perjantai 30. syyskuuta 2011

Ruusuja syyskuun päätteeksi


Sain Ammalta ruusuja. Kiitos paljon. Mikä hieno päätös syyskuulle!

Tässäpä vastauksia ruusuhaasteen kysymyksiin.

Lempiruokaani ovat kalaruuat. Kalakeitto esimerkiksi on aivan ihanaa.

Lempimakeinen on valitettavasti suklaa. Oikeastaan mikä suklaa vain käy, paitsi tumma.

Lempilukemistani on kaikki mikä on tarpeeksi mielenkiintoista, laidasta laitaan lastenkirjoista, dekkareihin ja tietokirjoihin.

Lempipaikka käsitöille on puutarhakeinu. Olen tosin aika laiska tekemään käsitöitä. Aloitin kesällä sukan, joka ei ole vieläkään valmis.

Lempielokuvaani on vaikea päättää, koska hyviä elokuvia on niin paljon. Mainitsen vaikka Laputa - linna taivaalla -elokuvan, jonka näin äskettäin. Pidin siitä aivan valtavasti, kuten Liikkuvasta linnastakin.

Laitan ruusuja eteenpäin Marialle ja Valkoiselle kirahville.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Nälkäpalkalla

Kirjan kirjoittaja Barbara Ehrenreich on yhdysvaltalainen toimittaja. Hän oli lounaalla Harper´s-lehden päätoimittajan kanssa ja tuli sanoneeksi, että jonkun toimittajan pitäisi mennä kokeilemaan matalapalkkaisia töitä ja kirjoittaa kokemuksistaan. Siihen päätoimittaja totesi: ”Sinun.”

Köyhyys oli Barbarallekin tuttua, sillä hänen aviomiehensä oli työskennellyt neljän ja puolen dollarin tuntipalkalla ennen kuin pääsi paremmin palkattuihin töihin. Hänen isänsä, isoisänsä ja setänsä olivat olleet kaivoksissa. Hänellä oli kuitenkin ollut isänsä sinnikkyyden ansiosta mahdollisuus opiskella.

Kirjan aikana Barbara työskentelee Floridan Key Westissa tarjoilijana, Portlandissa kotisiivousyrityksessä ja hoitokodissa sekä Minnesotassa tavaratalon naistenvaateosastolla.

Floridassa yksi hänen työkavereistaan nukkuu pakettiautossa, toinen yömajassa. Etsiskelyjen jälkeen Barbara löytää kohtuuttoman hintaisen ja huonokuntoisen asuntovaunun, jossa asua. Hän joutuu maailmaan, joka on täynnä ongelmia. Varsinkin Minnesotassa on vaikeaa löytää kohtuuhintaista asuntoa, jonka vuokraan palkka riittäisi. Siellä Barbara joutuu asumaan muun muassa hyvin huonokuntoisessa ja kalliissa motellissa, jonka huoneen ovessa ei ole edes salpaa. Hän tapaa ihmisiä, jotka asuvat ahtaissa asunnoissa tai motellihuoneissa ja jopa nukkuvat vuorotellen, koska kaikille ei ole tilaa nukkua yhtä aikaa.

Lisäksi vähistä rahoista kuluu rahaa bensaan, koska kohtuuhintainen asunto saattaa sijaita kaukana työpaikasta ja työnhakuvaiheessa on käytävä haastatteluissa ja huumetesteissä. Kaikilla ei tietysti ole autoa ja se rajoittaa merkittävästi aluetta, josta he voivat hakea töitä.

Haastatteluissa on täytettävä luonnetestejä, joissa on kysymyksiä muun muassa siitä onko työturvallisuus johdon asia tai käräyttäisikö työkaverin, jonka näkee varastamassa. Monessa paikassa ei makseta ensimmäisen viikon palkkaa, sillä sen saa vasta irtisanoutuessaan työpaikasta, niinpä jää viikon palkka saamatta ja ruuan ostaminen vaikeutuu. Yleensäkin kirjassa oli monia asioita, jotka Suomessa olisivat laittomia.

Jotkut säännöistä ovat suorastaan naurettavia, kuten se, ettei kotisiivooja saa siivotessaan kiroilla. Barbara jaksaa, koska hän on saanut kunnollista terveydenhoitoa ja on hyvässä kunnossa, mutta hänen työkavereillaan tilanne ei ole sama. Heille on tullut vammoja jatkuvasta raskaasta työstä ja monella ovat hampaat hoitamatta.

Barbara tulee siihen tulokseen, että jos hänellä olisi ollut vielä perhe hoidettavana tai hän olisi joutunut kuukaudesta toiseen tekemään kahta fyysisesti raskasta työtä päivässä tai työskentelemään seitsemän päivää viikossa, hän ei olisi siitä selvinnyt. Hänelle, koulutetulle ihmiselle, työt eivät ole helppoja. Vaikka puhutaan matalapalkkaisista töistä ja ammattitaidottomille maksettavista alhaisista palkoista, jokaiseen työhön tarvitaan loppujen lopuksi ammattitaitoa.

Kirjan lopussa Barbara pohtii paljon miksi tilanne on tämä ja mitä voisi tehdä sen parantamiseksi. Lisäksi hän miettii miksi kukaan ei ole kiinnostunut köyhien asioista. Köyhät ovat ikään kuin näkymättömiä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001, joten se kertoo tilanteesta kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin se on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Ei voi olla kuin kiitollinen, että asuu Suomessa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Sarjakuvahaaste

Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogissa julkaistiin jokin aika sitten sarjakuvahaaste suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Haasteen ideana oli lukea ainakin yksi sarjakuvajulkaisu ja kirjoittaa siitä blogissaan. Löysin tämän haasteen alunperin K-blogin kautta. 

K-blogissa oli esitelty mielenkiintoisen oloinen sarjakuva-albumi Cyril Pedrosan Ekoloogiset. Albumin kannessa mies miettii mikä on paras vaihtoehto: espanjalaiset vai kotimaiset luomutomaatit. Tuntuu niin tutulta, kun monesti itsekin pohtii kaupassa mitä pitäisi ostaa ja mitä jättää ostamatta. Aina ei tiedä mikä on ympäristön kannalta paras ratkaisu tai mikä on ihmisten työolojen kannalta parasta. Monesti tuotteen alkuperästä ei saa edes tietoa tai jos saa, se on ristiriitaista. K-blogin arvostelun Ekoloogiset-albumista voi lukea täältä.

Nyt kuitenkin itse aiheeseen eli Martina Edoh Holtermannin sarjakuva-albumiin Den heliga Barbara. Albumi tuli minulle bookcrossing-kirjana. Edellinen lukija ei pitänyt sen piirrostyylistä. Minä taas pidän tuosta pelkistetystä ja suorastaan karrikoidusta tyylistä piirtää ihmishahmoja. Tyylistä saa hyvin käsityksen albumin kannesta.

Sisäsivut ovat hyvin koristeellisia, sillä jokainen sivu on rajattu tarinan aiheeseen sopivalla koristelulla. Itse tarina on piirretty selkeästi, mutta samalla hallitun kaaosmaisesti. Yhdessä ruudussa saattaa olla useita ihmisiä ja kaaosmainen tunnelma, joka on toimiva, mutta kuitenkin vain näennäinen.

Luulen ymmärtäväni kohtuullisen hyvin ruotsia, mutta tämän albumin lukemista haittasi, että tuntemattomia sanoja oli kauhean paljon, kaikkia ei löytynyt edes sanakirjasta. Se kuitenkin, mitä ymmärsin, sai hymyilemään. Jokaisella sivulla on oma tarina, mutta albumi on kuitenkin kokonaisuus. Se kertoo riemukkaasti, jopa anarkistisesti Barbaran elämästä ja monista kommelluksista, joihin hän joutuu. Se, että Barbara on nainen, tulee tarinoissa hyvin esiin.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Aurinkomyrsky

Åsa Larsson oli minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Valitsin kirjan Aurinkomyrsky vain nimen perusteella, eikä minulla ollut aavistustakaan mistä se kertoo, kun aloin lukea sitä.

Kirja sijoittuu Ruotsin Lappiin. Taustaa tarinalle tuovat lumipyryt ja taivaalla leiskuvat revontulet: auringossa myrskyää. Vaikka kirjassa on tietynlainen mystinen ulottuvuus, se kuvaa myös arkisesti ihmisten elämää. Heidän elämänsä on järkkynyt, mutta heidän täytyy kuitenkin selvitä arkisista asioista, kuten lumitöistä ja auton kaivamisesta lumikinosten alta. Kuulostaa tutulta, varsinkin parin viime talven jälkeen.

Kirjan lähtökohtana on paikallisen seurakunnan jäsenen murha. Hän ei ole kuka tahansa vaan "paratiisipoika", Viktor Strandgård, joka on käynnyt taivaassa onnettomuuden jälkeen ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Juuri hän on saanut aikaan sen, että lähetyskirkon, baptistien ja helluntailaisten seurakunnat ovat yhdistyneet uudeksi, suureksi seurakunnaksi. Kuka haluaisi murhata miehen, joka on seurakunnalle niin tärkeä ja tuo ihmisille niin paljon toivoa?

Kirjan päähenkilö on tukholmalainen verojuristi Rebecka Martinson, joka palaa vastentahtoisesti entiselle kotiseudulleen, kun Viktorin sisko ja Rebeckan entinen ystävä, Sanna, soittaa ja pyytää apua. Itsekin seurakunnassa vuosia sitten mukana ollut Rebecka ei pidä siitä, että joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

Paitsi ihmiset, myös kirjan tapahtumapaikat oli kuvattu elävästi. Kirjassa oli useita persoonallisia ja sympaattisia hahmoja, kuten viimeisillään raskaana oleva poliisi Anna-Maria Mella tai Rebeckan isoäidin naapuri Sivving, joka oli aina valmis auttamaan oli kyse sitten vara-avaimesta tai lastenhoidosta.

Sympaattinen oli myös Sannan ihana koira Tjapp ja Sivvingin koira Bella. Koiria oli kuvattu hyvin elävästi. Melkein näki silmissään, kun Rebecka leikki lumihangessa Tjapin kanssa.

Tarina piti tiukasti otteessaan. Vasta joskus aivan loppupuolella alkoi tuntua, että juoni vähän lässähti. Ei tarina kuitenkaan huono ollut. Osaa tapahtumista olisi saattanut jopa pitää epäuskottavina, niin tyrmistyttäviä ne olivat. Minusta ne eivät kuitenkaan tuntuneet epäuskottavilta, mutta ajattelemisen aihetta ne antoivat. Mietin mikä voi ajaa tavalliset, normaalia arkea elävät ihmiset niin kammottaviin tekoihin. Minulle jäi kirjan loppupuolen tapahtumista jotenkin ahdistunut olo.

Kirja loppui yllättävästi töksähtäen. Minulle tuli kuitenkin tunne, että haluan lukea seuraavatkin Rebecka Martinsonista kertovat kirjat Sudentaival, Musta polku ja Kunnes vihasi asettuu.

Pidin siitä, että kirjassa käsiteltiin myös uskontoa. Minulla on viha-rakkaussuhde uskontoon ja on mielenkiintoista lukea kirjoja, joissa uskonto on jossain roolissa. Aurinkomyrsky-kirjassa näytettiin hyvin sekä uskonnon hyvät, että huonot puolet: toisaalta usko tuo lohtua ja voimaa, mutta toisaalta ihminen voi käyttää sitä oman valtansa välineenä, ihminen voi siis vesittää kaiken hyvän, mitä uskonnossa on. Oli tyrmistyttävää, kuinka itse väärin tehneet uskovaiset syyttivät, että heitä moittinut ihminen hyökkäsi seurakuntaa ja Jumalaa vastaan.

Kirjan lopun tapahtumat saivat myös pohtimaan miksi ns. hyvät ihmiset pääsevät kirjoissa pälkähästä, vaikka tekevät ns. pahojen ihmisten tekoja. Myönnän, ettei vaihtoehtoja ollut, mutta silti loppu jotenkin masensi. Ei tuntunut hyvältä, että hyvä syyllistyy pahaan, eikä se, että niiden, joiden pitäisi olla hyviä, ovatkin välinpitämättömiä hirviöitä.

Aurinkomyrsky on palkittu vuonna 2003 Ruotsin dekkariakatemian vuoden parhaana esikoisjännärinä. Palkinnon se on minusta ansainnutkin. Kirjan tarina soljui hyvin eteenpäin ja kuvasi paitsi poliisin toimintaa, myös ihmisten elämän tavallisia arkisia asioita.

Minusta Sannan lapsista olisi voinut kertoa hieman enemmän. Jäin miettimään miten he selvisivät kaikesta, kuten esimerkiksi enonsa kuolemasta. Vasta nelivuotias Lova tuskin paljoa ymmärsi, mutta hiljaisempi ja kovempi 11-vuotias Sara varmasti piti paljon asioita sisällään.

Åsa Larsson työskenteli aikaisemmin itsekin verojuristina, joten en ihmettele, että hän kuvasi Rebeckan työtä niin hyvin ja realistisen tuntuisesti. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta erittäin hyvä. Oli mukava lukea dekkari, joka sijoittui jonnekin muualle kuin Tukholmaan. Rebeckan lapsuudenmuistot toivat lisäväriä kirjaan: oli kuitenkin olemassa jokin turvallinen ja lähes pysyvä paikka pahan maailman keskellä.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Maailma ilman meitä

Minkälainen maailma olisi, jos ihmiset katoaisivat maan päältä?

Maailma ilman meitä –kirjan kirjoittaja Alan Weisman oli monta vuotta sitten kirjoittanut lehtiartikkelin siitä kuinka luonto on vallannut takaisin ihmisten hylkäämän Tšernobylin alueen. Hän sai puhelun, jossa eräs hänen artikkelinsa lukenut toimittaja heitti ilmaan kysymyksen mitä tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat kokonaan maapallolta. Sitä kysymystä Alan Weisman pohtii tässä kirjassaan.

Kirjassa on 19 eri aihealuetta käsittelevää lukua, jossa eri näkökulmia ja vaihtoehtoja pohditaan perusteellisesti. Asiaa on niin paljon, että kirjan sulattelemisessa menee aikansa. Kirjoitustyyli on aivan loistava. Kirja tempaa mukaansa ja monet asiat suorastaan näkee silmissään.

Alan Weisman kuvailee hyvin elävästi miten talot vähitellen romahtaisivat ja kasvit puskisivat asfaltista läpi kuinka taantuneet eläinlajit palaisivat vanhoille elinalueilleen ja viljelysmaat muuttuisivat takaisin metsäksi. Hän myös pohtii olisiko ihmisen katoamisesta vain hyötyä vai myös jopa haittaa joillekin eläimille. Entä miten luonto selviää siitä saastemäärästä, jonka ihminen jättäisi jälkeensä.

Kirjassa ei vain tyydytä kuvittelemaan autioituneiden kaupunkien katoamista, vaan kerrotaan muun muassa Kyproksella ei kenenkään maalle jääneessä turistikaupungista, jossa kasvoi puita kadulla jo pari vuotta kaupungin hylkäämisen jälkeen.

Monista asioista kuulin ensimmäistä kertaa, kuten esimerkiksi Britanniassa olevasta tutkimusmaatilassa, jossa on jo yli 160 vuotta tutkittu erilaisten lannoitteiden vaikutusta. Osa tilan pelloista on jätetty kokonaan ilman lannoitusta tai niiden on annettu palautua luonnontilaan. Näytteistä voi seurata luonnon tilaa yleensäkin halki vuosikymmenten. En myöskään koskaan ole kuullut suuresta ikimetsästä Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tai Afrikassa kasvavista 20-metrisistä jättiläiskanervista.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa kuvaillaan muun muassa miten New York katoaisi. En ollut tiennyt, että kaupungissa pumpataan koko ajan, ettei vesi syöksy metrotunneleihin. Ennen kuin Manhattan rakennettiin, saarella oli järviä, soita ja useita jokia sekä huokoista maata ja kasveja imemässä sadevettä. Nykyään ei enää ole, mutta sademäärät eivät ole vähentyneet.

Lisäksi kuvaillaan maailmaa ennen ihmistä, kadonneita eläinlajeja, joiden katoamiseen ihminen on kautta vuosisatojen usein ollut syyllinen sekä sitä miksi isot eläimet eivät ole kadonneet Afrikasta. Olen ennenkin lukenut siitä miten ihminen on jo vuosisatoja sitten vaikuttanut ympäristöön ja metsästänyt eläimiä sukupuuttoon, mutta tämän kirjan kertomukset olivat suorastaan musertavia. Kirjassa kerrottiin mitä kummallisimmista eläimistä, joita ei enää ole.

Kirjan toisessa osassa mietittiin mikä ihmisten aikaansaannos katoaa, mikä taas säilyy, kerrottiin muun muassa kiehtovista, valtavan suurista maanalaisista kaupungeista, jotka sijaitsevat Turkin Kappadokiassa. On uskomatonta, että erääseen maanalaiseen kaupunkiin mahtui asumaan, jopa 30 000 ihmistä.

Muoville on kirjassa omistettu kokonainen luku, joka oli masentavaa luettavaa. Jo pelkät muovipussit tukkivat lukuisten merieläinten suoliston. Tyynellämerellä on valtava jätepyörre täynnä roskaa. Olen kuullut siitä ennenkin, mutta todella vähän siitä täällä Suomessa puhutaan. Ehkä kaikkein tyrmistyttävintä oli, että ihmisille myydään kuorintavoiteita, joiden yhtenä aineosana ovat pienet muovipallot, jotka voiteen mukana huuhtoutuvat viemäriin.

Lisäksi toisessa osassa käsitellään öljyteollisuutta sekä maataloutta.

Kolmannen osan aiheita ovat se miten Antiikin ja nykyajan ihmeet kestävät aikaa ja miten sota vaikuttaa luontoon sekä positiivisella, että negatiivisella tavalla. Yksi positiivisista vaikutuksista on se, että ihminen on kadonnut Koreoiden rajalta ja muualla jo harvinaisiksi käyneet lajit ovat löytäneet sieltä turvapaikan.

Kolmannessa osassa kerrotaan myös miten ihmisen katoaminen vaikuttaisi lintuihin sekä mietitään miten luonto selviäisi ydinjätteistä, jos ihmiset katoaisivat yhtäkkiä ja voimalat jäisivät toimimaan omia aikojaan. Lisäksi kuvaillaan ihmisten toimien vaikutusta maaperään. Laittaa miettimään miten joku voi olla niin ahne, että räjäyttää kokonaisia vuoria saadakseen hiiltä nopeasti ja halvalla.

Viimeisessä osassa kerrotaan kuinka ihminen, uskomatonta, mutta totta, saastuttaa vielä haudan takaakin. Lisäksi mietitään taiteen kohtaloa, jos ihminen katoaisi. Kirjan tarina päättyy sinne, mistä elämä alkoikin: mereen. Viimeisessä, varsinaisessa kappaleessa, ennen loppusanoja ja kiitoksia, seurataan merentutkijoiden työtä Kingmanin koralliriutalla, kun he tutkivat riuttaa ja sitä ympäröivää elämää.

Alan Weisman ei tyytynyt kirjassaan yksin pohtimaan ihmisten jälkeistä maailmaa, vaan antoi puheenvuoron myös monille eri alojen asiantuntijoille. Heidän joukkoonsa mahtui muun muassa tutkijoita ja professoreja, Panaman kanavan sulkuja valvova insinööri, aarniometsässä samoava biologi sekä New Yorkin liikennelaitoksen työntekijöitä.

Toisaalta kirja oli lohdullinen, sillä luonto alkaisi jälleen kukoistaa, jos ihminen häviäisi. Toisaalta taas hyvin masentava, kun kerrottiin miten täysin saastuneita alueita maailmassa on.

Minusta kirja oli erittäin mielenkiintoinen, mukaansa tempaava ja ajatuksia herättävä. Suosittelen.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Bookcrossing-miitti

Olin tänään elämäni toisessa bookcrossing-tapaamisessa. Miittejä on Helsingin Sokoksen viidennen kerroksen kahvilassa joka kuukauden toinen tiistai klo 18.00.

Paikalla oli mukavasti porukkaa. Olimme vallanneet kolme pöytää, jotka notkuivat kirjapinoista. Oli mukavaa, kun tunsi jo muutamat ihmiset ulkonäöltä ja joidenkin "nikinkin" muisti.

Elokuun miitissä minulla oli viemisinä kolme kirjaa, joista yksi löysi uuden lukijan. Tulin kotiin seitsemän kirjan kanssa, ja tietysti myös niiden kahden, jotka eivät löytäneet lukijaa.

Tällä kertaa minulla ei ollut miittiin viemisiä, sillä olen laittanut kaikki luetut kirjat tarjolle bookcrossing-sivuston keskustelupalstalle, josta ne ovatkin löytäneet uuden kodin.

En tietenkään voinut vastustaa itseäni, vaikka kirjoja on iso kasa lukematta, ja palasin miitistä kotiin neljän kirjan kanssa. Onneksi kirjoja oli sentään vain neljä...

303

Sain vihdoinkin aikaiseksi aloittaa englannin kurssin työväenopistossa. Olisi pitänyt mennä kurssille jo vuosia sitten. Ensimmäisellä tunnilla opettaja otti puheeksi 303:n. Ihmettelin, että mikä 303. Selvisi, että kyseessä on Päivi Rekiaron kokoama kirja 303 idiomia, prepositiota ja verbi-ilmausta in English. Piti heti seuraavana päivänä kipaista kirjakaupasta oma kirja.

Olen nyt lukenut kirjaa työmatkoilla. 303:sta on hauska lukea. Kirja on täynnä hassunkurisia piirroksia, esimerkiksi poro on puskemassa selin olevaa miestä ja kuvan alla on teksti "I think there's somebody behind me" tai eläimet ovat menossa Nooan arkkiin ja kuva on tekstitetty "Because of the rain everybody went inside".

Idiomit ovat maailma sinänsä. Monista ei arvaisi mitä ne tarkoittavat. Minkä maailman olen menettänyt, kun en ole osannut niitä. Tässä joitain kirja-aiheisia:

  • hit the books, ryhtyä lukemaan (esimerkiksi läksyjä)
  • close the books on something, laittaa lappu luukulle, lopettaa
  • cook the books, väärentää tilejä.

Kunpa nämä lukemani asiat jäisivät nyt oikeasti päähäni.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Oikeuden jalopeura

Sain Leena Lehtolaisen uusimman kirjan syntymäpäivälahjaksi sähköisenä kirjana. Oikeuden jalopeura on jatkoa kirjalle Henkivartija. Kumpikin kirja kertoo Hilja Ilveskerosta. Jo hänen tarinansa on kiehtova: maalaistyttö lähtee opiskelemaan New Yorkiin turvallisuusalaa ja valmistuu henkivartijaksi.

Henkivartija-kirjaa lukiessani yritin ensin pyristellä vastaan ja väen väkisin ajatella, että tarina on jotenkin epäuskottava, kuitenkin lumouduin pian Hiljan lapsuuden ilveskertomuksista. Tämä toinen kirja piti yhtä lailla otteessaan kuin ensimmäinenkin. Kirjan lukemista oli vaikea lopettaa, niinpä luin kirjan parissa päivässä.

Oikeuden jalopeura -kirjassa henkivartijan rooli tuntuu etääntyvän Hiljasta. Minulle jäi vaikutelma, että ammattirooli käy hänessä kamppailua yksityisminän kanssa, eikä hän oikein tiedä kuka on. Hänen menneisyydessään on selvittämättömiä asioita, jotka pitää kohdata, vaikka yrittäisikin katsoa sitkeästi tulevaisuuteen.

Hilja tuntuu jotenkin pelottavalta, mutta samalla häneen on helppo samaistua. Hän yrittää selvitä parhaansa mukaan, yrittää tehdä työnsä hyvin ja löytää elämälleen suunnan, kuitenkin kaikki tuntuu hänen elämässään vain väliaikaiselta. Hän on jonkinlainen kulkuri, joka ei löydä paikkaansa, eikä haluaisi paljastaa itsestään mitään. Kukaan ei saisi päästä liian lähelle.

Kirjan tapahtumat soljuivat hyvin eteenpäin, mutta aivan lopussa aloin miettiä mihin tarina johtaa, selviävätkö asiat, siksi jäänkin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa kirjaa.

Hilja puhuttelee minua henkilönä ehkä vieläkin enemmän kuin Maria Kallio. Hilja vaikuttaa paljon monitahoisemmalta. Tuntuu, että Maria Kallion elämä on kulkenut melko tasaisena eteenpäin, eikä hänelle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole sattunut suuria tragedioita. Hän antaa tunteidensa tulla, eikä pidä niitä sisällään niin kuin Hilja. Tuntuu, että Hilja pakenee jatkuvasti, jos ei jotakin konkreettista, niin sitten omaa itseään. Se on surullista, vaikka hän on vain kirjan henkilö, lukija toivoo, että hän löytäisi itsensä ja jonkinlaisen rauhan, saisi hyvän olon. 

Lopuksi on mainittava, että minua kiehtoi Kopparnäs, joka oli yksi kirjan tapahtumapaikoista. Olen käynyt siellä melkein parikymmentä vuotta sitten. Vieläkin paikka on elävänä mielessä. Siinä oli jotain salaperäistä ja kiehtovaa…

Runohaaste



Runohaaste on peräisin K-blogista, jota pitää Jenni. Hän kirjoittaa: “Runohaasteen idea on etsiä edes yksi kiinnostava runo ja julkaista se blogissaan (jos sinulla ei ole blogia, voi runon esittää jonkin runohaaste-postauksen keskustelussa). Runoa saa tietenkin esitellä tarkemmin ja analysoidakin, mutta pääasia on, että tutustuu runouteen sen verran, että löytää edes yhden niin kauniin tai kiinnostavan runon, että haluaa jakaa sen muiden kanssa. Myös runositaatit ilman perusteluja ja analyyseja hyväksytään.”

Luin tästä haasteesta Jum-Jumin Sanojen jano -blogista, jota olen seurannut jo jonkin aikaa. Samalla löysin K-bloginkin. Kumpikin on kirja-aiheinen blogi, johon näyttää tulevan sisältöä suorastaan hengästyttävällä vauhdilla. Blogit ovat kuitenkin melko erilaisia. Mielenkiinnolla seuraan tästä lähtien kummankin blogin kirjoituksia.

Sitten itse runoon. Olisin halunnut laittaa blogiini jonkin runon Leena-Maija Rossin Märät hevoset -kirjasta. Kirja on vanha, jo liimauksistaan hieman irronnut ja minulle hyvin rakas.

Valitettavasti en kuitenkaan löytänyt kirjaa mistään, joten kirjoitan siitä toisella kertaa. Kirjaa etsiessäni löysin Federico García Lorcan runokirjan Mustalaisromansseja. Siitä on oheinen surullinen, mutta kaunis runo.

Córdoba

Córdoba.
Kaukana ja yksin.

Musta hepo, suuri kuu
ja oliivit satulavyössä.
Vaikka tunnen kaikki tiet
en koskaan saavu Córdobaan.

Tasangolla, tuulen halki,
musta hepo, punainen kuu.
Kuolema katsoo minuun,
katsoo torneista Córdoban.

Voi miten tie on pitkä!
Voi niin rohkea on ratsu!
Voi että kuolema odottaa
ennen kuin ehdin Córdobaan!

Córdoba.
Kaukana ja yksin.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Kirjat eilen ja tänään



Kirjat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Kun olin pieni, äitini luki minulle paljon. Hän luki lastenkirjoja laidasta laitaan sekä niiden lisäksi Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Minua ärsytti, kun äiti sensuroi Seitsemästä veljeksestä joitakin kohtia.

Pidin paljon Juhanista, mitä aikuisena kovasti ihmettelen, koska nykyään Juhani on minusta lähinnä lapsellinen ja rasittava. Lempikohtani kirjassa oli se, kun veljekset karkaavat lukkarin luota metsään. Ihannoin vapautta ja sitä, että ihmiset saavat päättää omista asioistaan ilman, että joku muu puuttuu niihin. Olen vieläkin sitä mieltä, että veljekset menettivät vapautensa palattuaan ”sivistyksen” pariin. Minulla on huono omatunto tästä ajatuksesta: pitäisi olla järkevä aikuinen, eikä anarkisti.

Siitä saakka kun opin lukemaan, olen lukenut, milloin enemmän, milloin vähemmän. Lapsena yritin lukea pienen maalaiskoulun kirjaston kaikki kirjat. Otin hyllystä reppuun sopivan määrän kirjoja edes katsomatta mitä ne olivat, ja seuraavalla kerralla siirryin taas hyllyssä eteenpäin.

Muistaakseni myös luin kaikki lainaamani kirjat, vaikka lasten Kalevalaa olikin vaikea ymmärtää. Kaikkia kirjaston kirjoja en kuitenkaan saanut luettua. Joskus reppu oli niin täynnä kirjoja, ettei se tahtonut mennä kiinni. Muistan kun juoksin koulubussille ja yritin saada reppua pysymään jotenkin kasassa.

Nykyään minulla on “sama ongelma”, sillä olen mukana Bookcrossingissa. “Bookcrossaajat” rekisteröivät kirjoja bookcrossing-sivustolla, jolloin kirja saa yksilöllisen numeron. Numero merkitään kirjaan ja kirjan voi joko jättää johonkin löydettäväksi tai antaa suoraan seuraavalle lukijalle. Numeron avulla voi seurata missä kirja kulkee. Minusta tämä on erinomainen tapa kierrättää kirjoja ja kaiken lisäksi se on hauskaa.

Olen lähtenyt siitä, että laitan bookcrossing-kirjat eteenpäin, enkä pidä niistä itselläni yhtäkään. Kirjahyllyni käyvät ilman niitäkin pieniksi, vaikka olen antanut kirjoja pois. Aina vain kotiin ”ilmestyy” lisää ja lisää kirjoja, vaikka minun ei pitänyt ostaa lisää.

Nyt olen tutustunut ensimmäistä kertaa sähköiseen kirjaan. Sain syntymäpäivälahjaksi lukulaitteen ja siihen yhden kirjan. Ensin lukeminen tuntui oudolta, ja mietin voiko tarinaan tempautua mukaan samalla tavoin kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Kävi kuitenkin niin, että lukeminen ei juurikaan eronnut ns. tavallisen kirjan lukemisesta. Tarinaan saattoi samalla lailla eläytyä.

Ensin silmät väsyivät, mutta kun suurensin kirjasinta, sekin ongelma katosi. Näyttö muistutti yllättävän paljon paperia. Sivulta http://ekirjanlukulaitteet.net/ löysin seuraavan luonnehdinnan: ”Laitteet eroavat jonkin verran toisistaan ulkomitoiltaan sekä painoltaan, mutta yhteisenä tekijänä kaikille e-kirjanlukulaitteille on, että ne käyttävät heijastamatonta e-Ink tekniikkaa, jolloin lukeminen onnistuu myös kirkkaassa auringon valossa eivätkä silmät rasitu kuten esim. luettaessa tietokoneen näytöltä. Tämä ns. elektroninen muste mahdollistaa paperin kaltaisen lukunautinnon, pienen virran tarpeen sekä litteän ulkomuodon. Tekniikkaa kutsutaan myös ns. elektroniseksi paperinäytöksi (EPD = Electronic Paper Display).”

Minulla on vielä hieman ristiriitainen olo sähköisistä kirjoista, mutta luultavasti tulevaisuudessa luen niitä siinä kuin perinteisiäkin kirjoja. Se on etu, että litteä lukulaite mahtuu käsilaukkuun paremmin kuin kirja. Kuitenkin mietin, että miksi kirjan lukemiseen tarvittaisiin konetta. Perinteinen kirja tuntuu jotenkin todemmalta, kun sitä voi koskea ja selailla. Joka tapauksessa sähköisen kirjan lukukokemus oli miellyttävä ja minulla on lukemista odottamassa sekä sähköisiä, että perinteisiä kirjoja. Tulevaisuus näyttää mitä tapahtuu. Toivon kuitenkin, etteivät perinteiset kirjat kokonaan katoa maailmasta, niiden mukana katoaisi niin paljon muuta, koko se kirjaston hyllyjen penkomisen riemu tai kirjapinot bookcrossing-tapaamisista.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Parempi elämä

Ruotsalaisen Inger Frimanssonin kirjan alussa päiväkotilapset lähtevät metsään poimimaan valkovuokkoja päiväkodissa pidettävää juhlaa varten. Kun eräs päivähoitajista kääntää hetkeksi selkänsä, nelivuotias Angelica on kadonnut. Joku on kaapannut tytön tarjotakseen tälle paremman elämän.

Kirjan alkuasetelma tuntui kiinnostavalta. Mietin, että onko joku naapuri seurannut kuinka lasta kohdellaan huonosti tai lapsi jätetään heitteille. Ovatko lapsen vanhemmat alkoholisteja vai miksi lapsi on paremman elämän tarpeessa? Haluaako joku rikas pelastaa lapsen köyhyydestä?

Nämä ennakko-odotukseni eivät täyttyneet. Luin noin sata sivua, minkä jälkeen en enää jaksanut kirjan maailmankuvaa. Alkoi jotenkin ahdistaa. Lopun kirjasta silmäilin nopeasti.

Kirjassa tarinaa kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta. Välillä näkökulma on nelivuotiaan Angelican, välillä elämässä ajelehtivan, ilkeän tyttöystävän ehdoilla elävän Danielin, välillä taas päiväkodissa työskentelevän Magdan, joka syyttää itseään Angelican katoamisesta. Pidin varsinkin Angelican näkökulmasta kerrotuista luvuista. Minusta niissä tavoitettiin hienosti pienen lapsen mielikuvituksen täyteinen, pelokas, hieman kaoottinen ja tiedon puutteessa taikauskoinen maailmankuva. Muistan, että minulla on ollut päiväkoti-ikäisenä aivan samanlaisia ajatuksia.

Kirja oli täynnä voimakkaita naisia, jotka joko ilkeydellään tai muulla tavoin nitistivät miehet. Minua nuo naishahmot alkoivat suorastaan kuvottaa.

Kirjan loppu jäi minusta vähän ilmaan, ehkä siksi, että luin sanasta sanaan vain osan kirjasta. En oikein ymmärtänyt viimeisen luvun tapahtumiin johtaneita valintoja. Jäin miettimään millaista Angelican elämä loppujen lopuksi oli lapsesta aikuiseksi.

torstai 1. syyskuuta 2011

Koskinen ja siimamies

Tämä Seppo Jokisen kirja tuli minulle bookcrossing-kirjana. Heti ensimmäisillä sivuilla huomasin, että olen lukenut kirjan aiemmin, mutta se ei haitannut, koska muistin vain tapahtumia sieltä täältä, enkä loppuratkaisua.

Seppo Jokisen vahvuuksia on kuvata taitavasti tapahtumapaikkoja ja ihmisten mielenliikkeitä. Se käy ilmi jo heti tämänkin kirjan alussa. Melkein näki silmissään tuskaisen ja levottoman miehen, joka kävelee koko yön pitkin asuntoaan ja katsoo vähän väliä ulos ikkunasta. Lukija ei vielä tiedä mistä miehen tuska johtuu, mutta sekin selviää pian.

Tämä on ensimmäinen kirja, joka kertoo komisario Koskisesta. Tässä kirjassa hän on vielä rikosylikonstaapeli. Hän joutuu selvittämään sillan alta löytyneen, kuristetun teinitytön surmaa. Kirja tuntui traagisen ajankohtaiselta nykypäivän lööppien ja uutisten valossa. Vaikka tämä oli vain kirja, joidenkin henkilöiden kohtalo suretti.

Pidän Koskisesta henkilönä. Hänet kuvataan inhimilliseksi, tavalliseksi mieheksi, jonka on usein vaikeaa sovittaa yhteen työn vaatimukset ja perhe-elämä. Vaimo ei ole iloinen, kun mies joutuu lähtemään yllättäen kotoa töihin tai ei ehdi mukaan vaimon kirjoittamaan satunäytelmään, joka on tarkoitus esittää kirjastossa. Välillä Koskinenkin on väsynyt tai kyllästynyt työhönsä, jopa vihainen. Häneen voi helposti samaistua.

(Kuvassa nimimerkin Anuliini1975 tekemä hieno kirjanmerkki, joka helpotti lukemista. Kiitos.)