torstai 3. marraskuuta 2011

Yritin lukea, mutta...


Mikähän minua nyt vaivaa. Yleensä minulta jää kirjoja kesken melko harvoin. Nyt olen viikon sisällä jättänyt kesken kaksi kirjaa ja vieläpä aivan alkusivuilla.

Liza Marklundin kirja Paratiisi on lojunut lukemista odottavien kirjojen pinossani kauan. Sain kirjan jo kesäkuussa bookcrossing-kirjana. Aloin lukea sitä suurin odotuksin. Luin naisesta, joka pakeni henkensä edestä ja satamasta löydetyistä kahdesta ruumiista, josta tuli tieto lehden toimitukseen. Pääsin siihen asti kun toimittaja ja valokuvaaja olivat käyneet paikalla ja totesin, että tämä on niin väkivaltaista, että en halua lukea enempää. Enpä ollut montaa sivua edes siinä vaiheessa lukenut.

Seuraavaksi yritin lukea bookcrossing-tapaamisesta löytämääni Matti Yrjänä Joensuun uusinta kirjaa Rautahuone. Olen lukenut melkein kaikki hänen kirjansa ja pitänyt niistä kovasti. Ensimmäisessä luvussa kirjan päähenkilö rikosylikonstaapeli Harjunpää oli nuorenparin kotona. Heiltä oli juuri kuollut vauva ja tapaus vaikutti raskaasti kumpaankin paikalla olevaan poliisiin. Harjunpää halusi pian pois, niin halusin minäkin.

Pääsin toiseen lukuun asti, joka kertoi Orvosta, jota komensi sadistinen isoisä ja jonka äiti oli poikaansa epäterveellä tavalla kiintynyt. Edemmäs en sitten päässytkään. Kirja alkoi tuntua aivan liian "inhorealistiselta". Tai ehkä sana inhorealistinen ei ole oikea, kun puhutaan fiktiosta.

Ehkä nämä kirjat olivat vain liian rankkoja maalaiseläinlääkärin muistelmien jälkeen. En tajua, aikaisemmin olen tykännyt lukea dekkareita. Nyt kaikki on minusta liian ahdistavaa tai väkivaltaista. Minua jopa vielä pöyristyttävät viime kuussa lukemani Aurinkomyrsky-kirjan loppupuolen tapahtumat. Taidan ottaa fiktiivisten kirjojen juonenkäänteet vähän liian vakavasti.

Menen takaisin lukemaan ennalta arvattavaa hömppää siitä jääkö 30-vuotias Amy ainaiseksi morsiusneidoksi ja vanhaksipiiaksi vai ei...

2 kommenttia:

  1. Rautahuone on melko äärimmäinen poliisiromaani. Ajattelin sen loppuratkaisua lukeissani, että jos se olisi ollut edes millimetrin synkempi, jos pääroistolla olisi ollut vielä yksi kurja elämänvaihe enemmän taustassaan, olisi kirja muuttunut parodiaksi. Dekkarin pitää olla mysö viihdyttävä, ei pelkästään pelottava ja ahdistava, vaikka todellisuus sellaista onkin.

    VastaaPoista
  2. Kirsi, kiitos kommentista. Olen samaa mieltä, että dekkarin pitää olla myös viihdyttävä. Tietysti epäkohtia ja ikäviä asioita saa käsitellä ja se myös lisää kirjan uskottavuutta, mutta rajansa kaikella. Minusta kirja vain oli niin ahdistava, että en voinut sitä lukea.

    Yleensä olen pitänyt Matti Yrjänä Joensuun kirjoista. Pidän siitä, että ne eivät ole mustavalkoisia. Maailma esitetään niissä todentuntuisena ja monimutkaisena paikkana ja lukijalle kerrotaan miksi tapahtui niin kuin tapahtui.

    VastaaPoista