laulusta oli osuva.

Monikulttuurisuus tuntui mielenkiintoiselta ja haastavalta kirjan teemalta. Vähän petyin siihen, että muutamat asiat olivat juuri niin kuin näyttivätkin olevan. Lisäksi erään naisen ratkaisut tuntuivat sellaisilta, että olisi hyvin vaikea uskoa, että ihmiset toimisivat niin todellisuudessa. Tietysti mitä tahansa voi tapahtua, mutta silti tuntui melko uskomattomalta. Kirjasta jäi jotenkin hämmentynyt olo. Toisaalta dekkarilta olisi odottanut mielikuvituksellisempia ratkaisuja, mutta toisaalta jotkut tapahtumat tuntuivat vähän liian mielikuvituksellisilta.

Sinänsä kirja oli ihan mukaansa tempaavaa luettavaa ja aihe hyvin ajankohtainen, jotakin jäi vain kaipaamaan. En itsekään osaa määritellä mitä. Ehkä odotin, että kirjalla olisi selkeä sanoma tai ratkaisu kaikkeen. Ehkä odotin, että tarina olisi kauniisti sulkeutunut ja esirippu laskeutunut. Vaikka rikokset ratkesivatkin, lopullista pistettä ei tarinalle laitettu, sillä kirjan henkilöt jäivät keskelle maailmaa, jossa ei ole helppoja ratkaisuja ja vastauksia kaikkeen. Niin tietysti käy kun kirja kertoo omasta ajastamme ja todellisen maailman ongelmista. Helppoja vastauksia ei ole.