keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Verikallio

Aloitin Johan Theorinin uusimman kirjan, Verikallio, suurin odotuksin. Olin pitänyt todella paljon hänen edellisestä kirjastaan Yömyrsky. Heti kirjan alussa tuli tunne, että haluanko lukea tätä. Parin alkusivun tapahtumat tuntuivat niin väkivaltaisilta, että hyppäsin niiden yli. Kun luin eteenpäin, tempauduin kuitenkin tarinan mukaan ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Lähes 450 sivun kirjan luki yllättävän nopeasti.

Kuten aiemmatkin Theorinin kirjat, tämäkin kirja sijoittuu Öölannin saarelle. Saari ja sen luonto ovat kirjan kerronnassa vahvasti mukana. Karu kalkkikivinummi, alvari, kuvataan paikkana, jonne ihmisen on hyvä paeta. Luonto on paitsi ikivanhaa, myös salaperäistä. Se saa jotkut uskomaan yliluonnollisiin asioihin. Meri ei ole tällä kertaa juurikaan kerronnassa läsnä, toisin kuin edellisessä kirjassa.

Eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, joka esiintyi Johan Theorinin aikaisemmissakin kirjoissa, on tässäkin kirjassa mukana, vieläpä melko suuressa roolissa. Heti kirjan alussa Gerlof muuttaa palvelutalosta takaisin kotimökkiinsä. Hän huomaa saaneensa uusia naapureita. Lähellä sijaitsevan vanhan mökin on perinyt mantereelta tullut Per, jolla on huoli sairaalassa tutkimuksissa olevasta tyttärestään ja aivoinfarktin jälkeen osan sanoista kadottaneesta isästään, josta hän ei edes suuremmin pidä. Lisäksi teini-ikäinen poika pelaa mieluummin PlayStationia kuin keskustelee isänsä kanssa.

Gerlofin naapuriin on myös rakennettu kaksi luksushuvilaa, joista toisessa asuu Vendela, joka on viettänyt osan lapsuudestaan Öölannissa. Hän uskoo keijuihin ja kirjoittaa niistä kirjaa. Miehenä hänellä on tärkeilijä Max, joka puolestaan tekee keittokirjaa.

Kirjan tapahtumat soljuivat mukavasti eteenpäin. Lopulta sitä alussa minut säikäyttänyttä väkivaltaa, ei juurikaan ollut. Tarina kietoutui pitkälti Perin, Vendelan ja Gerlofin ympärille. Kirjassa kerrottiin paitsi nykyajasta, myös menneisyydestä, joten lukijalle avautui pala palalta mikä oli johtanut nykyajan tilanteeseen ja tapahtumiin.

Minusta kirja oli eheä kokonaisuus. Se oli paitsi rikosromaani, myös kuvaus ihmisten arjesta. Vendela yrittää selvitä uskomalla keijuihin. Per taas alkaa selvittää isänsä menneisyyttä. Hän tietää isästään asioita, joita ei edes haluaisi ajatella, mutta jokin pakko ajaa häntä selvittämään lisää. Koska isä on hukannut osan sanoista ja puhuu huonosti, hän ei voi itse kertoa. Samalla Gerlofkin selvittää menneisyyttä, sillä hän alkaa salaa ja häpeillen lukea vaimonsa vuosikymmeniä sitten kirjoittamia päiväkirjoja.

Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta, vaikka en tosin niin paljon kuin Yömyrskystä. Johan Theorinin kirjat tuntuvat persoonallisilta. Niissä luonto, ihmisten elämä yhä nykyaikanakin luonnon armoilla, rikokset, ihmisten menneisyys ja monenlaiset mielenkiintoiset henkilöt yhdistyvät kiinnostavaksi tarinaksi. Suosittelen.

2 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä, että tämä jatkaa Theorinin vahvaa Gotlanti -sarjaa, mutta ei yllä Yömyrskyn tasolle. Ei ihan.

    VastaaPoista
  2. Leena, kiitos kommentista. Minusta tässä kirjassa ei ollut samaa jännitettä kuin Yömyrskyssä, vaikka sinänsä hyvä kirja tämäkin oli. Lisäksi vain pidän "kummitusjutuista" enemmän. Keijut tuntuivat vähän vierailta taruolennoilta.

    VastaaPoista