sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Aavetyttö


Torey Hayden on työskennellyt lasten parissa muun muassa erityisopettajana ja terapeuttina. Hän on kirjoittanut useita tositapahtumiin perustuvia kirjoja työstään. Kirjojen pääosassa ovat kaltoinkohdellut lapset monine ongelmineen.

Aiemmin olen lukenut Torey Haydenin kirjat Tiikerinlapsi ja Auringonkukkametsä. Tiikerinlapsi sisältää itse asiassa kaksi kirjaa, joissa kummassakin kerrotaan tositarina Sheila-tytöstä, jonka äiti hylkäsi moottoritien pientareelle. Toisessa kirjassa Sheila on 6-vuotias, toisessa jo teini-ikäinen.

Auringonkukkametsä on fiktiivinen romaani, jossa kerrotaan teinitytön näkökulmasta tytön perheestä ja erityisesti hänen äidistään, jota toisen maailmansodan aikaiset kokemukset eivät jätä rauhaan.

Vaikka olen lukenut Tiikerinlapsen ja Auringonkukkametsän useita vuosia sitten, niiden tapahtumat ovat yhä hyvin voimakkaina mielessäni. Huomaan joskus miettiväni niitä, varsinkin Sheilan elämää.

Sattumalta näin kirjastossa kirjan Aavetyttö. Kirja kertoo 8-vuotiaasta Jadie-tytöstä, joka ei puhu koulussa. Torey tulee hänen opettajakseen pikkukaupunkiin. Hän saa oppilaikseen myös autistisen Reubenin, Philipin, joka ei osaa puhua sekä Jeremiahin, joka olen puhelias, kärkäs kommentoimaan ja joskus todellinen häirikkö. Jo ensimmäisenä päivänä tilanne on karata käsistä, kun Jeremiah muun muassa karkaa ja tukkii koulun vessanpöntöt. Seuraavalla lukukaudella joukkoon liittyy myös Brucie, joka on vaipoissa ja voi syödä vain soseutettua ruokaa tai tukehtuu. Ei voi kuin ihmetellä miten noin eritasoisten ja erilaisten oppilaiden muodostaman luokan kanssa voi pärjätä ja saada ajan riittämään heidän kaikkien opettamiseensa.

Vaikka arki normalisoituukin ja erityisluokan työskentely alkaa sujua, Jadie ei lakkaa ihmetyttämästä Toreyta. Tyttö alkaa kyllä puhua, mutta kertoo outoja tarinoita kehosta irtautumisesta ja Dallas-tv-sarjan hahmoista, jotka ryöstävät hänet ja hänen siskonsa kotoaan öisin ja pahoinpitelevät heitä. Jadie myös kulkee kumarassa, vaikka hänessä ei ole mitään fyysistä vikaa. 

Tarina tuntuu välillä suorastaan kauhukertomukselta. Kun Torey menee käymään Jadien kotona, vanhemmat vain istuvat hiljaa ja tuijottavat. Se tuntuu kammottavalta tavalla, jota on vaikea selittää, jos ei ole lukenut kirjaa. Ilmapiiri on välillä kirjassa karmiva ja jopa ahdistava.

Vastapainona ovat koulun tavalliset arkiset hetket. Jadien lisäksi erityisluokan oppilaista nousee esiin varsinkin Jeremiah. Hän on kova arvostelemaan ja myös härnää luokkakavereitaan, mutta vaikuttaa olevan pohjimmiltaan hyväsydäminen. On mukava lukea aivan tavallisista hetkistä erityisluokassa ja yleensä koulun elämässä.

Kirjassa on parhainta ja samalla pahinta se, että se on totta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti