keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ystävistäni, hellyydellä

Lapsuudestani muistan eläinlääkäri James Herriotin kirjoihin perustuvan tv-sarjan Kaikenkarvaiset ystäväni. Meillä oli samanniminen kirja, jonka joskus ala-asteikäisenä luin ja pidin siitä kovasti. Sen jälkeen en olekaan lukenut Herriotin kirjoja, kunnes löysin Ystävistäni, hellyydellä -kirjan bookcrossing-tapaamisesta. Kirjan hienoista, koristelluista kansista olen kirjoittanut täällä.

Käteeni sattui Suuren Suomalaisen Kirjakerhon vuonna 1982 julkaisema painos. Kirjan alussa kerrottiin kirjailijasta. Hän oli kuulemma sanonut vaimolleen monet kerrat kirjoittavansa joskus kirjan, kunnes vaimo lopulta kyllästyi ja totesi, etteivät 50-vuotiaat miehet kirjoittele kirjoja. Niinpä James Herriot lähti heti kauppaan ostamaan paperia.

Tässä kirjassa hän muistelee enimmäkseen sodan jälkeisiä vuosia. Hänellä on persoonallisia potilaita, kuten labradorinnoutaja, joka käy lasten kanssa laskemassa liukumäkeä. Se odottaa kiltisti jonossa vuoroaan ja menee mäen laskettuaan taas jonon päähän. Vastaanotolle tämä Kessu-koira tuodaan yleensä sen jälkeen, kun se on tonkinut roskiksia ja tölkki on juuttunut sen päähän.

Myös eläinten omistajat ovat persoonallisia. Eräs mies soittaa monet kerrat itkien keskellä yötä ja kertoo, että hänen koiransa on sairas. Tavallisesti koiralla ei ole mitään vikaa. Humalassa hevoskilpailuista tullut mies ei kuitenkaan usko, vaan suree laiminlyöneensä koiraansa, vaikka todellisuudessa hoitaa sitä hyvin.

Monet kommellukset tapahtuvat maatiloilla ja lehmien parissa. Päätyypä James Herriot jopa käyttämään keinoemätintä puolustusaseena hurjistunutta sonnia vastaan. Oman jännityksensä kirjaan tuovat myös kertomukset 1960-luvulla tapahtuneesta lampaiden vientimatkasta Neuvostoliittoon ja lehmien vientimatkasta Turkkiin. James Herriot oli näillä matkoilla eläinlääkärinä. Kommelluksilta ei säästytty, kun hän muun muassa ryntäsi varottamatta neuvostoliittolaiseen kouluun jututtamaan opettajia, olihan hän oman kylänsä vanhempien ja opettajien yhdistyksen puheenjohtaja ja halusi tietää millaista koulunkäynti on Neuvostoliitossa.

Aluksi hämmensi, kun kertomus Neuvostoliittoon tehdystä matkasta alkoi, sillä luku loppui ennen kuin oli edes lähdetty satamasta. Lisää luettuani huomasin, että välissä kerrottiin muista aiheista, ja sitten taas jatkettiin luvullisen verran matkasta. Se oli hyvä valinta, koska jos matkasta olisi kerrottu yhteen menoon, lukija olisi joutunut aivan ”muihin maailmoihin”.

Kirjan tarinoissa ovat eläinten lisäksi pääosissa niiden omistajat. Kirja on viihdyttävää ja mukavaa luettavaa, mutta tuntuu hieman katkonaiselta, koska se koostuu periaatteessa luvun pituisista lyhyistä kertomuksista. Tarinat ovat paitsi hauskoja, joskus myös surullisia, jopa traagisia, mutta tietty valoisuus niissä kaikissa on. Ei voi kuin ihmetellä kuinka vaiherikas elämä James Herriotilla on ollut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti