perjantai 28. lokakuuta 2011

Kirjasitaatti, osa 1


Ajattelin alkaa julkaista täällä ajatuksia herättäneitä lainauksia lukemistani kirjoista. Olen yrittänyt lukea Hilkka Olkinuoran kirjaa Elä ihmeessä! Kirja naiselle. Kirjassa on eri aihealueita käsittelviä lyhyitä lukuja. Jostain syystä en oikein osannut keskittyä ja aioin jo laittaa kirjan kiertämään bookcrossing-kirjana, kunnes aloin tänään lukea lukua Ajansyöjät. Seuraava sitaatti on kyseisestä kohdasta.

"Matkapuhelimen suuri idea ei ole se, että sillä saa avatuksi mobiilipalvelumaailman, vaan siinä, että sen saa kiinni."

Niinpä. Joskus vaan tuntuu, että nyt ei jaksa puhua kenenkään kanssa ja silloin on helpottavaa, että puhelimen voi sulkea.

Ne, jotka yrittävät soittaa, se ajaa valitettavasti raivon partaalle. Myönnän, että itsekin hermostun, jos yritän varsinkin työasioissa soittaa jollekin ja kyseinen henkilö ei heti vastaa. Naurattaa ja jopa harmittaa oma kärsimättömyys, mutta näin se valitettavasti usein on.

Aika kummallista, että ei ole kovin kauan siitä, kun oli vielä aika jolloin kukaan ei suuttunut, jos joku ei ollut kotona vastaamassa lankapuhelimeen juuri silloin kun siihen soitettiin. Nykyään on jo kummajainen jos joskus sulkee puhelimensa. Olen sitä mieltä ettei nykyäänkään tarvitse olla aina vastaamassa. En itsekään ota puhelinta aina mukaan, jos vain piipahdan lyhyesti lähikaupassa. Aina taskuissa ei vain ole tilaa. Tietysti on eri juttu, jos odotan jonkun soittoa tai olen huolissani jostakusta ja haluan, että kyseinen henkilö saa varmasti minut tarvittaessa kiinni.

Hätänumero on se, jossa täytyy aina olla jonkun vastaamassa. Jos me muut emme aina heti vastaa, se tuskin kaataa kenekään maailmaa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ystävistäni, hellyydellä

Lapsuudestani muistan eläinlääkäri James Herriotin kirjoihin perustuvan tv-sarjan Kaikenkarvaiset ystäväni. Meillä oli samanniminen kirja, jonka joskus ala-asteikäisenä luin ja pidin siitä kovasti. Sen jälkeen en olekaan lukenut Herriotin kirjoja, kunnes löysin Ystävistäni, hellyydellä -kirjan bookcrossing-tapaamisesta. Kirjan hienoista, koristelluista kansista olen kirjoittanut täällä.

Käteeni sattui Suuren Suomalaisen Kirjakerhon vuonna 1982 julkaisema painos. Kirjan alussa kerrottiin kirjailijasta. Hän oli kuulemma sanonut vaimolleen monet kerrat kirjoittavansa joskus kirjan, kunnes vaimo lopulta kyllästyi ja totesi, etteivät 50-vuotiaat miehet kirjoittele kirjoja. Niinpä James Herriot lähti heti kauppaan ostamaan paperia.

Tässä kirjassa hän muistelee enimmäkseen sodan jälkeisiä vuosia. Hänellä on persoonallisia potilaita, kuten labradorinnoutaja, joka käy lasten kanssa laskemassa liukumäkeä. Se odottaa kiltisti jonossa vuoroaan ja menee mäen laskettuaan taas jonon päähän. Vastaanotolle tämä Kessu-koira tuodaan yleensä sen jälkeen, kun se on tonkinut roskiksia ja tölkki on juuttunut sen päähän.

Myös eläinten omistajat ovat persoonallisia. Eräs mies soittaa monet kerrat itkien keskellä yötä ja kertoo, että hänen koiransa on sairas. Tavallisesti koiralla ei ole mitään vikaa. Humalassa hevoskilpailuista tullut mies ei kuitenkaan usko, vaan suree laiminlyöneensä koiraansa, vaikka todellisuudessa hoitaa sitä hyvin.

Monet kommellukset tapahtuvat maatiloilla ja lehmien parissa. Päätyypä James Herriot jopa käyttämään keinoemätintä puolustusaseena hurjistunutta sonnia vastaan. Oman jännityksensä kirjaan tuovat myös kertomukset 1960-luvulla tapahtuneesta lampaiden vientimatkasta Neuvostoliittoon ja lehmien vientimatkasta Turkkiin. James Herriot oli näillä matkoilla eläinlääkärinä. Kommelluksilta ei säästytty, kun hän muun muassa ryntäsi varottamatta neuvostoliittolaiseen kouluun jututtamaan opettajia, olihan hän oman kylänsä vanhempien ja opettajien yhdistyksen puheenjohtaja ja halusi tietää millaista koulunkäynti on Neuvostoliitossa.

Aluksi hämmensi, kun kertomus Neuvostoliittoon tehdystä matkasta alkoi, sillä luku loppui ennen kuin oli edes lähdetty satamasta. Lisää luettuani huomasin, että välissä kerrottiin muista aiheista, ja sitten taas jatkettiin luvullisen verran matkasta. Se oli hyvä valinta, koska jos matkasta olisi kerrottu yhteen menoon, lukija olisi joutunut aivan ”muihin maailmoihin”.

Kirjan tarinoissa ovat eläinten lisäksi pääosissa niiden omistajat. Kirja on viihdyttävää ja mukavaa luettavaa, mutta tuntuu hieman katkonaiselta, koska se koostuu periaatteessa luvun pituisista lyhyistä kertomuksista. Tarinat ovat paitsi hauskoja, joskus myös surullisia, jopa traagisia, mutta tietty valoisuus niissä kaikissa on. Ei voi kuin ihmetellä kuinka vaiherikas elämä James Herriotilla on ollut.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Vuoden 2011 kaunein kansi


Leena Lumi on julkaissut blogissaan äänestyksen vuoden 2011 kauneimmasta kirjan kannesta. Äänestykseen osallistuneiden kesken arvotaan myös palkintoja.

Laitoin Leenan luvalla oheisen kollaasiin kuvaksi tähän tekstiin. Kollaasissa on vain osa äänestyksessä mukana olevista kansista.

Kannet ovat melko erilaisia ja on vaikeaa valita kauneinta. Kuitenkin jostain syystä katseeni osuu kerta toisensa jälkeen Paluu Rivertoniin -kirjan kanteen. En ole itse lukenut kyseistä kirjaa, mutta tiedän suurin piirtein mistä se kertoo.

Kuva on vanhanaikainen, rauhallinen ja kaunis ja samalla jotenkin niin kauhistuttava, että se saa melkein vapisemaan. Naisen katse on niin tutkimaton ja surullinen. Tuntuu, että hän on joutunut elämään, johon ei halua. Talon sisäänkäynti vaikuttaa viehättävältä, mutta yhtä aikaa ahdistavalta. Tuntuu, että kuvan auto tuo talolle ihmisiä, jotka haluaisivat paeta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Verikallio

Aloitin Johan Theorinin uusimman kirjan, Verikallio, suurin odotuksin. Olin pitänyt todella paljon hänen edellisestä kirjastaan Yömyrsky. Heti kirjan alussa tuli tunne, että haluanko lukea tätä. Parin alkusivun tapahtumat tuntuivat niin väkivaltaisilta, että hyppäsin niiden yli. Kun luin eteenpäin, tempauduin kuitenkin tarinan mukaan ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Lähes 450 sivun kirjan luki yllättävän nopeasti.

Kuten aiemmatkin Theorinin kirjat, tämäkin kirja sijoittuu Öölannin saarelle. Saari ja sen luonto ovat kirjan kerronnassa vahvasti mukana. Karu kalkkikivinummi, alvari, kuvataan paikkana, jonne ihmisen on hyvä paeta. Luonto on paitsi ikivanhaa, myös salaperäistä. Se saa jotkut uskomaan yliluonnollisiin asioihin. Meri ei ole tällä kertaa juurikaan kerronnassa läsnä, toisin kuin edellisessä kirjassa.

Eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, joka esiintyi Johan Theorinin aikaisemmissakin kirjoissa, on tässäkin kirjassa mukana, vieläpä melko suuressa roolissa. Heti kirjan alussa Gerlof muuttaa palvelutalosta takaisin kotimökkiinsä. Hän huomaa saaneensa uusia naapureita. Lähellä sijaitsevan vanhan mökin on perinyt mantereelta tullut Per, jolla on huoli sairaalassa tutkimuksissa olevasta tyttärestään ja aivoinfarktin jälkeen osan sanoista kadottaneesta isästään, josta hän ei edes suuremmin pidä. Lisäksi teini-ikäinen poika pelaa mieluummin PlayStationia kuin keskustelee isänsä kanssa.

Gerlofin naapuriin on myös rakennettu kaksi luksushuvilaa, joista toisessa asuu Vendela, joka on viettänyt osan lapsuudestaan Öölannissa. Hän uskoo keijuihin ja kirjoittaa niistä kirjaa. Miehenä hänellä on tärkeilijä Max, joka puolestaan tekee keittokirjaa.

Kirjan tapahtumat soljuivat mukavasti eteenpäin. Lopulta sitä alussa minut säikäyttänyttä väkivaltaa, ei juurikaan ollut. Tarina kietoutui pitkälti Perin, Vendelan ja Gerlofin ympärille. Kirjassa kerrottiin paitsi nykyajasta, myös menneisyydestä, joten lukijalle avautui pala palalta mikä oli johtanut nykyajan tilanteeseen ja tapahtumiin.

Minusta kirja oli eheä kokonaisuus. Se oli paitsi rikosromaani, myös kuvaus ihmisten arjesta. Vendela yrittää selvitä uskomalla keijuihin. Per taas alkaa selvittää isänsä menneisyyttä. Hän tietää isästään asioita, joita ei edes haluaisi ajatella, mutta jokin pakko ajaa häntä selvittämään lisää. Koska isä on hukannut osan sanoista ja puhuu huonosti, hän ei voi itse kertoa. Samalla Gerlofkin selvittää menneisyyttä, sillä hän alkaa salaa ja häpeillen lukea vaimonsa vuosikymmeniä sitten kirjoittamia päiväkirjoja.

Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta, vaikka en tosin niin paljon kuin Yömyrskystä. Johan Theorinin kirjat tuntuvat persoonallisilta. Niissä luonto, ihmisten elämä yhä nykyaikanakin luonnon armoilla, rikokset, ihmisten menneisyys ja monenlaiset mielenkiintoiset henkilöt yhdistyvät kiinnostavaksi tarinaksi. Suosittelen.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hienot kannet

Etukansi
Löysin bookcrossing-tapaamisesta James Herriotin kirjan Ystävistäni, hellyydellä. En ole vielä ehtinyt lukea kirjaa, mutta ehkä luen sen seuraavaksi. Kirjassa oli erikoista kansien koristelu. En ollut koskaan aikaisemmin törmännyt siihen, että kirjan kannet on koristeltu, vaikka olen netissä joitakin kuvia tällaisista kirjoista nähnytkin.

Kansi on kieltämättä todella hieno ja kirjan aiheeseen sopiva. Kirja kertoo siis eläinlääkärin arjesta. Ovathan nämä koristellut kannet kauniimmat  kuin alkuperäiset tyhjät kannet. Toisaalta minulla on hieman ristiriitainen olo. Olen aina ajatellut, ettei kirjaa saa "turmella" limaamalla kansiin jotain. Kirjakaupan hintalaputkin ovat liikaa, varsinkin kun niitä ei aina saa kauniisti irti. Toisaalta taas, jos joku haluaa kannen koristella, niin mikäpä siinä. Ainakin tässä tapauksessa lopputulos on parempi kuin alkuperäinen.
Takakansi

Kun aloitin bookcrossauksen keväällä, ihmettelin, että ei kai kukaan oikeasti liimaa kirjan kansiin mitään. Monet nimittäin laittavat kanteen lapun, jossa on maininta siitä, että kyseessä on bookcrossing-kirja. Toinen tapa on laittaa kirjan bookcrossing-numeron sisältävä lappu kirjan alkusivuille. Bookcrossing-numeron avulla kirjan kulkua voi seurata, jos kirjan lukijat raportoivat kirjan vaiheista Bookcrossing-sivustolla.

Täytyy sanoa, että ensijärkytyksestä päästyäni minäkin olen laittanut joidenkin kirjojen kansiin bookcrossing-lapun, en kaikkien. Lähinnä aloin liimata lappuja siinä vaiheessa kun kirjaston kierrätyskärryyn jättämäni kirjat vain "katosivat" ja kun kuulin, että joku kerää kärryistä kirjoja ja myy niitä. Myönnän, että olen itsekäs, eihän MINUN bookcrossing-kirjojani saa myydä, vaan ne täytyy joko laittaa eteenpäin tai pitää, kuitenkin mieluiten niin, että kirjan kulkua voi seurata bookcrossing-sivustolla. Samalla on tietysti huono omatunto siitä, että jos joltain köyhältä, oikeasti rahan tarpeessa olevalta jää nyt kirjan myyntirahat saamatta.

Yksityiskohta kirjan kannessa.
Joka tapauksessa lopuksi olisi mukava kurkistaa missä tämä hienosti koristeltu James Herriotin kirja on liikkunut. Kirjan on rekisteröinnyt bookcrossing-sivustolle Alejanda Porista kesäkuussa 2007. Kirjan on koristellut Sirah Helsingissä melko pian kirjan rekisteröinnin jälkeen. On kuulemma ensimmäinen kirja, jonka hän on koristellut. Hieno! Sen jälkeen kirja on kulkenut Tampereen kautta Kuopioon. En tiedä onko kirja käynyt seuraavaksi jopa Britanniassa vai asuuko seuraava lukija vain nykyään siellä. Joka tapauksessa kirja on palannut joulukuussa 2007 Helsinkiin, jossa sillä on ollut kaksi lukijaa, kunnes se päätyi syyskuussa bookcrossing-tapaamiseen ja minulle.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Hanna


Päädyin lukemaan Minna Canthin kirjaa Hanna, koska se oli yksi niistä kirjoista, jotka sai ladata ilmaiseksi netistä sähköisenä kirjana. Valitsin juuri Canthin kirjan, koska en ollut lukenut yhtäkään hänen kirjaansa, enkä tunne hänen tuotantoonsa. En myöskään tiennyt Minna Canthista mitään ihmisenä. Suoraan sanoen odotin kirjan olevan jotain vanhanaikaista ja moralisoivaa.

Hämmästyin kuinka moderneja teksti ja itse tarina olivat. Lisää hämmästyin, kun löysin netistä tiedon, että kirja on julkaistu 1886!

Kirjan päähenkilö on Hanna-niminen nuori tyttö. Hänen elämäänsä varjostaa isän alkoholismi ja humalassa äitiä kohtaan osoittama aggressiivisuus. Hanna luulee, että kenelläkään muulla hänen luokkakaverillaan ei ole samoja huolia.

Kirjassa käsitellään aiheita, joista on vielä nykyaikanakin vaikea puhua, kuten alkoholismi ja masennus. Hannan ajatuksia ja tunteita kuvataan todella elävästi ja uskottavasti. Monta kertaa tulee mieleen, että minäkin olen tuntenut tai ajatellut juuri noin. Tietysti tavat ja uskomukset ovat erilaiset, mutta ihminen niiden takana on sama kuin nykyäänkin.

Muita teemoja, joita en olisi uskonut löytäväni 1800-luvulla naisen kirjoittamasta kirjasta, ovat pettyminen Jumalaan, raskaus avioliiton ulkopuolella ja pettäminen. Maailma näyttäytyy sellaisena kuin se on, hyvine ja huonoine puolineen. Kirjassa ei todellakaan moralisoida, vaan pikemminkin yritetään kertoa miksi ihminen teki, niin kuin teki. Hannan suhtautuessa kylmäkiskoisesti raskaaksi tulleeseen piikaan, todetaan, että hän on vielä niin nuori ja maailmaa ymmärtämätön, ettei osaa suhtautua toisin. Kihlattuaan pettävästä miehestäkään ei tehdä hirviötä, vaan hänet kuvataan lähinnä ihmisenä, joka sortui, vaikka yritti.

Hannan äiti kuvataan viisaana ja lempeänä ihmisenä. Hän jopa viisaasti varoittaa Hannaa solmimasta onnetonta avioliittoa ja viittaa omiin kokemuksiinsa, vaikka ei niistä suoraan kerrokaan. Perheen poika Jussi on vallaton, eikä ole kiinnostunut koulusta. Hänellä ei ole aikaa ”homehtua” kotona. Tuntuu, että Hanna kantaa aivan liian raskasta taakkaa, mitä ei edes hänen äitinsä huomaa.

Kirjan loppu jätti minulle vähän hämmentyneen olon. En oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. En nyt tietenkään kerro sen tarkemmin.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kirja, joka kannatti lukea. Pidin tästä paljon ja aioin lukea muitakin Minna Canthin kirjoja. Olen iloinen, että löysin hänen kirjansa.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Piilottajan päiväkirja

Eräänä maaliskuisena päivänä tamperelainen professori Juha Suoranta sai sähköpostin Yhdysvalloista entiseltä opiskelijaltaan. Viestissä kerrottiin, että alaikäinen afganistanilainen turvapaikanhakija ollaan käännyttämässä Suomesta takaisin Kreikkaan, missä hän joutuisi kadulle. Voisiko joku auttaa? Juha Suoranta alkoi selvittää mistä on kyse ja oli pian Tampereen rautatieasemalla vastassa hänelle täysin tuntematonta ihmistä.

Mietin olisinko itse uskaltanut tehdä mitään, jos olisin saanut vastaavanlaisen viestin. Todennäköisesti en. Olisin ajatellut, että ikävä juttu, ei noin saa tehdä, mutta enhän minä voi tehdä mitään. Minusta Juha Suoranta toimi poikkeuksellisen rohkeasti. Hän piilotti afganistanilaisen pojan, Ashrafin; auttoi poikaa käytännön asioissa; oli yhteydessä tämän asianajajaan; selvitti asioita ja soitti lukuisille ihmisille saadakseen tietoa ja apua.

Piilottajan päiväkirja kertoo Juhan ja Ashrafin elämästä maaliskuusta elokuun loppuun. Tapahtumavuosi on 2009. Kirjan näkökulma on Juha Suorannan, mutta välillä kertojanääni annetaan myös lyhyesti Ashrafille. Olisin kaivannut hieman lisää Ashrafin näkökulmaa, vaikka ymmärränkin, että kirjassa oli tarkoitus kertoa nimenomaan auttajan elämästä.

Kirja kuvailee hyvin sekä Juhan, että Ashrafin arkea. Kuukausien aikana ehtii tapahtua paljon: takapakkeja ja eteenpäin menoa, kuten käännytyksen täytäntöönpanokielto. Välillä kumpikin turhautuu. Ashrafia painaa pelko ja epävarmuus, Juhaa väsymys, mistä hän kertoo yllättävän rehellisesti. Välillä hän ei jaksa tavata Ashrafia ja kohdata tämän elämäntilannetta. Minä en olisi uskaltanut tuollaista sanoa.

Välillä tuntuu, että oikein kukaan ei halua ottaa Ashrafin tapauksesta vastuuta. Ihmiset vetoavat siihen, että ovat vasta aloittaneet työssään tai eivät tiedä. Seinä nousee pystyyn. Tietysti on myös niitä, jotka vilpittömästi haluavat ja osaavat auttaa, kuten esimerkiksi järjestöjen työntekijät.

Juha Suoranta pohtii paljon maahanmuuttoa yleensä sekä sitä miksi ihmisten pitää auttaa. Joskus pohdinnat menevät mielestäni vähän liikaa "sfääreihin". Kun kirjassa lainattiin jotakuta kirjoittajaa, joutui välillä lukemaan saman lauseen useampaan kertaan, koska teksti oli niin korkealentoista, ettei siitä tahtonut jäädä mitään päähän. Sinänsä minusta oli mielenkiintoista ja hyödyllistä, että ilmiötä pohdittiin.

Juha Suoranta sivuaa kirjassa sitä miksi päätti auttaa. Hänen tekonsa on kuitenkin (valitettavasti) niin epätavallinen, että olisin halunut kuulla lisää siitä miksi hän auttoi. Käsitin kuitenkin, että hänellä ei välttämättä ole mitään monimutkaisia syitä, se riittää, että niin pitää tehdä. Olen iloinen, että hän julkaisi alunperin itsellensä tekemänsä päiväkirjamerkinnät.

Kirjassa oli opetus meille kaikille: tavallinen ihminen voi tehdä jotain, eikä vain päivitellä yksin kotonaan maailmanmenoa. Tämä oli mielenkiintoinen ja ennen kaikkea erilainen päiväkirja.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Iloista kielenhuoltoa

Minulla oli ilo osallistua Marsa Luukkosen kielenhuollon luennolle. Odotin hyödyllistä, mutta suoraan sanottuna tylsää, esitelmää. Heti alussa huomasin, että tämähän on paitsi mielenkiintoista, myös hauskaa. Marsa Luukkonen paljastui aivan mahtavaksi persoonaksi. Aika kului kuin lentäen.

Koulutuksen aikana puhuttiin paljon siitä, mikä on Luukkosen mielestä suomen kielen suurin ongelma. Se on sanojen maailma. Tehdään äärettömän huonoja termejä, joita ihmiset eivät ymmärrä. Yliopistoissa englannin kieli valtaa alaa.

Kieli on aina muuttunut ja lainasanoja on omaksuttu eri kielistä. Lainasanojen ongelmia ovat lausuminen, kirjoitusasu ja taivuttaminen. Pitäisi kirjoittaa ääntämisasun mukaan, kuten esimerkiksi team [tiim] kirjoitetaan tiimi. Jos kirjoitetaan kirjoitusasun mukaan, sanoista saattaa taivutettaessa tulla tunnistamattomia. Esimerkiksi, jos kirjoitetaan case ja taivutetaan caseja, perussanaa on vaikea hahmottaa. Jos käytetään puolestaan arkikielenä pidettyä sanaa ”keissi”, sen ymmärtää myös taivutettuna.

Lisäksi ihmeteltiin muun muassa mitä tarkoittaa lähioikeus. Luulin, että se tarkoittaa rikostapauksen käsittelemistä maantieteellisesti lähimmässä käräjäoikeudessa tai peräti asian sovittelemista lähimmällä poliisiasemalla. Kyseessä onkin toista oikeutta lähellä oleva oikeus, esimerkiksi kopio-oikeus on lähellä tekijänoikeutta.

Monet termit kuten ”asiakaslähtöisyys”, ovat epämääräisiä. Jos teksti vilisee tuollaisia termejä, kukaan ei muista lukemastaan mitään, eikä tekstin kirjoittaja erotu joukosta. Ihmiset eivät myöskään ymmärrä yleiskielisessä tekstissä käytettyjä ammattisanoja, vaan niiden merkitys hämärtyy.

Hassu sana ”kulttuuriroska” nauratti. Kuka olisi uskonut, että kyseessä on ihmisen luontoon heittämä roska eli kulttuurin tuotos.

Saimme paljon hyödyllistä tietoa kielitoimiston tekemistä muutoksista, joiden seurauksena toinen vaihtoehto on hyväksytty alkuperäisen rinnalle, kuten esimerkiksi ”saada tehdyksi” (itämurteet) ja ”saada tehtyä”.

Lisäksi puhuttiin erisnimien taivuttamisesta (esimerkiksi Ilta, Iltan) ja yhdyssanoista. Olen varmaan nukkunut koulussa, sillä minulle oli uutta, että jos tarkoitetaan konkreettisesti ”ohi kiitävä”, se kirjoitetaan erikseen. Jos se sen sijaan on kuvainnollista, se kirjoitetaan yhteen. Esimerkkinä ”ohi kiitävä auto” ja ”ohikiitävä hetki”.

Saimme paljon hyödyllisiä vinkkejä, miten löytää tietoa.

 


Suosittelen Marsa Luukkosen kursseja kaikille, joilla on mahdollisuus niihin osallistua. Kurssilta saa paljon hyödyllistä tietoa, eikä aika todellakaan tule pitkäksi.

Tämän kirjoituksen otsikko on mukaelma Luukkosen Hauskaa kielenhuoltoa! -kirjan nimestä. Haluan vielä joskus lukea tuon kirjan. Lisätietoja Luukkosesta ja hänen kirjoistaan saa Luukkosen kotisivuilta.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Kiltteydestä kipeät

Tämä kirja minun olisi pitänyt lukea jo vuosia sitten. Olen usein aloittanut toiveikkaana jonkin kirjan, jonka olen luullut olevan Se Elämäni Merkittävin Kirja. Useat kirjat ovat sitä monessa mielessä olleetkin, mutta tämä oli vihdoin se, jolla oli antaa vastauksia.

Kirjan kirjoittaja Anna-Liisa Valtavaara on paitsi kouluttaja ja luennoitsija, myös teologi. Hän mainitsi ohimennen erään seminaarin alussa olleensa kiltti maalaistyttö. Monet seminaarin osallistujat kertoivat, että heille liiallinen kiltteys on ongelma, mikä yllätti Valtavaaran. Siitä alkoi tapahtumien ketju, joka johti Kiltteydestä kipeät -kirjan kirjoittamiseen.

Minusta tämä on hyvin tärkeä ja merkittävä kirja, joka jokaisen liiallisesta kiltteydestä kärsivän pitäisi lukea. Tätä pitäisi suorastaan opettaa kouluissa!

Aluksi mietin, että eihän tämä kirja ole lainkaan minulle. Luin nimittäin, että kiltti hallitsee aina tunteensa. Sitten alettiinkin puhua vihasta ja siitä, että kiltit ovat maailman vihaisimpia ihmisiä, käveleviä aikapommeja, jotka voivat räjähtää koska tahansa. He tukahduttavat vihansa ja pettymyksensä, eivätkä saa olla oma itsensä, joten heidän sisässään velloo vihan valtameri. Tämä alkoi jo kuulostaa tutulta. Tuntui helpottavalta, että joku kirjoitti kuin suoraan minulle.

Kirjassa käsitellään kiltteyttä monesta eri näkökulmasta, nimen omaan negatiivista kiltteyttä. Kiltteydessä sinänsä ei ole mitään vikaa, ellei se tee ihmisestä muita miellyttämään pyrkivää, omat tunteen tukahduttavaa ja tarpeensa kieltävää orjaa.

Kirja oli hyvin ajatuksia herättävä. Välillä tuntui, että se kertoo itsestäänselvyyksistä, mutta sitten sanottiinkin jotain todella tärkeää ja pysähdyttävää, mikä havahdutti. Kummallisinta oli, että joissain kohdissa teki mieli nauraa ääneen. Tämä ei ole mitään pilkkaa, mutta niin koomiselta, tosin tragikoomiselta, muutamat asiat tuntuivat. Ajattelin, että ei voi olla totta, minä olen toiminut juuri näin, enkä ole tajunnut oman toimintani mielettömyyttä!

Minulle tuli yllätyksenä kuinka valheellista toisia miellyttämään pyrkivä elämä loppujen lopuksi on. Kiltti ei osaa sanoa ei, vaan sanoo kyllä, vaikkei haluaisi. Hän valehtelee, että hänelle käy, vaikka ei kävisi. Hän muuttaa mielipidetään toisten mielipiteiden mukaan. Hän pelkää kaikkea ja tuntee suhteetonta syyllisyyttä. Hän on vastuussa koko maailman ihmisten hyvästä tuulesta ja onnesta. Niin tuttua!

Kirjassa käsitellään paljon uskontoa ja ihmisen suhdetta Jumalaan. Puhutaan negatiivisesta jumalasuhteesta, joka saa ihmisen tuntemaan, että pitäisi loputtomasti suorittaa, jotta kelpaisi, sekä siitä mitä hyvä jumalasuhde voisi olla. Jos uskonto kovasti häiritsee, voi hypätä näiden kohtien yli. Minua ei häirinnyt, että Jumala mainittiin silloin tällöin, mutta kokonaiset uskontoa koskevat kappaleet luin hieman hämmentyneenä. Toisaalta ne olivat mielenkiintoisia, toisaalta tuli tunne, että "tätä uskontoasiaa" voisi olla vähemmän.

Suosittelen todellakin kirjaa kaikille, jotka kokevat kiltteyden ongelmaksi. Vaikka olisi ateisti, kirjaa ei kannata jättää lukematta. Tämä on todella tarpeellinen kirja!