keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Pieni kummituskirja

Marraskuu alkoi tontuilla ja päättyy kummituksiin. Löysin Pienen kummituskirjan kirjakaupan alennushyllystä ja se näytti niin kiinnostavalta, että pitihän se ostaa. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema ja sen alaotsikko on Tarinoita vuosien takaa.

Suuri osa kirjan tarinoista on 1930-luvulta, mutta mukana on kertomuksia myös 1950- ja 1960-luvulta sekä 1800-luvun lopulta. Tarinoita on kerätty eri puolilta Suomea. Lyhyimmät kertomukset ovat muutaman rivin pituisia, pisimmät sivun tai parin mittaisia.

Kirjan on toimittanut Kati Lampela ja hauskat, mutta samalla pelottavan karmivat kuvat on piirtänyt Aino Puttonen. Minusta kirjan kuvitus on erittäin onnistunut.

Ihmisten kertomuksia on mukava lukea. Ne ovat paitsi kummitustarinoita, myös kuvauksia entisaikojen elämänmenosta. Tarinoissa esiintyy monenlaisia kummituksia, jotkut eläimen hahmossa. Eriskummallisinta lienee, kun erään talon ovenrakoon ilmestyy usein pitkä nenä. Kun olento sitten kerran pyydetään sisään, ovesta alkaa tulla tupaan pitkää nenää, joka ei tunnu loppuvan koskaan ja katoaa vasta, kun sille on tarjottu nuuskaa.
 
Monet tarinat ovat kovin suoraviivaisia ja niihin toivoisi lisää yksityiskohtia. Toisaalta on ymmärrettävää, että vain pääasia kerrotaan, eikä aleta sen kummemmin kuvailla.


Koska minä en kuitenkaan täysin usko kummituksiin, niin mukavaa kuin se olisikin, yritän useimmiten keksiä miksi tarina ei olisi totta, esimerkiksi ”se oli varmaan unta”, ”olikohan tuo kertoja nyt ihan selvinpäin”, ”tuo on varmaan liioittelua”, ”tuohan oli tapahtunut jollekin muulle kuin kertojalle, joten ei tuota oikein voi uskoa”. Monet tarinat ovat kieltämättä aika uskomattomia, esimerkiksi aavehevonen nousee haudastaan ja nelistää metsän poikki kauhistuneiden pikkupoikien katsellessa tai veneeseen ilmestyy outo peränpitäjä, joka on matkan loputtua kadonnut.

Oikeastaan minua vähän harmittaa, että ollenkaan mietin mitä tarinan taustalla on. Ei ole väliä uskooko kummituksiin vai ei tai pitääkö ihmisten kokemuksia tosina vai mielikuvituksen tuotteena, tärkeintä on, että tarina on hyvä.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen ala-asteen opettajan kertoma kummitustarina. Hän oli sota-aikana vanhassa talossa, se taisi olla jokin kartano. En tarkemmin muista missä käytössä talo oli. Eräänä talvi-iltana joku näki tummapukuisen naisen kulkevan ulkona. Miehet lähtivät ottamaan selvää kuka siellä liikkui. Toinen joukko lähti kiertämään taloa toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Miehet kohtasivat kierrettyään talon, mutta kukaan ei ollut nähnyt naista, eikä lumessa ollut jälkiä. Myöhemmin opettaja kuuli, että talossa oli ollut tytär, joka oli kuollut. Hänen uskottiin kummittelevan…

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Pois työpöydältä ja Lumikin luetut.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Näyttelijätär

Eräs "bookcrossari" tyhjenteli kirjahyllyään ja hänellä oli tarjolla lukuisia kirjoja, jotka hän halusi antaa eteenpäin, W. Somerset Maughamin Näyttelijätär oli yksi niistä. Valitsin tämän kirjan oikeastaan ihan sattumalta, bookcrossing-sivustolla olleen kuvauksen perusteella. Tämä lukemani kirja on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon vuonna 1977 julkaistu painos.

Kirjan päähenkilö on Miss Julia Lambert, kuuluisa näyttelijätär, jota pidetään paitsi nerona, myös yhtenä Englannin parhaista näyttelijättäristä. Paitsi, että Julia on loistava näyttelijätär, hänellä on myös hyvä maine uskollisena vaimona. Hän on ollut jo parikymmentä vuotta naimisissa Michael Lambertin kanssa, joka aloitti näyttelijänä, mutta siirtyi myöhemmin lähinnä ohjaajaksi ja teatterin johtajaksi.

Eräänä päivänä Michael esittelee vaimolleen nuoren kirjanpitäjän Thomas Fennellin, joka on tullut käymään läpi teatterin kirjanpitoa. Ujolta vaikuttava Thomas tunnustaa olevansa Julian suuri ihailija. Juliaa Thomasin nuoruus kiehtoo ja hän suostuu hieman vastentahtoisesti kun tämä kutsuu Julian luokseen vierailulle. Julia, jolla on koko avioliittonsa aikana ollut vain yksi yhden illan juttu junassa tapaamansa salaperäisen espanjalaisen kanssa, huomaa pian olevansa korviansa myöten rakastunut Thomasiin. Siitä alkaa vaiherikas suhde, jonka aikana Julia ei näe Thomasia pelkästään hyvässä valossa.

En oikein osannut päättää pitäisinkö Juliasta henkilönä vai en. Hän on toisaalta kuuluisaksi henkilöksi vaatimaton ja pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hänen poikansa syyttää häntä siitä, että hän näyttelee jatkuvasti, myös näyttämön ulkopuolella. Niin hän tekeekin ja lisäksi laskelmoi miten saa ihmiset tekemään niin kuin haluaa. Julia ei kuitenkaan ole paha ihminen, mutta minusta tuntuu, ettei hän ota opikseen sellaisista asioista, joista pitäisi. Hänelle näyttämö on todellisempi kuin itse elämä. Julian poika Roger on koko ajan jotenkin taka-alalla. Hänelle ei riitä aikaa.

Kirjan alku oli minusta hieman tylsähkö, mutta tarina tempaisi pian mukaansa. Kirjassa kuvaillaan näyttelemistä upeasti. En itse tiedä näyttelemisestä mitään, joten en osaa sanoa kuinka realistisia kuvaukset ovat, mutta minusta ne olivat vivahdekkaita ja todentuntuisia. Lisäksi Julian ailahtelevia mielenliikkeitä kuvaillaan hienosti. Kirjan henkilöt ovat hyvin uskottavia ja heistä jäi mieleen monta persoonaa, kuten Julian ystävä, hienostunut ja kiltti Charles Tamerley, Julian mies Michael ja Juliaan rakastunut rikas Dolly de Vries.

Kirja tuntui hyvin nykyaikaiselta, vaikka on ilmestynyt jo 1937. Kaiken kaikkiaan hyvä ja otteessaan pitävä tarina.

Kirjasta on tehty myös elokuva Kaikki rakastavat Juliaa (Being Julia). En ole itse elokuvaa nähnyt, enkä tiennyt siitä ennen kuin aloin "googlata" löytyykö tästä kirjasta muita blogikirjoituksia. Kirjasta ja elokuvasta on kirjoitettu ainakin blogissa 365 kulttuuritekoa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Miten blogi vaikuttaa lukemiseen

Olen pitänyt kirjablogia vasta lyhyen ajan. Alun perin sain idean tuttavalta, joka sanoi, että on ajatellut kirjablogin perustamista. Hän ei tainut blogia koskaan aloittaa. Minullakin kesti pari vuotta, ennen kuin sain itse aikaiseksi.

Olen miettinyt miten blogi vaikuttaa lukemiseen. Se ei vaikuta siihen millaisia kirjoja luen, mutta vaikuttaa siihen mitä kirjoja uskallan aloittaa. Arveluttaa aloittaa paksuja kirjoja, koska lukemiseen menee kauan ja blogiinhan pitäisi kohta taas kirjoittaa jotain.

Täytyy myöntää, etten ollut lukenut yhtäkään kirjablogia ennen kuin aloitin omani. Olin hyvin vähän lukenut ylipäätään mitään blogeja. Aloin vasta oman bloggailuni myötä mielenkiinnosta lukea mitä muut kirjoittavat ja sitä kautta olenkin saanut paljon vinkkejä hyvistä kirjoista. Lisäksi on ollut mielenkiintoista nähdä mitä muut ovat kirjoittaneet sellaisista kirjoista, jotka olen itsekin lukenut.

En tiedä olisinko uskaltanut aloittaa blogia, jos olisin tienyt kuinka kunnianhimoisia, hyviä ja usein päivittyviä monet kirjablogit ovat. Yritän olla stressaamatta, jos ehdin kirjoittaa omaan blogiini vain kerran viikossa, tämähän on vain harrastus. Sinänsä on kurjaa, että ehdin olla liian vähän koneella. Haluaisin ehtiä lukea blogeja enemmän.

Olen taas alkanut lukea myös paksuja kirjoja tai oikeastaan kirja, jota nyt luen, ei ole kauhean paksu, mutta se on pienellä fontilla präntätty. Mitä siitä, jos en ehdi kirjoittaa blogiin joka toinen päivä, pääasia on kuitenkin lukeminen.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Taivasvuode

Hollantilaisen kirjailijan Tessa de Loon kirja Taivasvuode sattui käteeni bookcrossing-tapaamisessa. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta ja kansi on todella kaunis. Myös nimi kiehtoi: miksi kirjalle on annettu tällainen nimi. Kirja on ohut ja nopealukuinen, mutta tarina antaa ajattelemisen aihetta.

Kata Rózsavölgyi saapuu Hollannista isovanhempiensa ja isänsä kotikaupunkiin Budapestiin isän hautajaisiin. Hänelle kaupunki on vieras, tuttu vain isän veljen, Miksa-sedän, tarinoista. Kun Kata oli nuori, Miksa pakeni Unkarista heidän luokseen Hollantiin ja toi mukanaan vanhat valokuva-albumit, äitinsä muotokuvan ja tarinansa unkarinjuutalaisen sukunsa vaiheista. Hänen näkemyksensä lapsuudesta on kovin erilainen kuin Katan isän, joka on synkkämielinen ja katkera. Kata ei voi olla miettimättä kumpi miehistä on oikeassa, kumman näkemys omista vanhemmistaan on oikea.

Eräänä iltana Kata tapaa Stefanin, jonka opiskelija-asunnon kattoon hän alkaa maalata taivasta. Siitä alkaa melko epätavallinen tapahtumaketju, joka jatkuu aina isän hautajaisiin saakka. Mikä on kohtalon tai sattuman osuus tapahtumissa, entä jos kaikki olisi mennyt toisin.

Kirjan kerronta on verkkaista. Menneisyys ja nykyisyys vuorottelevat. Kata tuntee joskus olevansa vain joku, jonka läpi muun suvun elämänkohtalot heijastuvat. Menneisyys ja ihmisten vuosia sitten tekemät valinnat seurauksineen ovat yhä läsnä. Niitä ei pääse pakoon.

Tarina on monine yksityiskohtineen kaunis. Olisin halunut tietää lisää Katan elämästä nuoruuden ja isän hautajaisten välillä, mutta toisaalta se tuskin olisi ollut olennaista. On tärkeää tuntea historiaansa, mutta toisaalta oman itsensä takia voisi olla hyvä myös antaa anteeksi ja unohtaa, niin vaikeaa kuin se onkin. Oikeastaan tarinan ydin on siinä miten menneisyyteen pitäisi suhtautua. Entä mitä pitäisi tehdä kun menneisyyden tapahtumat muuttavat äkisti koko elämän.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Pieni piparkakkukirja


Ostin tämän ihanan kirjan pari vuotta sitten nähtyäni sen sattumalta kirjakaupassa. Lapsuuteni jouluun kuului piparkakkujen leipominen äidin kanssa ja äidin tekemä piparkakkutalo. Talo oli mökki, jonka kaavat äiti otti vanhasta keittokirjastaan. Joskus veljeni laittoi taloon jopa valot. Taloa sai alkaa syödä uudenvuodenaattona.

Minun on pitänyt jo vuosia tehdä jouluksi piparkakkutalo, mutta en ole vielä koskaan saanut aikaiseksi, ehkä tänä vuonna. Jotenkin joulu tulee aina niin yllättäen, vaikka ensimmäiset lahjat olisikin jo ostettu syys-lokakuussa. Lisäksi epäilen osaisinko edes tehdä talon.



Äidin ja tyttären, Inga ja Kristiina Aaltosen, kirjoittaman kirjan sisältö on suuri, vaikka kirjan nimi onkin Pieni piparkakkukirja. Kirjan kuvat ovat lumoavia. Niiden eteen on nähty paljon vaivaa, niin kuin koko kirjankin. Kirjasta löytyvät ohjeet peruspiparkkakkumökistä alkaen aina muumitaloon ja Bengtskärin majakkaan. Jouluseimeäkään ei ole unohdettu. Lisäksi on ohje muun muassa joulupukin rekeen, jonka voi täyttää karkeilla. Sellaisia olen nähnyt myyjäisissä.


Kirjan anti ei lopu piparkakkutaloihin, vaan kirjassa on myös ohjeet mitä erilaisimpiin piparkakkutaikinoihin, myös vaaleisiin piparkakkuihin. Herkullisilta kuulostavat jo nimenä esimerkiksi Tukholman isoäidin piparkakut tai keskiajan pumpernikkelit.

Tässä on todellakin ihana kirja kaikille jouluhulluille. Kirjan kuvia voi ahmia silmillään ja haaveilla, vaikka ei leipoisikaan. 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Viva la Henni -blogissa. Samassa blogissa voi nähdä myös kuvia kirjan ohjeilla leivotuista piparkakuista.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldén kirja Mitä tiedän Vera Candidasta tuli minulle kirjakerhosta kuukauden kirjana, jonka unohdin perua. Koska lukeminen on viime aikoina tökkinyt, suhtauduin tähänkin kirjaan epäilevästi. Minua ei kauheasti innostanut takakannen teksti "Mitä tiedän Vera Candidasta kertoo naisista, jotka etsivät omaa arvoaan maailmassa, jonka säännöt ovat miehet laatineet omaksi edukseen". Ajattelin, etten nyt jaksa mitään naisasiaa.

Hämmästyin kun aloin lukea ja tarina tempaisikin mukaansa ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kirjan tunnelma on unenomainen. Teksti on samalla suoraviivaista, mutta täynnä mitä mielikuvituksellisempia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi tässä:  

"Kun Vera Candida kuulee kuolevansa puolen vuoden sisällä, hän jättää kaiken ja palaa Vatapunaan. Hän tietää että hänen on etsittävä pieni maja meren rannalla, istuttava jakkaralla sen edessä ja hengitettävä jakarandojen tuoksua johon on sekoittunut toinen intiimimpi ja elävämpi haju, niin elävä että sen tuntee jo ennustavan loppua, jodin mädättävä ja imelä aromi, joka kyllästää Vatapunan ilman." 

Kirja kertoo Bustamenten suvun naisista. Tarina alkaa kun kuolemansairas Vera Candida palaa 39-vuotiaana kotiseudulleen Vatapunan saarelle. Hän on lähtenyt sieltä 24 vuotta aiemmin rämisevällä linja-autolla vauva vatsassaan.
Jotta Vera Candidan ja hänen tyttärensä tarinan voisi ymmärtää, kerrotaan ensin hänen isoäitinsä ja äitinsä tarina. Isoäiti Rose Bustamente joutuu lähtemään kotoaan, kun hänen äitinsä huomaa, ettei hän ole enää neitsyt. Hän joutuu välinpitämättömien sukulaisten luo ja ajautuu prostituoiduksi, kunnes toteaa olevansa liian vanha ja ryhtyy lentokalojenpyytäjäksi. Koska Vera Candidan oma äiti on väkivaltainen ja viinaanmenevä, hän joutuu isoäitinsä luo asumaan.

Isoäiti Rose Bustamente on lempihahmoni kirjassa. Hän on itsenäinen ja viisas ja asuu pienessä majassa meren rannalla. Vera Candida kirjoittaa pieneen vihkoon isoäitinsä viisauksia ja sanontoja. Hänellä on hyvä asua isoäitinsä luona.

Vera Candida itse on sitkeä ja määrätietoinen ihminen. Kirjan tarina keskittyy vähitellen häneen. Kun hän lähtee kotisaareltaan, tarina hieman arkipäiväistyy, vaikka säilyy yhä unenomaisena, värikkäänä ja yksityiskohdista rikkaana. Jossain vaiheessa kirja alkoi tuntua hieman tylsältä, kunnes kerronta veti taas mukaansa.

Kirjasta jäi voimakas tunnelma, joka ei ole oikeastaan haihtunut vieläkään, vaikka sain jo lauantai-iltana kirjan luettua. Eräästä kirjan kohtauksesta jäi mieleeni kuva, joka suorastaan vaivasi minua seuraavana yönä, kun en saanut unta.

Kirjailijan tyylistä tulee mieleen Gabriel García Márquezin maaginen realismi: mitä tahansa voi tapahtua, yksityiskohdat ovat värikkäitä, mutta silti tarina on uskottava. Niin kuin kirjan takakannessa sanotaan, realismi ja fantasia yhdistyvät luomavalla tavalla.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi 
Leena Lumi
Kirjava kammari
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjakeijukainen

tiistai 8. marraskuuta 2011

Suomen lasten linnakirja

Näin Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirjan kaupassa, ja ilmeisesti Turun linnan tonttu-ukon innnoittamana en vain voinut jättää sitä sinne. Olen ollut aina kiinnostunut linnoista ja halusin tietää miten niistä olisi kerrottu lapsille. Kirjan alussa selitetään lyhyesti minkä tyyppisiä linnoja on ja miten tutkijat saavat tietoa niiden historiasta.

Kirjassa esitellään Turun, Hämeen, Raaseporin, Olavin ja Kastelholman linnat, Louhisaaren kartanolinna sekä Lappeenrannan, Svartholman ja Suomenlinnan linnoitukset. Jokaisen luvun alussa kerrotaan lyhyesti kunkin linnan historiasta sekä siitä missä käytössä linna on nykyään.

Jokaisesta linnasta on kirjassa yksi tai kaksi tarinaa. Tarinoissa esiintyy oikeita historiallisia henkilöitä ja vaikka tarinat suurimmaksi osaksi fiktiivisiä ovatkin, mukana on myös oikeita tapahtumia. Tarinoiden päähenkilöinä ovat usein lapset, kuten maitoa Turun linnaan viemässä ollut Lauri, joka huomasi linnan tulipalon tai Olavinlinnassa salaperäisen pojan tapaava Saara.


Ensimmäinen kirjan tarina "Puolan prinsessa muuttaa Turun linnaan" tuntui melko hämmentävältä. Siinä Kaarina Hannuntytär selittää kuusivuotiaalle pojalleen Juliukselle miksi heidän on muutettava pois Turun linnasta. Tuntuu aika hämmentävältä kun Kaarina selittää, ettei ole Juhana-herttuan vihitty vaimo ja että Juliuksen isä on nyt mennyt naimisiin Puolan prinsessan kanssa. Hän kertoo pojalleen, että Julius saa uuden isän, sillä Kaarinakin on menossa naimisiin. Tuntuu lapsen näkökulmasta aika hämmentävältä tarinalta ja herättää varmaan paljon kysymyksiä.

Kaikista hurjin ja mieleen jäävin tarina oli Esko-pojan sekä hänen äitinsä ja siskonsa pako 1700-luvun Lappeenrannasta sodan syttyessä. Tarinalla on tosin onnellinen loppu. Toisin on Raaseporin linnasta kertovalla kummitustarinalla, joka perustuu tositapahtumiin, paitsi ehkä kummitusten osalta. Kyseinen tarina on kirjan surullisin. Suurin osa kirjan tarinoista on kuitenkin sadunomaisia ja hauskoja. Vaikka tarinoissa onkin paljon keksittyä, jonkinlaisen kuvan niistä kuitenkin saa menneiden aikojen elämästä. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan mielestäni sovi aivan pienille lapsille.

Kirjan kuvitus on värikäs ja hieno. Ehdottoman mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kirja.

torstai 3. marraskuuta 2011

Yritin lukea, mutta...


Mikähän minua nyt vaivaa. Yleensä minulta jää kirjoja kesken melko harvoin. Nyt olen viikon sisällä jättänyt kesken kaksi kirjaa ja vieläpä aivan alkusivuilla.

Liza Marklundin kirja Paratiisi on lojunut lukemista odottavien kirjojen pinossani kauan. Sain kirjan jo kesäkuussa bookcrossing-kirjana. Aloin lukea sitä suurin odotuksin. Luin naisesta, joka pakeni henkensä edestä ja satamasta löydetyistä kahdesta ruumiista, josta tuli tieto lehden toimitukseen. Pääsin siihen asti kun toimittaja ja valokuvaaja olivat käyneet paikalla ja totesin, että tämä on niin väkivaltaista, että en halua lukea enempää. Enpä ollut montaa sivua edes siinä vaiheessa lukenut.

Seuraavaksi yritin lukea bookcrossing-tapaamisesta löytämääni Matti Yrjänä Joensuun uusinta kirjaa Rautahuone. Olen lukenut melkein kaikki hänen kirjansa ja pitänyt niistä kovasti. Ensimmäisessä luvussa kirjan päähenkilö rikosylikonstaapeli Harjunpää oli nuorenparin kotona. Heiltä oli juuri kuollut vauva ja tapaus vaikutti raskaasti kumpaankin paikalla olevaan poliisiin. Harjunpää halusi pian pois, niin halusin minäkin.

Pääsin toiseen lukuun asti, joka kertoi Orvosta, jota komensi sadistinen isoisä ja jonka äiti oli poikaansa epäterveellä tavalla kiintynyt. Edemmäs en sitten päässytkään. Kirja alkoi tuntua aivan liian "inhorealistiselta". Tai ehkä sana inhorealistinen ei ole oikea, kun puhutaan fiktiosta.

Ehkä nämä kirjat olivat vain liian rankkoja maalaiseläinlääkärin muistelmien jälkeen. En tajua, aikaisemmin olen tykännyt lukea dekkareita. Nyt kaikki on minusta liian ahdistavaa tai väkivaltaista. Minua jopa vielä pöyristyttävät viime kuussa lukemani Aurinkomyrsky-kirjan loppupuolen tapahtumat. Taidan ottaa fiktiivisten kirjojen juonenkäänteet vähän liian vakavasti.

Menen takaisin lukemaan ennalta arvattavaa hömppää siitä jääkö 30-vuotias Amy ainaiseksi morsiusneidoksi ja vanhaksipiiaksi vai ei...

tiistai 1. marraskuuta 2011

Turun linnan tonttu-ukko

Marraskuu alkaa sadulla. Sain lapsena lahjaksi kirjan Topeliuksen kauneimmat sadut. Sitä on paljon luettu, kuten oheisesta kuvasta voi nähdä. Välillä aikuisenakin olen lukenut kirjasta jonkin sadun. Kirjassa on muun muassa klassikkosatu Koivu ja tähti. Minun suosikkini on kuitenkin aina ollut Turun linnan tonttu-ukko.

Sadun päivänä 18.10. Lumiomena esitti blogissaan haasteen: lue satu ja kerro siitä blogissasi. Mieleeni tuli heti satu Turun linnan tonttu-ukosta, kesti kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin löysin vanhan satukirjani.

Minusta tontut ovat aina olleet mielenkiintoisia ja salaperäisiä olentoja. Puhun nyt nimen omaan eri rakennuksissa asuvista tontuista, en niinkään joulupukin apureista. Lapsuudesta on jäänyt mieleen se kun kuvittelin, että ulkosaunamme vintillä asuu tonttu. Taisin alunperin kysyä isältä asuuko saunassa tonttua ja hän sanoi, että se asuu siellä ullakolla. Kerran olimme myllyssä jauhattamassa viljaa. Mietin asuuko myllyssä tonttua. Isä kysyi mielikseni asiasta myllyn omistajalta, joka väitti, että tietysti asuu. Uskoin totta kai koko tarinan.

Täytyy todeta, että en kuitenkaan kauheasti pidä sadun Turun linnan tonttu-ukosta henkilönä. Hän on kyllä pohjimmiltaan hyväntahtoinen ja avulias, mutta myös ankara ja äkkipikainen, vaikka leppyykin nopeasti. Muutkin tontut hieman pelkäävät häntä, mikä ei ole ihme, sillä sadussa käy esimerkiksi varkaille aika ikävästi. Tonttu-ukko on jo 700-vuotias ja kertoo mielellään olevansa maan vanhin tonttu, jopa vanhempi kuin Turun tuomikirkon tonttu.

Turun linnan tonttu asuu linnan kellarissa vanhan roinan keskellä ja pitää rakennusta kunnossa. Vain kerran kahdessakymmenessä vuodessa hän poistuu linnasta tapaamaan tuomiokirkon tonttua. Tontut kulkevat tuomiokirkon ja linnan välistä salaista käytävää, jota oli minusta mukava lapsena kuvitella. Käytävässä tonttu-ukko tapaa 12-vuotiaan Matin, joka on jäänyt vangiksi sortuneeseen käytävään. Matti ei pimeässä näe kuka häntä auttaa.

Vuodet vierivät ja Matista tulee linnan vahtimestari, kunnes hän jää eläkkeelle. Tonttu on vuosien varrella auttanut häntä monin tavoin, mutta sitä hän itse ei tiedä. Vasta kun Matti on jo yli 80-vuotias ja eläkkeellä, mutta kulkee yhä korjailemassa linnaa, hän vihdoin näkee tontun, joka päättää muuttua näkymättömästä näkyväksi. Matti tietysti pelästyy, mutta tottuu pian näkemään tonttua eri puolilla linnaa.

Sadussa kerrotaan paljon Matin ja tontun ystävyydestä. Matti tuntuu suhtautuvan tonttuun toisaalta hyväntahtoisen uteliaasti, toisaalta hieman peläten ja jopa vaivautuneesti. Voiko kunnon kristitty edes olla "noidan" ystävä. 
 
Matti saa jopa vierailla tontun kodissa, joka ei todellakaan ole hänen mieleensä, se kun on täynnä rojua ja sijaitsee kellarin pimeimmässä ja syvimmässä loukossa. Hän saa kuulla salaisuuksia, jotka olisi paras pitää omana tietonaan, mutta valitettavasti puhuu tyttärentyttärentyttärensä häissä sivu suunsa. Tonttu tietysti suuttuu. 
 
Ajattelin aina lapsena, että tonttu aiheutti lopulta Matin kuoleman, mutta kun nyt luin sadun uudestaan, ei se minusta ollutkaan niin. Itse asiassa lopussa kuvattiin mielestäni symboolisesti sitä, että uusi aika on koittamassa. Matti oli vanha ja hänen aikansa oli mennä, mutta hänen tyttärentyttärentyttärensä ja tämän poika olivat uutta polvea ja toivo tulevasta. Samalla viitataan myös koko Suomen tulevaisuuteen.