sunnuntai 7. elokuuta 2011

Kadonneen saaren timantit

Clive Cusslerin kirjoissa kiehtoo se, että niiden tapahtumat sijoittuvat merelle, niin kuin tässäkin kirjassa. Laivoista ja myrskyistä jaksaisin lukea loputtomiin.

Tuttuun tapaan kirjan päähenkilöinä olivat merentutkijat Dirk Pitt ja hänen erottamaton ystävänsä Al Giordino. Kuten niin usein, he törmäsivät nytkin merien ja luonnon tasapainoa uhkaavaan selittämättömään mysteriin. Ihmisiä ja merieläimiä oli kuollut joukoittain, eikä kukaan tiennyt miksi.

Kirjasta ei jännitystä, eikä seikkailuja puuttunut. Sympaattinen eläintieteilijä Maeve Fletcher jaksoi ihastuttaa kaksikon väsymättömänä apulaisena. Jotkut tapahtumat arvasin jo etukäteen, koska olin aiemminkin lukenut Cusslerin kirjoja. Kirja oli vauhdikas, mutta väkivalta alkoi jo kirjan loppupuolella kuvottaa. Mietin mikä erottaa ns. hyvikset pahiksista ja totesin, ettei juuri mikään.

Sinänsä kirja oli ihan hyvää lomalukemista ja sen lähes 500 sivua jaksoi hyvin lukea, mutta parempiakin kirjoja on tullut luettua. Ainakin kirjaa lukiessa selvisi mikä on tähtimoottori.

Yömyrsky

Yömyrsky on ruotsalaisen Johan Theorinin toinen kirja. Hänen ensimmäinen kirjansa, Hämärän hetki, sijoittui Öölannin saarelle, niin myös tämä kirja. Theorin on taitava kuvaamaan saarta ja sen asukkaita. Tunnelmat vaihtelevat kesäisestä auringonpaisteesta ja lomailijan paratiisista sokaiseviin, suorastaan arktisiin, talvimyrskyihin.

Pidin tästä kirjasta vieläkin enemmän kuin Hämärän hetkestä. Hämärän hetki ei ollut juoneltaan kovin kummoinen, mutta oli kirjoitettu niin hyvin, ettei sitä huomannut. Tässä kirjassa kerronta etenee sopivan verkkaisesti ja jännitystä nostattaen. Lukijalle kerrotaan asioita vähitellen ja pienissä paloissa, joten moni mieltä askarruttava kysymys saa vastauksen vasta sivujen päästä, mikä on vain hyvä. Hitaaseen kerrontaan verrattuna kirjan lopussa vyöryvien tapahtumien vauhti tuntuu melkein hengästyttävältä.

Kirjassa on osittain samoja henkilöitä kuin Hämärän hetkessä. Vanhainkodissa asuva, teräväjärkinen ja saaren tapahtumista kiinnostunut Gerlof Davidsson ilahduttaa tässäkin kirjassa sympaattisuudellaan ja osuvilla pohdinnoillaan. Lisäksi lukijoille esitellään hänen veljensä lapsenlapsi Tilda, joka saapuu saarelle poliisiksi. Varsinainen päähenkilö on kuitenkin Joakim, joka muuttaa perheineen Tukholmasta vanhaan majakanvartijan kartanoon.

Yömyrsky on palkittu Ruotsin dekkariakatemian vuoden 2008 parhaana rikosromaanina, mutta puhdasoppinen rikosromaani se ei ole. Tässä kirjassa menneisyys ja tulevaisuus, tuonpuoleinen ja nykyisyys, yliluonnollinen ja arki kohtaavat. Tunnelmalla on kirjassa tärkeä osa. Tuntuu, että Öölannin saari muokkaa ihmistä, eikä ihminen saarta. Kirja on paitsi rikosromaani, myös rakkaustarina, kummituskertomus sekä kuvaus saarelaisten arjesta, selviytymisestä ja tavallisesta elämästä. Saarella meri sanelee ihmisten elämisen ehdot, myös nykyajan modernissa maailmassa. Ja kuten Gerlof sanoo, Öölannissa vainajat ovat kaiken aikaa läsnä, siihen on vain totuttava.

Tämä oli paras lukemani kirja pitkään aikaan. Pidin kirjan tunnelmasta valtavasti. Loppujen lopuksi jäi kunkin omaksi asiaksi mihin uskoo. Tästä kirjasta puuttuivat räiskyvät erikoistehosteet ja päälle käyvä yliluonnollisuus. Kirjan erilaiset ja eri elämäntilanteessa olevat henkilöt olivat uskottavia. Heidän piti selviytyä aivan tavallisista ongelmista, mutta kuitenkaan kaikki ei ollut aivan sitä miltä päältä päin näytti. Itse päätapahtumapaikka, Åluddenin majakanvartijan kartano, jäi arvoitukseksi, mutta uskon, että Joakim perheineen eli siellä kaikesta huolimatta lopulta onnellisen elämän.

lauantai 6. elokuuta 2011

Maalattujen luolien maa

Tätä kirjaa olen odottanut vuosia. Maalattujen luolien maa on Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan kuudes kirja. Tämän kirjan myötä sarja päättyy.

Luultavasti sarjan kirjat ovat kaikille tuttuja, mutta laitan tähän kuitenkin muutaman sanan niistä. Kirjat sijoittuvat jääkaudelle ja kertovat Aylan uskomattoman tarinan. Ensimmäisessä kirjassa Ayla on pieni tyttö, joka on menettänyt koko perheensä, ja jää sattuman ansiosta eloon, kun ohi kulkeneet muukalaiset ottavat hänet hoiviinsa.

Viimeisessä kirjassa Ayla on jo aikuinen nainen ja itsekin äiti. Hän on löytänyt puolison, Jondalarin, ja kulkenut pitkän matkan tämän kotiseuduille. Kirja jatkuu siitä mihin edellinen jäi. Aylalla on edessään koulutus Suuren Maaemon palvelijaksi, jotka ovat hänen uuden heimonsa hengellisiä johtajia.

Kun luki kirjaa, tuntui kuin olisi tavannut pitkän ajan jälkeen vanhan ystävän. Jääkauden maailma on lumoava ja elävästi kirjoitettu. Jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleet eläimet on herätetty loisteliaalla tavalla eloon. Tuntuu kuin niitä voisi melkein koskettaa. Välillä toivoi, että kirja jatkuisi vielä kauan. Ei olisi halunut erota kirjan henkilöistä, eikä jättää heidän maailmaansa.

Kuitenkin kirja tuntui välillä tylsältä. Alku ei ollut kovinkaan mukaansa tempaava. Lisäksi toistoa oli liikaa. On tietysti hyvä, että selostetaan edellisten kirjojen tapahtumia, jolloin ne palaavat lukijan mieleen, mutta joitakin asioita selostettiin kahteen tai jopa kolmeenkin kertaan.

Kuvaukset jääkauden työmenetelmistä olivat tässäkin kirjassa kiehtovia. Minua kiehtovat myös kuvaukset kasveista ja niiden käyttötarkoituksista. Sarjan edellisiin osiin verrattuna tässä kirjasta kerrottiin kasveista melko vähän. Koska Ayla oli jo ennestään taitava parantaja, hänen koulutuksensa keskittyi enemmänkin hengellisiin asioihin.

Kirjan aikana Ayla ja Jondalar kävivät monissa luolissa, joissa oli muinaisia luolamaalauksia. Siitä kirjan nimikin tulee. Kuvaukset luolista olivat eläviä, ja tuntui kuin olisi itse ollut mukana. Käsittääkseni ne perustuvat oikeisiin luoliin, joissa kirjailija on käynyt. Joissakin kohdin olisi tosin toivonut, että luolia ei olisi kuvailtu aivan niin yksityiskohtaisesti. Jokaista seinille maalattua hevosta tai visenttiä ei olisi tarvinnut mainita.

Se tässä kirjassa hieman häiritsi, että kirjailija käytti muutaman kerran uudestaan jo aiemmin sarjan aikana käytettyjä juonikuvioita. Minusta niiden tilalle olisi voinut keksiä jotain uutta.

Kirjoissa on kuvattu hyvin ihmisyhteisöjä ja keksitty niille uskottavat tavat ja elinolot. Sitä olen vain aina ihmetellyt, että kuinka ihmisillä on aikaa kesällä kokoontua yhteen ja matkustaa. Luulisi, että heillä olisi kova työ kerätä ruokaa talven varalle. Henkilöitä on kirjoissa niin paljon, että niissä menee väkisinkin sekaisin, eikä kaikkia jaksa muistaa. Tietysti ne, joista kerrotaan enemmän, jäävät mieleen. Ihmettelen mistä kirjailija keksii kaikki lukuisat nimet kirjojensa henkilöille. Osa nimistä on hyvin kauniita.

Kirjasarja kertoo paitsi ihmisistä, myös eläimistä. Se on kaunis kertomus Aylan ja hänen hoiviinsa ottamiensa eläinten välisestä ystävyydestä. Se hellyttävä kerronta miten Susi vartioi Aylan pientä tytärtä, Jonaylaa, ja miten tyttö ratsastaa jo aivan pienenä hevosella, jaksaa ihastuttaa. Samoin sarjassa viehättää yleensäkin kuvaus eläimistä ja niiden suhtautumisesta ihmisiin. Varsinkin se vetoaa, kun kerrotaan hevosista ja Aylan, Jondalarin ja Jonaylan työskentelystä niiden kanssa. Aylan ja hänen tammansa Heinän ystävyys liikuttaa.

Kirjojen maailma saattaa olla ehkä liian idyllinen, mutta mitä siitä, kiehtova se ainakin on. Kun kirja loppui, sen henkilöitä, eläimiä ja tapahtumapaikkoja jäi kaipaamaan, olisi vielä halunut lukea lisää.

tiistai 2. elokuuta 2011

Firenzen lumoojatar

Talvilomalla tuli luettua Salman Rushdien kirja Firenzen lumoojatar. Olen aiemmin lukenut häneltä kaksi kirjaa: ”Maa hänen jalkojensa alla” ja ”Vimma”. Pidin ensin mainitusta valtavasti. Vimma taas oli hyvin kirjoitettu, mutta ei oikein iskenyt.

Firenzen lumoojatar on kertomus miehestä, joka saapuu kaukaiseen maahan ja väittää olevansa joku muu kuin mitä on. Itse hallitsijakaan ei tiedä uskoako vaiko ei. Miehen tarinan rinnalla soljuu tarina Firenzen kaupungista ja sen asukkaista.

Kirja on hyvin koristeellisesti kirjoitettu ja vilisee rikkaita yksityiskohtia. Jos kirja olisi esine, se olisi hyvin kaunis ja koristeltu. Vaikka kirja tempasi mukaansa, välillä tarina alkoi tuntua tylsältä. Kertomus oli sinänsä hienosti kirjoitettu satu, mutta minuun se ei oikein loppujen lopuksi iskenyt.

Vilpittömässä mielessä

Vihdoinkin sain aikaiseksi kirjoittaa tänne. Kirjoja on tullut luettua kevään ja kesän aikana useita. Joskus maalis- tai huhtikuussa luin Seppo Jokisen kirjan ”Vilpittömässä mielessä”. Olen lukenut monia hänen kirjojaan. Pidän siitä miten hän luo taitavasti tunnelmia ja kuvailee elävästi tapahtumapaikkoja.

Jokinen kirjoittaa Tampereella asuvasta komisario Koskisesta, joka oli tässäkin kirjassa pääosassa. Itse kirja ei ollut perinteinen mysteeridekkari, jossa lukija pidetään, tai yritetään pitää, tietämättömänä syyllisestä kirjan loppusivuille saakka. Pikemmin kyseessä oli arkinen kuvaus Koskisen työstä ja siinä sivussa muidenkin ihmisten elämästä. Kirja oli viihdyttävää luettavaa, mutta ei mielestäni aivan parhaita Jokisen kirjoja.

Ihmisten mielenliikkeiden kuvaaminen oli kirjassa taitavaa. Samoin pidin siitä miten kirjassa kerrottiin poliisityön lisäksi Koskisen tavallisesta arkielämästä. Tämä on varmaan itseni toistamista, mutta mainitsen taas kerran, että tavallisesta arjesta kertova tarina vetoaa minuun, ehkä siksi, että se on uskottavaa ja kertoo lisäksi jonkun muun arjesta kuin minun, joten se on minulle pakoa omasta arjestani.