maanantai 31. joulukuuta 2012

Pieni kauhukauppa ja muita mielikuvaharjoituksia


Olen aivan haltioissani tästä Eerika Häkkisen ja Johanna Viitasen kirjoittamasta kirjasta. Olisipa minulla ollut tämä pahimpina ratsastuspelkoaikoinani.

Tällä kirjalla on paljon annettavaa kaikille ratsastajille. Tämä on luultavasti ensimmäinen ja ainoa ratsastajan mielikuvaharjoittelusta ja pelkojen voittamisesta suomeksi kirjoitettu kirja. Mielikuvaharjoittelu on valitettavasti yhdistetty lähinnä kilpaurheiluun, mutta siitä on valtavasti hyötyä kaikille. Useita kirjan harjoituksia voi myös käyttää millä elämän alueella tahansa.

Ratsastuskoulusta muistan, kun laukkasimme ympyrällä ja pidimme toisella kädellä kiinni kuvitteellisesta kahvasta, ihme kyllä, se oikeasti paransi tasapainoa. Mitä vain voi tapahtua, kun siihen uskoo.

Eerika Häkkinen on master-ratsastuksenopettaja ja lukion tiedeaineiden opettaja ja Johanna Viitanen on hevosiin ja luonnontieteisiin erikoistunut tietokirjailija, joten kokemusta ja käytännön tietoa tekijöillä riittää. Lisäksi heillä on ymmärrystä erityyppisiä oppijoita kohtaan ja tuntuu, että monien tilanteiden taustalla on oikeasti tunnilla tapahtuneita asioita.

Kirja alkaa toivotuksella "Tervetuloa pimeälle puolelle". Pelko onkin asia, jota ei helposti halua ajatella. Ratsastajan pelko on vielä siitä ongelmallista, että se tarttuu hevoseen, minkä tietäminen lisää pelkoa entisestään, ainakin minulla kävi näin.

Tämä on siitä erilainen hevoskirja, että siinä käydään läpi ihmisen luonnetyyppejä ja psykologiaa. Tietysti myös hevosen mielestä ja käytöksestä on oma lukunsa. Kuten ihmisiä, myös hevosia, luokitellaan tässä kirjassa erilaisin tavoin eri luonnetyyppeihin ja lisäksi kerrotaan millainen hevonen sopii millaiselle ratsastajalle. Itse tunnistin tyypittelystä tuttuja hevosia, vaikka hieman epäillen tällaiseen luonnetyypittelyyn suhtaudunkin, varsinkin ihmisten osalta. Tuntuu, ettei kaikki ole ihan niin mustavalkoista.

Paitsi mielikuvaharjoituksia, kirjassa on myös tehtäviä, joita voi tehdä ratsain tai taluttaen. Lisäksi käydään läpi erilaisia tapoja oppia ja ratsastajien erityyppistä lahjakkuutta ja suositellaan harjoituksia tämänkin perusteella. Esimerkiksi kielellisesti lahjakkaalle sopii ongelmansa kirjoittaminen sadun muotoon ja se, että keksii sadulle onnellisen lopun eli ongelmaan ratkaisun.

Pelolle ja sen voittamiselle on omistettu kokonainen luku harjoituksineen. Erinomainen on muun muassa kirjan nimikkoharjoitus Pieni kauhukauppa, jossa lasin takana olevaa pelkoa tarkkaillaan ja sen kanssa keskustellaan. Tulee ihan mieleen Harry Potter -kirjojen mörkö.

Myös kehonhallintaa jumppaharjoituksineen ja mielenhallintaa käydään läpi kahden luvun verran. Kirjailijakaksikko on kirjoittanut istuntaharjoituksia käsittelevän kirjan Pennejä taivaasta ja muita istuntaharjoituksia, joten jumppaosiokin on hallinnassa.

Ensimmäistä kertaa in hevoskirjassa ohjeen miten pudota oikein. Harjoitus aloitetaan paikalla seisovan hevosen selästä ja myöhemmin sitä tehdään eri askellajeissa. Tuntuu hurjalta, mutta varmasti ratsastaja on paremmin turvassa vammoilta, jos tuon osaa. Periaatteessa tullaan jalat edellä maahan, mutta väkisin ei pysytellä seisomassa, vaan pyllähdetään nurin.

Olen kerran nähnyt kuinka laskuvarjohyppääjä putosi hevosen selästä, taisi olla ravista, ja hän totta tosiaan tuli jalat edellä maahan, pysyi vielä pystyssäkin. Putoamista ei kuitenkaan opeteta ratsastuskouluissa, ehkä siksi, koska siihen liittyy niin paljon pelkoa ja kynnys on korkea. Ratsastajatkaan tuskin haluavat tulla tunnille muksahtelemaan maahan. Itselläni olisi kyllä korkea kynnys alkaa harjoitella putoamista, mutta pysähdyksistä ehkä vielä uskaltaisin. Erittäin hyödyllinen putoamisohje kaiken kaikkiaan.

Olipa pitkä harhapolku. Nyt palaan taas kirjan pariin. Minusta kansi appelsiineineen on erittäin kuvaava, sillä mielessään voi saada vaikka appelsiinin leijumaan. Muutenkin kirjan kuvitus on erinomaista ja selkeää, osittain myös hauskaa.

Täytyy todeta, että kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Harjoituksilla ja kirjan kappaleilla on hauskoja ja mielenkiinnon herättäviä nimiä, kuten "Saku sammakko", "Nobelistit ja yhteisöpissa" tai "Lumihiutale ei ratsasta". Kirja on viihdyttävä, hyvin kiinnostava ja ajatuksia herättävä, luin sen kannesta kanteen kuin parhaimmankin lukuromaanin, enkä ollut hetkeäkään pitkästynyt.
 
Kustantaja: Vudeka, toinen painos, 2011
Kannen kuvat: Johanna Viitanen
Kannen ulkoasu: Inari Savola 
 
Tästä kirjasta löytyi mainintoja hevosblogeista, mutta ei varsinaista pitkää arvostelua.

Lopuksi hyvää uutta vuotta kaikille.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Anna ystävämme


Myös tämä on bookcrossing-tapaamisesta löytämäni kirja. En ollut koskaan lukenut yhtäkään L.M. Montgomeryn Anna-kirjaa, joten päätin korjata tämänkin puutteen.

Anna ystävämme on sarjan toinen kirja, mutta tapahtumissa pysyy aivan hyvin kärryillä, vaikka ei ole ensimmäistä kirjaa lukenutkaan.

Kirjan alussa 16-vuotias Anna aloittaa työnsä opettajana kotikylänsä koulussa. Ihastuin kirjan lämminhenkiseen ja yhteisölliseen ilmapiiriin. Anna saa uusia ystäviä yllättävistäkin ihmisistä. Voi vain ihailla hänen ja muiden nuorten intoa ja rohkeutta yrittää uudistaa kotiseutuaan perustamansa yhdistyksen avulla. Ihailin myös Annan kärsivällisyyttä ja periksiantamattomuutta ja sitä miten hän hyväksyi erilaisetkin ihmiset

Kirjassa oli kuitenkin myös ärsyttäviä kohtia. Kirjan aikana Annan ja hänen kasvattiäitinsä Marillan luo muuttavat väliaikaisesti kaksoset Davy ja Dora. Davy on aluksi koko ajan pahanteossa, mutta Anna ja Marilla pitävät hänestä enemmän kuin kiltistä Dorasta, en jaksa ymmärtää miksi. Minusta Davy on raivostuttava. Lisäksi Dora kuvataan konemaisena ja yksitotisena, minä tulkitsin sen niin, että häntä oikeasti pidettiin tyhmänä ja se ärsytti. Lisäksi ihmisten jatkuva jakaminen niihin, joilla on mielikuvitusta, ja niihin, joilla ei ole ja jotka ovat vain "tavallisia", tuntui rasittavalta, kaikki kun ei ole niin mustavalkoista.

Enimmäkseen lukukokemus oli kuitenkin positiivinen ja haluan ehdottomasti palata Anna-kirjojen pariin. Viihdyin hyvin Kanadan Prinssi Edvardin saarella asuvien henkilöiden parissa. Kirja on yllättävän moderni, kun ottaa huomioon, että se on ilmestynyt jo 1909.

Alkuperäinen nimi: Anne of Avonlea  
Kustantanut WSOY, 10. painos 1984
Suomentanut: Hilja Vesala

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: 

Ankin kirjablogi (Anna-sarja I-III)
Lukuisa
Satun luetut 

perjantai 28. joulukuuta 2012

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää


Jonathan Tropper on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Otin bookcrossing-tapaamisesta mukaani hänen kirjansa Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, koska kirja vaikutti mielenkiintoiselta.

Päähenkilöllä, Judd Foxmanilla, oli vielä vähän aikaa sitten kaikki hyvin. Hänellä oli vaimo, talo ja työpaikka, kunnes hän yllätti pomonsa ja vaimonsa sängystä. Nyt Judd asuu vuokra-asunnossa, joka on kellarimurjussa, on työtön ja eronnut. Kaiken lisäksi hänen vakavasti sairas isänsä kuolee.

Judd ei voi uskoa, kun hän kuulee isänsä toiveesta, että perhe viettäisi hautajaisten jälkeen suruviikkoa. Judd ei ole innostunut ajatuksesta, hän kun ei oikein tule toimeen perheensä, eikä varsinkaan isoveljensä Paulin kanssa. Innostuneita eivät ole muutkaan perheenjäsenet, Juddin äitiä lukuun ottamatta.

Koko viikon ajan Foxmanit istuvat matalilla jakkaroilla ja ottavat vastaan sukulaisten, ystävien, tuttavien ja naapureiden surunvalitteluja. Juddista tuntuu, että turistibussi jättää heidän ovelleen ihmisiä puolen tunnin välein. Pöydät notkuvat vieraiden tuomia ruokia.

Viikon aikana ei voida välttyä menneiden muistelulta, vanhojen tuttujen kohtaamiselta, välien selvittelyiltä, eikä totuuksien paljastumiselta.

Liian avonaisissa vaatteissa kulkeva äiti ei ole hienotunteisuudesta kuullutkaan. Perheen musta lammas Phillip ärsyttää muita, aloittaen jo hautajaisissa rabbista. Ainoana kotiseudulle isän yritystä jatkamaan jäänyt Paul on sulkeutunut ja kärsii vaimonsa kanssa lapsettomuudesta. Juddin isosisko, Wendy, taas on yhtä suorapuheinen kuin muutkin. Hänen miehensä puhuu taukoamatta työpuheluita, jopa hautajaisissa, ja pariskunnan pojat mellastavat.

Kirjassa on paljon iloa ja surua, kommelluksia, yllätyksiä ja hauskoja tapahtumia. Huumori on usein suorasukaista, jopa purevaa. Useimmista kirjan henkilöistä ei vain voi olla pitämättä, vaikka he eivät aina kovin miellyttäviä muita ihmisiä kohtaan olekaan.

Laskin koko ajan lukiessani päiviä ja toivoin, ettei se seitsemän kovin nopeasti tulisi täyteen. Viihdyin tämän kirjan parissa, vaikka tällaisia perhetarinoita on varmaan kaksikymmentä tusinassa.

Tämä kirja oli surullisistakin tapahtumista huolimatta oikea hyvän mielen kirja, koska tuntui, että erimielisyyksienkin keskellä perhe kannatteli jäseniään.

Alkuperäinen nimi: This Is Where I Leave You
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Lukemisen kartasto 
Kirjavinkit 
Oota, mä luen tän eka loppuun 
Minnan lukemaa
Kirjojen keskellä
Eniten minua kiinnostaa tie
Annelin lukuvinkit
Kissa kirjahyllyssä
Vauhkon kirjat ja kirjaimet
365 kulttuuritekoa 
Päiviä kirjallisesti 
Päkän juttu 
Yrttimaan aikakirja II (kirjan suomentajan blogi) 

torstai 27. joulukuuta 2012

Joutavuuksien jumala

Löysin syksyllä bookcrossing-tapaamisesta Arundhati Royn kirjan Joutavuuksien jumala. Kirja on Royn esikoisromaani, joka on ilmestynyt vuonna 1997.

Aloin lukea tietämättä lainkaan mistä kirja kertoo. Olikin hyvä, etten lukenut etukäteen takakannen tekstiä, sillä se paljastaa aivan liikaa kirjan juonesta. 

Tarinan päähenkilöt ovat kaksoset Rahel ja Estha. Kertomuksen keskiössä on heidän lapsuutensa isoäidin talossa Intian Ayemenemissa. Kaksosten äiti Ammu on jättänyt miehensä ja muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa, mistä häntä ylenkatsoo etenkin talon todellinen valtiatar, jo kuolleen isoisän naimaton sisko Baby Kochanna.

Itse sokea isoäiti, Mammachi, jää kirjassa melko näkymättömäksi hahmoksi. Tiedetään, että hän on luonut menestyvän säilyketehtaan ja että hän on mustasukkainen poikansa Chackon naisille, mutta ä melko hämärän peittoon millainen suhde hänellä on tyttäreensä Ammuun. Tuntuu, että koko ajan puhutaan vain voimakastahtoisesta ja katkerasta Baby Kochannasta, joka on aina suuna päänä.

Samassa talossa asuvat myös yritteliäs Chacko, joka on ottanut säilyketehtaan haltuunsa, sekä palvelija Kochu Maria. Oxfordissa opiskelleella Chackolla on Englannissa tytär ja entinen vaimo, jotka saapuvat jouluksi Intiaan.

Jostain syystä odotin, että kirja muistuttaisi tyyliltään Véronique Ovaldén kirjaa Mitä tiedän Vera Candidasta. Tavallaan se muistuttaakin, kerronta on täynnä samanlaista yksityiskohtien runsautta ja vetovoimaa. 

Arundhati Royn kieli on kaunista ja vaikka hän kertoo vakavistakin asioista, kielellä ja sanoilla leikittelyä hän ei unohda.

Yksi kirjan peruselementeistä on toisto. Samat asiat kerrotaan yhä uudelleen hieman eri näkökulmista ja niistä paljastetaan kerta kerralta vähän enemmän. Kesti kauan ennen kuin tajusin mistä kirjassa on perimmiltään kyse, sillä koko tarina kuoriutuu esiin vasta vähitellen.

On uskomatonta, että toisto ei tuntunut lainkaan ärsyttävältä tai tylsältä, pikemminkin mielenkiintoni pysyi kaiken aikaa yllä ja tarinan rakenne oli todella koukuttava ja kiehtova, suorastaan runollinen.

Kannen kasviaihe sopii kirjalle hyvin. On hyvä, ettei kannessa oikeastaan paljasteta mitään, mutta kirjan luettuaan kannenkin voi nähdä tietyllä tavalla tarinan vertauskuvana.

Vaikka kirja kertoo enimmäkseen Rahelin ja Esthan lapsuudesta, välillä palataan Ayemenemiin yli 20 vuotta myöhemmin. Estha on lakannut puhumasta ja Rahel on juuri saapunut takaisin Intiaan avioeron jälkeen. Välillä siirtymiset kahden ajan välillä ovat niin saumattomia, että minulta kesti vähän aikaa tajuta, että olikin siirrytty 20 vuotta eteenpäin.

Arundhati Roy kertoo tarinaa verkkaisesti. Pohjavire on surullinen, mutta samaan aikaan ihmisillä olisi paljon mahdollisuuksia ja toivoa, aina ei vain voi tai ei edes anneta valita.

Alkuperäinen nimi: The God of Small Things
Kustantaja: Otava, 1997.
Suomentaja: Hanna Tarkka

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Mamilda

Kirjamielellä
Luettua
Akanvirtaa
K-blogi - koko lailla kirjallisesti
Toinen kirjoitus K-blogissa
Kirjahullun mietteitä
Elämää Suuremmista - ja vähän muistakin kirjoista
Jälkeenpäin

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Aika mennyt palaa

Huh! On aika alkaa purkaa luettujen kirjojen sumaa. En ole joko ehtinyt tai saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne, joten muutama kirja on jo kasaantunut odottamaan bloggausta.

Heräsin todella myöhään siihen, että Karoliina Timonen on kirjoittanut kirjan. Luin hänen Kirjava kammari -blogistaan aivan muusta aiheesta kertovaa tekstiä, jossa oli ohimennen maininta hänen kirjastaan Aika mennyt palaa. Ihmettelin miten olin onnistunut olemaan monta viikkoa tietopimennossa törmäämättä muissa blogeissa Karoliinan kirjaan. Täytyi heti tehdä kirjastoon varaus, sillä harvemmin sitä saa lukea kirjabloggarin kirjoittaman teoksen.

Aika mennyt palaa kertoo suomalaisesta Klarissasta, joka muuttaa miehensä Mikaelin ja lastensa Juuditin ja Topiaksen kanssa vuodeksi Yhdysvaltoihin. Lentokoneessa, matkalla uuteen kotiinsa, Klarissa näkee vuosien jälkeen lapsuudestaan tutun painajaisen, jossa nainen etsii pientä tytärtään.

Nainen alkaa esiintyä Klarissan unissa yhä useammin, mikä ihmetyttää ja hämmentää Klarissaa. Uuteen ympäristöön sopeutuminen ei ole helppoa. Mikaelilla on paljon opittavaa ja kovia paineita uudessa työssään. Klarissa taas huomaa, että kaipaa elämäänsä muutakin kuin kotiäiteyttä. Illalla väsyneen pariskunnan kohdatessa syntyy usein riitaa. Mikael ei voi ymmärtää mitä valittamista Klarissalla on, kun tämä saa olla kotona kaiket päivät. Onneksi Klarissa sentään tutustuu uuteen naapuriinsa, herttaiseen, vanhaan Racheliin.

Luin kirjan esittelyn Tammen sivuilta ja ajattelin, että nainen, joka näkee unia on aivan loppuunkaluttu aihe. Tuli mieleen vuosia sitten lukemani Barbara Erskinen Häkkilintu tai Näkijä-tv-sarja. En varmasti olisi Tammen esittelyn perusteella tarttunut kirjaan, ellei kyseessä olisi ollut kirjabloggarin kirjoittama teos.

Sain kuitenkin unohtaa kaikki ennakkoluuloni. Heti muutaman sivun jälkeen tempauduin mukaan tapahtumiin ja olisin tuskin malttanut laskea kirjaa käsistäni, ellei olisi ollut pakko mennä välillä töihin. Halusin vain lukea eteenpäin ja saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Minusta kirjan parasta antia olivat aivan arkiset perhe-elämän kuvaukset. Lapsia oli kuvattu elävästi ja hienosti ja vanhempien väliset ristiriidat ja ilonhetket olivat uskottavia, kuin kenen tahansa lukijan elämästä.

Minusta oli hyvä ratkaisu, että unien maailma tuntui yhtä todelliselta kuin Klarissan omakin elämä. Juonen kannalta olisi ollut jopa omituista, jos unet olisivat olleet kovin unenomaisia ja epärealistisia. Tosin, kirjan alkupuolella unimaailma minusta vähän tökki, esimerkiksi Serge tuntui vähän liiankin romanttiselta ja mielikuvitukselliselta henkilöltä, mutta tähänkin saattaa olla hyvä selitys, jota en voi paljastaa kertomatta liikaa juonesta.

Koska en halua paljastaa tarinasta liian paljon, kirjoitan melko ympäripyöreästi, mutta ehkä tämä teksti aukeaa kirjan lukeneille.  Kertomuksen perusidea ei mielestäni sinänsä ollut kovin uusi tai erilainen ja muutamat juonenkäänteet arvasin etukäteen. Tämä saattaa johtua siitäkin, että olen lukenut vuosia sitten useita tästä samasta aiheesta kertovia kirjoja.

Minusta edellä sanottu ei kuitenkaan vähentänyt kirjan viehättävyyttä. Ihastuin ympäristöön ja perheen taloon. Kaiken kaikkiaan kerronta oli sujuvaa ja koukuttavaa. Se, että välillä liikuttiin todellisessa, välillä unien maailmassa, oli minusta tarinankerronnan kannalta toimiva ratkaisu. Kerronta ei myöskään ollut mitenkään poukkoilevaa.

Loppuratkaisu jäi mietityttämään. En muista aiemmin törmänneeni vastaavaan. Vaikka kyseessä oli loppujen lopuksi hyvin surullinen, jopa traaginen, teko, se ei kuitenkaan tuntunut siltä. Ehkä siksi, että tarinassa tuotiin niin suuresti esiin toivon, rakkauden ja anteeksiannon merkitys. 

Tämä oli kyllä kirja, joka jäi mieleen. Luulisin, että tulen muistamaan Klarissan tarinan vielä pitkään ja ehkä joskus palaan tähän ja luen kirjan uudestaan.

Kirjava kammari -blogiin on koottu eri blogeissa tästä kirjasta kirjoitettuja arvioita.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Joku raja

Ville Ranta on tuttu ainakin niille helsinkiläisille, joille tulee Helsingin seurakuntayhtymän Kirkko ja kaupunki -lehti ja jotka ovat joskus kurkanneet lehden takasivulle. 

Ville Hännisen toimittama Joku raja sisältää Ville Rannan pilapiirroksia vuosilta 2009-2012. Oikeastaan ilmaisu "pilapiirros" on väärä, sillä osa kuvista kertoo hyvin vakavista aiheista yrittämättäkään käsitellä aihetta huumorilla.

Ville Rannan piirrokset ovat aiheuttaneet Kirkko ja kaupunki -lehden lukijoissa voimakkaita reaktioita puolesta ja vastaan. Lehden mielipidepalstan kestoaiheita on se pitäisikö Rannan piirrosten julkaiseminen lopettaa lehdessä vai ei.

Jotain kertovat Joku raja -kirjan takakannen kommentit, jotka ovat suoraan lehden mielipidepalstalta lainattuja. Esimerkiksi: "...täysin sopimaton mihinkään julkaisuun saati sitten kristillisen kirkon lehteen" tai "olen näitä kuvia jo kauan ihmetellyt ja yrittänyt olla niitä näkemättä" tai "mistä ei voi puhua siitä täytyy piirtää".

Itse olen suhtautunut Ville Rannan piirroksiin kolmella eri tavalla: olen pitänyt niitä osuvina tai jopa hauskoina, en ole ymmärtänyt mihin kuva viittaa tai olen ajatellut, että tämä meni vähän liian pitkälle.
 
Joku raja -kirjassa on neljä eri osaa: Miehen kriisi, Uskon kriisi, Politiikan kriisi ja Järjen kriisi. Ensimmäinen osa kertoo hieman kärjistetysti siitä millaista on olla mies nyky-Suomessa. Mitä tapahtuu kun sukupuoliroolit ovat menneet päälaelleen tai mikä vanhoissa rooleissa on kahlitsevaa. Piirroksissa on monia oivalluksia. Erityisen osuvia olivat huoltajuusasioita koskevat piirrokset, jotka kritisoivat sitä, että lapsi annetaan erotilanteessa ensisijaisesti äidille. Itse olen ihmetellyt, että eikö ensisijaisesti pitäisi kuitenkin ajatella lapsen parasta, aina äiti ei ole paras ratkaisu.

Erään osuvan huoltajuusasioita koskevan piirroksen voi katsella Kirkko ja kaupunki -näköislehdestä (sivu 24).

 
Uskon kriisi -osassa esiin nousevat paitsi kirkon ajankohtaiset asiat, eri uskontojen rinnakkaiselo sekä myös tekopyhyys. Minulle on jäänyt kaikista parhaiten Kirkko ja kaupuki -lehdestä mieleen Rannan piirros, joka käsittelee lestadiolaisen liikkeen kriisiä. Piirros on karmiva, mutta tuo hätkähdyttävästi esiin yksittäisen ihmisen hädän. Miksi tällaista ei jonkun mielestä saisi piirtää tai sanoa? Eikö juuri tällaisista asioista ole vaiettu jo liian kauan? Piirroksen voi katsella näköislehdestä (sivu 28).


Toisaalta vähän minulle liikaa olevat piirrokset ovat myös uskontoa käsitteleviä. Minusta on ihan sopivaa käsitellä maallistunutta kristillisyyttä luterilaisen kirkon näkökulmasta. Tulee jopa mieleen, että papin toteamus siitä, että uskontunnustuksen voi ajatella runona, on hyvin osuva. Tuntuu joskus, että tällä tavalla papit nykyään ajattelevat: luovutaan asioista, että tehdään ihmisille mieliksi. Toisaalta taas pidän luterilaisessa kirkossa siitä, että kirkko uudistuu. Aiheeseen liittyvä piirros löytyy näköislehdestä sivulta 36. 

Luin kerran ortodoksipappien vastauksia ihmisten kysymyksiin. Heillä oli hyvin selkeät näkemykset siitä miten asiat ovat. Luterilainen pappi taas vastasi, että asia voi olla näin tai sitten ei. Luterilaisen papin näkemys vähän ärsytti, mutta toisaalta sekään ei tuntunut hyvältä, että ortodoksipapilla oli kaikkeen selvät vastaukset, ortodoksikirkkohan vaalii vanhoja perinteitä, joiden on pysyttävä muuttumattomina. Minulla on oikeastaan kummastakin ääripäästä melko ristiriitainen ajattelutapa. En oikein tiedä mitä ajatella. Minulle ei kai sitten kelpaa mikään, sillä ajattelen muutenkin hyvin ristiriitaisesti uskonnosta.

Nyt eksyin pitkälle harhapolulle. Olin kirjoittamassa siitä, että minusta oli ihan sopivaa käsitellä maalistunutta luterilaista kirkkoa, sen sijaan Rannan piirrokset, jotka käsittelevät maallistuneita lestadiolaisia tai maallistuneita muslimeita, eivät enää tuntuneet oikein sopivilta. Minulle tuli lähinnä vaivautunut olo, kun lestadiolaismies vakuutti, että vaimo harrastaa urheilua ja kirjallisuutta ja vaimo kertoi, että hänellä on oma firma ja mies auttaa joskus kotitöissä. Yhtä vaivaannuttavaa oli lukea musliminaisen hunnun muotikankaasta. Jotenkin ei tunnu sopivalta käsitellä tähän tapaan muita uskonnollisia ryhmiä, varsinkin kun heidät laitetaan selostamaan kuinka he eivät elä muiden ihmisten ennakkoluulojen mukaista elämää. Toisaalta ehkä onkin tarkoitus, että piirrosten katsojat saataisiin ajattelemaan ja kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan.

Joku raja -kirjaa lukiessani Politiikan kriisi -osuus tuntui, ehkä kaikkein huvittavimmalta, koska osion piirrokset vastasivat eniten perinteistä käsitystä pilapiirroksista, eivätaiheet olleet yhtä haudanvakavia kuin muissa osioissa. Erityisesti jäi mieleen kuva, jossa presidentinvaalien ehdokkaita oli piirretty metsään sieniksi ja Sauli Niinistö ihmetteli että eihän oikealla puolella pitänyt kasvaa mitään. Mieleen jäi myös Venäjän vaalien erikoinen vaaliuurna tai haisevan maapallon lahjaksi saanut lapsi.

Yksi osion paljon ajatuksia herättänyt piirros oli myös kirjan kansikuvan muunnelma ovea pienentämään saapuvasta kirvesmiehestä. Valitettavasti maailmamme on tällainen.

Kirjan viimeistä osiota, Järjen kriisi, lukiessani en voinut kuin ihmetellä kuinka nurinkurin jotkut asiat maailmassa ovat. Mieleen jäivät päällimmäisenä vanhemmat, jotka haastoivat koulun oikeuteen kun poika sai taas kokeesta huonon numeron. Kenenhän olisi pitänyt katsoa peiliin?

Jotkut piirrokset olivat suorastaan inhorealistisia. Olisin toivonut kuvia, joissa on vähemmän eritteitä. Tuntui, että sanoma menisi perille muutenkin.

En tiedä miten Ville Rannan kuvat kestävät aikaa, lukemista tämä kirja kestää kuitenkin useita kertoja. Monet piirrokset laittavat ajattelemaan paitsi maailman tapahtumia, yhteiskunnan ilmiöitä, myös omia asenteita. Mietin onko oikein nauraa vahingoniloisesti poliitikolle, josta ei pidä. Tulee myös monesti mieleen, että näinkö ennakkoluuloinen ja tekopyhä olenkin.

Ville Rannan piirroksia

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Sallan lukupäiväkirja
Luen ja kirjoitan