keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Pieni kummituskirja

Marraskuu alkoi tontuilla ja päättyy kummituksiin. Löysin Pienen kummituskirjan kirjakaupan alennushyllystä ja se näytti niin kiinnostavalta, että pitihän se ostaa. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema ja sen alaotsikko on Tarinoita vuosien takaa.

Suuri osa kirjan tarinoista on 1930-luvulta, mutta mukana on kertomuksia myös 1950- ja 1960-luvulta sekä 1800-luvun lopulta. Tarinoita on kerätty eri puolilta Suomea. Lyhyimmät kertomukset ovat muutaman rivin pituisia, pisimmät sivun tai parin mittaisia.

Kirjan on toimittanut Kati Lampela ja hauskat, mutta samalla pelottavan karmivat kuvat on piirtänyt Aino Puttonen. Minusta kirjan kuvitus on erittäin onnistunut.

Ihmisten kertomuksia on mukava lukea. Ne ovat paitsi kummitustarinoita, myös kuvauksia entisaikojen elämänmenosta. Tarinoissa esiintyy monenlaisia kummituksia, jotkut eläimen hahmossa. Eriskummallisinta lienee, kun erään talon ovenrakoon ilmestyy usein pitkä nenä. Kun olento sitten kerran pyydetään sisään, ovesta alkaa tulla tupaan pitkää nenää, joka ei tunnu loppuvan koskaan ja katoaa vasta, kun sille on tarjottu nuuskaa.
 
Monet tarinat ovat kovin suoraviivaisia ja niihin toivoisi lisää yksityiskohtia. Toisaalta on ymmärrettävää, että vain pääasia kerrotaan, eikä aleta sen kummemmin kuvailla.


Koska minä en kuitenkaan täysin usko kummituksiin, niin mukavaa kuin se olisikin, yritän useimmiten keksiä miksi tarina ei olisi totta, esimerkiksi ”se oli varmaan unta”, ”olikohan tuo kertoja nyt ihan selvinpäin”, ”tuo on varmaan liioittelua”, ”tuohan oli tapahtunut jollekin muulle kuin kertojalle, joten ei tuota oikein voi uskoa”. Monet tarinat ovat kieltämättä aika uskomattomia, esimerkiksi aavehevonen nousee haudastaan ja nelistää metsän poikki kauhistuneiden pikkupoikien katsellessa tai veneeseen ilmestyy outo peränpitäjä, joka on matkan loputtua kadonnut.

Oikeastaan minua vähän harmittaa, että ollenkaan mietin mitä tarinan taustalla on. Ei ole väliä uskooko kummituksiin vai ei tai pitääkö ihmisten kokemuksia tosina vai mielikuvituksen tuotteena, tärkeintä on, että tarina on hyvä.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen ala-asteen opettajan kertoma kummitustarina. Hän oli sota-aikana vanhassa talossa, se taisi olla jokin kartano. En tarkemmin muista missä käytössä talo oli. Eräänä talvi-iltana joku näki tummapukuisen naisen kulkevan ulkona. Miehet lähtivät ottamaan selvää kuka siellä liikkui. Toinen joukko lähti kiertämään taloa toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Miehet kohtasivat kierrettyään talon, mutta kukaan ei ollut nähnyt naista, eikä lumessa ollut jälkiä. Myöhemmin opettaja kuuli, että talossa oli ollut tytär, joka oli kuollut. Hänen uskottiin kummittelevan…

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Pois työpöydältä ja Lumikin luetut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti