maanantai 30. tammikuuta 2012

Hylky

En olisi ehkä koskaan lukenut tätä Helen Mosterin vuonna 2011 ilmestynyttä esikoisromaania ilman kirjablogeja. Luin kirjasta Sannan Luettua-blogista ja kiinnostuin. Pidän tarinoista, jotka kertovat merestä, joten laitoin kirjasta heti varauksen kirjastoon.

Täytyy heti ensimmäiseksi mainita, että pidin paljon kirjan kannesta. Minusta se oli samaan aikaan kiehtova ja hieman pelottavakin. Hylyn tumma hahmo ja valon siilautuminen veden läpi luo sekä rauhallisen, että hieman uhkaavan vaikutelman.

Kirjan tarinassa liikutaan sekä nykyajassa, että 1700-luvulla. Yksi päähenkilöistä on Anton Saksa, avioeron jälkeen tuuliajolla oleva entinen merimies, nykyinen tutkija. Hän alkaa tutkia Itämeren kauppamerenkulkua kuullessaan Katariina Suuren tilaamista, meren pohjaan laivan mukana uponneista maalauksista.

1700-luvulla tapahtuvissa tarinan osissa vieraillaan paitsi Katariina Suuren hovissa, myös Hollannissa Arnesenien perheessä. Arne Arnesen on 15-vuotias poika Rotterdamista. Hän piirtää aina kun mahdollista ja haluaisi taiteilijaksi. Hänen äitinsä kannusti häntä, mutta äidin kuoleman jälkeen, merikapteeni-isä Willem Arnesen päättää tehdä vanhimmasta pojastaan merikapteenin tahtoi tämä tai ei.

Kirjan tarina eteni sujuvasti ja oli viihdyttävää luettavaa. Kuitenkin muutamat 1700-luvulle sijoittuvat kohdat tuntuivat vähän liian moderneilta ja epäuskottavilta. Viehätyin Arnen tarinasta, enkä voinut olla ajattelematta, että Anton oli uudestaan syntynyt Arne, Arne seuraavassa elämässä. En tiedä miksi sain tällaisen ajatuksen päähäni. Ehkä Anton tavallaan jatkoi sitä mihin Arne jäi.
 
Kaikesta huolimatta petyin hieman kirjaan. Juonessa oli sellainen rakenteellinen ongelma, ettei se voinut kovin suuria yllätyksiä lukijalle tarjota. Odotin jotain enemmän.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Luettua 

perjantai 27. tammikuuta 2012

Oudon paljon ristilukkeja

Löysin tämän pienen kirjasen bookcrossing-tapaamisesta. Oudon paljon ristilukkeja on 15-vuotiaan Reetta Nopolan kirjoittama kirja, joka on ilmestynyt vuonna 1973. Otin kirjan mukaani mielenkiinnosta, sillä kiinnosti lukea mitä 15-vuotias tyttö on 1970-luvun alkupuolella kirjoittanut.

En ole aikaisemmin kuullutkaan Kontakti-sarjasta, jossa tämäkin kirja on julkaistu. Sarjassa julkaistiin nuorten kirjoittajien kirjoja ja tässäkin kirjassa pyydetään nuoria lähettämään lisää tekstejä. Jo ilmestyneistä kirjoista on kirjan lopussa pitkä luettelo. Olisi kiinnostavaa joskus lukea muitakin nuorten kirjoittamia kirjoja.

Oudon paljon ristilukkeja kertoo Kaista, joka käyttää huumeita. Hän on kodista, jossa on paljon aineellista hyvää, mutta ei rakkautta. Perheen isä on väkivaltainen ja hakkaa poikaansa. Poika on vääränlainen, miksei hän ole samanlainen kuin pikkuveljensä. Koulussa Kai tapaa Eevan, joka tuntuu kantavan koko maailman huolia harteillaan. Hän antaa rahaa keräyksiin ja on huolissaan nälänhädistä, sodista sekä saasteista. Eevan mukana Kaikin alkaa käydä mielenosoituksissa.

Vaikka olen itse käynyt koulua 1980-luvulla, kirjan koulukuvauksista tulee elävästi mieleen yläasteajat, tosin en muista, että me olisimme juurikaan puhuneet politiikasta. Elämäntuska on kuitenkin sama. Nuoret yrittävät eteenpäin, mutta samalla on kaipuu lapsuuteen, jota edustaa pullantuoksuinen maalaismökissä asuva mummo.

Tunnistin kirjasta monia teemoja, jotka olivat läsnä myös omissa samanikäisenä kirjoittamissani teksteissä: huolen maailmasta, traagisuuden, suuret tunteet ja tietynlaisen ehdottomuuden.

Täytyy sanoa, että tämä kirja sai minut melkein itkemään.

torstai 26. tammikuuta 2012

Hanki elämä

En ole lukenut Kati Närhen sarjakuvia aiemmin kuin paikallislehdestä, joskus vuosia sitten. En enää yhtään muista millaisia ne olivat. En edes tiennyt, että hän on tehnyt sarjakuva-albumeja. Kirjastossa silmiini osui vuonna 2001 ilmestynyt Hanki elämä -albumi. Lainasin sen, sillä muistan Kati Närhen jo koulusta taitavana kirjoittajana ja piirtäjänä ja kiinnosti lukea millaisia hänen sarjakuvansa ovat.

Luulin, ettei Kati Närhen ja minun huumorintajuni kohtaa, mutta erehdyin. Nauroin monta kertaa ääneen albumia lukiessani. Albumi koostuu monista lyhyistä tarinoista, joissa melkein kaikissa on pääosassa nuori nainen.

Piirrostyyli on kaunista ja selkeää. Pidin näiden sarjakuvien ulkoasusta enemmän kuin juuri aiemmin lukemani Kati Kovácsin, sillä hänen tyylinsä tuntuu välillä kaaosmaiselta ja epäselvältä.

Erityisesti jäi mieleen tarina Hämärä maailma, jossa päähenkilö miettii onko maailma todellakin sellainen miltä näyttää. Ehkä ihminen ei tunne edes omaa perhettään. Talonmiehillä on avaimet ihmisten asuntoihin, mitä jos heillä on järjestäytynyttä toimintaa.... Itseensäkään ei voi luottaa, koska mieleen tulee outoja ajatuksia, eikä ole aavistustakaan mistä ne kaikki tulevat. Eikä yhtään lohduta, että "väestö koostuu sellaisista ihmisistä kuin sinä, perheesi ja talonmiehet. Taivaan tähden! Entä jos on niitäkin pahempia ryhmiä!"

Kati Närhen uusimmasta sarjakuva-albumista Saniaislehdon salaisuudet on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: 


Itse en ole vielä Saniaislehdon salaisuudet -albumia lukenut.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Miestennielijäksi sirkukseen


Luin joulukuussa Kati Kovácsin sarjakuva-albumin Karu selli, josta pidin paljon. Halusin lukea lisää, joten lainasin kirjastosta albumin Miestennielijäksi sirkukseen. Se on ilmestynyt 2003. Kustantaja on Arktinen banaani.

Karu sellissä oli yksi pitkä tarina, Miestennielijäksi sirkukseen koostuu puolestaan monista lyhyistä kertomuksista, joista osa on ennen julkaisemattomia.

Ensimmäinen tunne alkaessani lukea oli hämmennys. Tuntui, että jotkin tarinat menivät ”ihan yli”. Sitten aloin ihmetellä, että mistä Kati Kovács keksii kaikki tarinansa ja niiden yksityiskohdat. Monet kertomukset olivat todella mielikuvituksellisia, jopa surrealistisia, mikä oli positiivista.


Parhaiten jäi mieleen ”Minulla on ikävä sinua”, joka kertoo kuollutta isäänsä kaipaavasta tytöstä. Tarinan aikana kuvat muuttuivat värillisiksi ja siitä lähtien kaikki sarjakuvat olivat kirjan loppuun asti värillisiä. Ihailin värejä ja sitä mitä uutta ne toivat kerrontaan. Albumin alkupuolen mustavalkoisista sarjakuvista osan ulkoasu näytti piirrostyylinsä takia hieman sekavalta, värit olisivat ehkä selkeyttäneet kuvia.

Minua kosketti myös tarina Suuri suu, joka kertoi tytöstä, jonka suuta pidettiin liian suurena. Hän ei voinut nauraakaan liian kauan, ettei suu täyttynyt kärpäsistä ja muista ötököistä. Tuli mieleen se, kun lapsena joku sanoi minulle, että nauruni kuulostaa kauhealta, enkä pitkään aikaan uskaltanut nauraa ääneen.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Chicagolaisittain

Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt käsissäni egyptiläisen Alaa Al-Aswanin kirjaa Chicagolaisittain. Jostain syystä olen kuitenkin alkanut aina lukea jotain muuta. Luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten, mutta tuntuu, että kirjasta on todella vaikea kirjoittaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä oikein sanon.

Chicagolaisittain kertoo egyptiläisistä stipendiaateista, jotka opiskelevat chicagolaisen yliopiston histologian laitoksella. Kirja kertoo myös opiskelijoiden ystävistä ja opettajista. Tarinan pääteemoja on Egyptin yhteiskunnan epäkohdat ja se miksi mikään ei muutu, vaan osa lahjakkaista ihmisistä joutuu muuttamaan ulkomaille. Vuonna 2007 kirjoitettu kirja tuntuu hyvin ajankohtaiselta, kun arabikevät on vielä tuoreessa muistissa. Alaa Al-Aswani on itse kritisoinut Mubarakin hallintoa ja tietää mistä kirjoittaa. Hän on myös itse opiskellut Chicagossa hammaslääketiedettä ja onkin yhdeltä ammatiltaan hammaslääkäri.

Kirjan muita teemoja ovat muun muassa sopeutuminen vieraaseen maahan, uskontojen väliset ristiriidat, sekä mustan väestön Yhdysvalloissa kokema rasismi. Histologian laitoksen professorille, John Grahamille, rasismi on arkipäivää, sillä hänellä on musta avopuoliso Carol ja perheeseen kuuluu myös Carolin kuusivuotias poika Mark. Se miten pariskunnalle huudettiin kadulla tai he eivät päässeet sisään ravintolaan, oli todella pöyristyttävää. Ei voisi uskoa, että tuollaista tapahtuu nykyaikana.

Kirjan tarina etenee sujuvasti ja sen aikana piipahdetaan paitsi Johnin ja Carolin, myös histologian laitoksen egyptiläisten opiskelijoiden ja professorien elämässä. Lisäksi tapahtumia seurataan Nagi-nimisen opiskelijan päiväkirjamerkintöjen kautta.

Nagi on joutunut lähtemään egyptiläisestä yliopistosta poliittisen toimintansa vuoksi. Yhdysvalloissa hän ystävystyy sydänkirurgi Karam Dawsin kanssa, jolla on samanlainen kohtalo. Karam on kopti, joka joutui nuorena muuttamaan Yhdysvaltoihin, koska ei olisi päässyt Egyptissä kirurgiksi. Hänet reputti kristittyihin halveksivasti suhtautunut opettaja, joka julisti, ettei Karamista tule koskaan kirurgia. Eri uskonnoista huolimatta Nagin ja Karamin välille syntyy ystävyys ja he alkavat miettiä miten parantaa kotimaansa oloja.

Šaima on kotoisin maaseudulta ja lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin väitelläkseen tohtoriksi. Ennen lähtöä hänen äitinsä pitää tyttärelleen puhuttelun: eikö tämä voisi väitellä tohtoriksi Egyptissä, sillä kai hän jo kolmekymmentä vuotta täyttäneenä ymmärtää, että ulkomaille lähtö vie viimeisenkin mahdollisuuden avioliittoon. Šaima päättää kuitenkin lähteä.

Tariq on huippuarvosanoja saava jatko-opiskelija, joka ei opiskelun ohessa suo itselleen juurikaan muuta vapaa-ajanvietettä kuin showpainiotteluiden ja pornoelokuvien katselun. (Kunnes kaikki muuttuu…)

Ahmad Danana on muita egyptiläisiä jatko-opiskelijoita vanhempi, mies, jota pelätään. Hän johtaa egyptiläisten opiskelijoiden yhdistystä ja hänen huhutaan olevan Egyptin tiedustelupalvelun agentti. Hänellä on Marwa-niminen vaimo, joka on aina pitänyt järjestettyjä avioliittoja naurettavina, mutta huomaa lähemmäs kolmikymppisenä, että haluaa perheen ja valitsee järjestetyn avioliiton. Voimakastahtoinen nainen huomaa kuitenkin pian, että aviomies ei olekaan sellainen kuin hän luuli.

Histologian laitoksen professoreista kaksi on alkujaan Egyptistä. Professori Rafat Sabet haluaa unohtaa egyptiläiset juurensa ja hänestä on tullut amerikkalaisempi kuin amerikkalaiset itse. Hänen huolella rakennettu maailmansa romahtaa, kun tytär, joka on hänelle kaikki kaikessa, karkaa epämääräisen poikaystävän matkaan ja muuttaa asumaan murjuun levottomalle asuinalueelle. Professori Muhammad Salah puolestaan alkaa miettiä oliko Egyptistä lähteminen kolmekymmentä vuotta sitten kuitenkin virhe.

Kirjan henkilöt ovat kirjavaa porukkaa ja mukana on monia erinomaisia tyyppejä. Täytyy sanoa, että muun muassa temperamenttinen Šaima oli yksi kirjan suosikkihenkilöistäni. Kirja oli mielenkiintoinen, mutta minulle jäi kuitenkin siitä jotenkin hämmentynyt ja surullinen olo. Teksti tuntui yhtä aikaa kiinnostavalta ja luotaantyöntävältä, en oikein osaa selittää miksi.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
(Muita blogikirjoituksia en pikaisella etsimisellä löytänyt.)

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Vaaleanpunainen pilvi

Luin elämäni ensimmäisen sarjakuvaromaanin. Timo Mäkelän Vaaleanpunainen pilvi on ilmestynyt vuonna 2001, joten se ei ole enää mikään uutuus, mutta enpä ole kirjaan aiemmin törmännyt. Yleensäkin minulla on sivistyksessä melkoinen aukko sarjakuvien kohdalla.

Olen ilmoinen, että löysin tämän kirjan bookcrossing-tapaamisesta, sillä sen lukeminen oli elämys. Takakannessa sanotaan: "Sarjakuvaromaani, jonka monikerroksiset kuvat puhuvat kuin elokuva." Se piti paikkansa. Välillä henkilöt eivät sanoneet mitään, vaan kuvat puhuivat puolestaan. Oli puita ja autio metsä, oli nainen sateessa soittamassa puhelinkioskista, oli puhelin, joka kohta soisi, ja kaiken taustalla Helsinki tunnistettavine maisemineen. Kirjassa oli paljon tällaisia "hiljaisia hetkiä".

Kirja kertoo kahdesta pariskunnasta: Kaukosta ja Sinikasta sekä Jukasta ja Mirjasta. Sinikka ja Mirja olivat ystäviä jo ennen kuin Mirja tapasi Jukan. Kirjassa puhutaan rakkaudesta ja ollaan eksyksissä. Kaikki ei menekään, kuten pitäisi.

Piirrostyyli vaihtelee tarinan aikana paljon: on selkeää ja valoisaa, kulmikasta, pimeää ja pehmeää sekä kaaosmaista. On isoja, hienoja kuvia, joissa on paljon yksityiskohtia. Tapa piirtää muuttuu henkilöiden mielialan mukaan.

Pidin tämän kirjan tunnelmasta. Vielä tarinan luettuanikin, olen monta kertaa selaillut kirjaa ja ihaillut sen tunnelmaa ja kuvia.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Bookcrossing-tapaaminen

Tuntuu, että juuri olin bookcrossing-tapaamisessa, mutta niin on kuukausi vain kulunut. Tällä kertaa kävi hyvin, koska minun ei tarvinnut tuoda yhtään kirjaa takaisin. Kaikki kolme kirjaa, jotka vein tapaamiseen, löysivät uuden kodin.

Saldo oli se, että vein kolme kirjaa ja kannoin kotiin neljä. Olin tyytyväinen, että tapaamisessa oli tarjolla Timo Mäkelän sarjakuvaromaani "Vaaleanpunainen pilvi". Näin kirjan jo syyskuun tapaamisessa, mutta en kurkistanut kirjan sisälle, enkä tajunnut, että kyseessä on sarjakuva. Kirjan kansi ei ole kovin houkutteleva, joten en kiinnittänyt kirjaan silloin sen enempää huomiota. Enpä ole ennen sarjakuvaromaania lukenutkaan.

Kirjat "Yösyöttö" ja "Hetki lyö hiirelle" nappasin mukaan, koska muut läsnäolijat kehuivat niitä. Saa nähdä mitä pidän niistä.

Tapaamisesta löysin myös vuonna 1973 julkaistun 15-vuotiaan tytön kirjoittaman kirjan "Oudon paljon ristilukkeja", joka kertoo huumeista. Otin kirjan ihan mielenkiinnosta. On kiinnostavaa lukea minkälainen tarina on kyseessä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Hullun lailla

Löysin joulukuun bookcrossing-tapaamisesta Neil Hardwickin kirjan Hullun lailla. Kirja on julkaistu jo vuonna 1999, mutta eipä ole tullut aiemmin sitä luettua.

Kirjan aiheena on vakava masennus. Alunperin Hardwick kirjoitti kirjan vain psykiatrinsa luettavaksi osana kuntoutusohjelmaansa. Hänen kustantamossa työskentelevä ystävänsä oli kuitenkin sitä mieltä, että muutkin ihmiset saattaisivat olla kiinnostuneita kirjasta, joten Hardwick muokkasi siitä uuden version.

Onneksi tämä kirja julkaistiin, sillä on tärkeää, että masennuksesta puhutaan. Toivottavasti tällainen kirja herättäisi myös ne, jotka ovat sitä mieltä, että masentunut kyllä ihmeparantuisi, jos vain ottaisi itseään niskasta kiinni. (Vaikka toisaalta, tehoaako näin ajatteleviin ihmisiin mikään muu kuin omakohtainen kokemus?)

Tämä kirja oli aivan erilainen kertomus masennuksesta kuin kuvittelin. Odotin, että kirjassa olisi vatvottu kaiken toivottomuutta ja synkkyyttä, mutta sellainen kirja tämä ei ollut lainkaan. Kirjassa toki puhuttiin itseinhosta, tapahtumien tulkitsemisesta negatiivisessa valossa ja tulevaisuuden näkemisestä synkkänä, mutta paikoitellen kerronta oli jopa hauskaa ja itseironista. Hardwick muun muassa puhui Jumalan kertomista vitseistä ja siitä kuinka Jumala lakkasi kertomasta hänelle vitsejä. (Kirja ei kuitenkaan ollut uskonnollinen, sillä hänelle Jumala saattoi olla mikä tahansa "luonnonvoima".)

Somaattisten oireiden rajuus yllätti. Oli vapinaa, hengitysvaikeuksia, täydellistä voimattomuutta ja oksentelua. Ruoka ei pysynyt sisällä. Ensin lääkäri epäilikin fyysistä sairautta. Hardwick kävi lähellä kuolemaa jo pelkkien somaattisten oireiden takia, varsinkin kun sai masennuslääkkeistä vielä maksatulehduksen.

Kirja oli kertomus paitsi masennuksesta, myös yleensä elämästä ja Hardwickin työurasta. Tyyli oli hyvin tarkkanäköistä ja analysoivaa. Hardwick kertoi sairastumista edeltävästä vuodesta sekä siitä miten sairaus oireili jo pitkään ennen puhkeamistaan monin pienin oirein, joihin hän ei ollut osannut kiinnittää huomiota. Näitä oireita olivat muun muassa keskittymiskyvyn puute ja päätösten tekemisen vaikeus.

Tämä kirja ei ollut ahdistava. Synkkyyttä ja ahdistusta ei räjäytetty lukijan silmille, vaikka niistä kerrottiinkin. Rankasta aiheesta huolimatta oli hienoa lukea näin taitavasti kirjoitettu kirja.

Kirjan loppupuolella Hardwick kertoo, kuinka ajoi jouluaattona kolme ja puoli tuntia moottoritietä Lontooseen tekemään kohtausta, joka sittemmin jää pois koko tekeillä olevasta TV-ohjelmasta ja kuvataan uudestaan Suomessa. On huono ajokeli. Tulee viivytyksiä ja kaikki mahdollinen menee pieleen. Hardwick ei osaa suuttua herra Brownille, jonka piti järjestää kaikki ja joka ei kunnioita sovittua aikataulua, hän toivoo vain pääsevänsä mahdollisimman pian kotimatkalle. Hänestä tuntuu myöhemmin, että ilta symboloi koko hänen sairauttaan.

Kirjan loppusanoissa Hardwick toteaakin:

"Masentuneelle ihmiselle koko elämä alkaa tuntua siltä kuin ajaisi moottoritietä edestakaisin sillä aikaa kun kaikki muut viettävät joulua. Se on juuri niin merkityksetöntä, juuri niin uuvuttavaa, juuri niin mitätöntä. Sekä tuskallista. Ja lisäksi tuntee olevansa vain taakka lähimmilleen."

 Tuskinpa tuota voi paremmin sanoa.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:
Pihin naisen elämää
Rakkaus on koira helvetistä
Rakkaudesta kirjoihin

tiistai 3. tammikuuta 2012

Teräsleijona

Sain joulupukilta toiveeni mukaisesti Ilkka Remeksen uusimman kirjan Teräsleijona. Kirjan päähenkilö on Riku Tanner, entinen poliisi, joka käy huoltajuuskiistaa pojastaan Leosta entisen vaimonsa, venäläisen Katjan kanssa. Soppaa on vielä hämmentämässä Leon uusi isäpuoli Hans Nyman, joka ei ole onnistunut saamaan omia lapsia ja haluaa Leon itselleen hinnalla millä hyvänsä.

Katjan, Hansin ja Rikun taistellessa pojasta unohtuu monessa kohtaa lapsen etu. Lisäksi huoltajuuskiista paisuu kohtuuttomiin mittasuhteisiin, kun Venäjä alkaa ottaa asiaan kantaa. Tilannetta pahentaa vielä se, että joku alkaa iskeä venäläisiä vastaan Suomessa. Suomen ja Venäjän välit kiristyvät äärimmilleen. Entä mitä tapahtuu rajan lähellä olevalla autiotilalla...

Täytyy sanoa, että sain tältä kirjalta sen mitä odotinkin: kirjassa oli takuuvarma, viihdyttävä, eteenpäin soljuva ja otteessaan pitävä tarina. Kirja oli hyvä ja hyvin kirjoitettu ja siinä tapahtui mullistavia asioita. Pidän katastrofeista lukemisesta, kunhan ne ovat fiktiota, eikä tarina käy liian ahdistavaksi.

Tämän kirjan huono puoli oli yllätyksettömyys, kuten monessa muussakin Ilkka Remeksen kirjassa. Pidän hänen kirjoistaan, mutta tuntuu, että kun on lukenut lähes ne kaikki, eivät kirjat enää suuria yllätyksiä tarjoa. Tosin osassa hänen kirjoistaan on hyvinkin kekseliäs juoni, joka yllättää lukijan. Niissä kirjoissa lukijalla ei ole ensin aavistustakaan mitä on tekeillä, kunnes totuus paljastuu vähä vähältä. Tämä kirja ei ollut sellainen. Vaikka totuus lopulta paljastuikin, minua ei oikein mikään jaksanut yllättää.

Sinänsä Teräsleijona oli lukemisen arvoinen, taitavasti koottu ja hyvä kirja. Aion lukea jatkossakin Ilkka Remeksen kirjoja, toivoisin vain, että jokin niistä taas yllättäisi minut.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Mehtäpäiväkirjat (lyhyt maininta)

maanantai 2. tammikuuta 2012

Vuoden 2011 mieleenpainuvimmat kirjat


Aloitin tämän blogin vasta maaliskuussa, mutta olen silti tainut kirjoittaa lähes kaikista viime vuonna lukemistani kirjoista. Tammi- ja helmikuu olivat lukemisen kannalta hiljaista aikaa. En edes muista olenko lukenut silloin jotain.

Vuoden aikana luin hyvin erityyppisiä kirjoja. Kun mietin mitkä kirjoista olivat kaikkein mieleenpainuvimpia, sain aikaan 17 kirjan listan. En kuitenkaan aio tässä luetella niitä kaikkia.

Maaliskuussa luin Torey Haydenin tositapahtumiin perustuvan kirjan Aavetyttö, joka kertoo 8-vuotiaasta Jadiesta. Hän kävelee kumarassa, eikä puhu sanaakaan koulussa. Kirja oli melko hyytävää, välillä suorastaan hiuksia nostattavaa luettavaa. Tapahtumat jäivät mieleen, kuten myös aikaisemmin lukemani Torey Haydenin kirjat.

Kesälomalla luin Jean M. Untinen-Auelin kirjan Maalattujen luolien maa, joka päättää hänen Maan lapset -sarjansa. Niin vanhan toistoa, jaarittelua ja jankkaavaa asioiden toistamista kuin kirja välillä olikin, se oli kuitenkin kirja, jonka ilmestymistä olin odottanut monta vuotta, enkä voinut kuin lumoutua taas kerran jääkauden maailmasta.

Kesällä luin myös Johan Theorinin kirjan Yömyrsky. Se oli lukukokemuksena hyvin voimakas. Tempauduin täysillä kirjan tunnelmaan. Arvoituksellisuus, meri, Öölannin karu ja yksinäinen miljöö sekä viittaukset aaveisiin ja yliluonnollisen läsnäoloon saivat aikaan intensiivisen tunnelman, joka piti otteessaan. Haluan lukea tämän kirjan joskus uudestaan.

Yksi mieleenpainuvimmista kirjoista oli Alan Weismanin Maailma ilman meitä. Weisman pohti millainen maailma olisi, jos ihminen vain yhtäkkiä katoaisi maapallolta. Asiaa mietittiin monesta eri näkökulmasta ja kirjan aikana vierailtiin eri puolilla maailmaa. Kuva ihmisestä oli synkkä, sillä ihminen on jo vuosisatoja muokannut ympäristöä ja aiheuttanut lajien sukupuuttoja. Toisaalta kuva oli myös lohdullinen: maailma saattaisi toipua ihmisestä.

Voimakas elämys oli myös Åsa Larssonin Ruotsin Lappiin sijoittuva dekkari Aurinkomyrsky. Saatoin melkein kokea Luulajan pakkaset. Pidin siitä, että kirjassa oli yhtenä elementtinä uskonto ja sen vaikutus ihmisten elämään. Asianajaja Rebecka Martinson oli päähenkilönä onnistunut ja häneen pystyi samaistumaan. Pidin myös siitä, että tarinassa kerrottiin aivan arkisista asioista, kuten Rebeckan ystävän Sannan lapsista ja lasten leikeistä perheen koiran kanssa.

Pitkään lukemisen jälkeen pyöri mielessä myös Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. Se oli uskottava, mutta samalla surrealistinen kuvaus Bustamenten suvun naisista. Suosikkihenkilöni oli Vera Candidan isoäiti Rose, joka työskenteli ensin prostituoituna, mutta rupesi myöhemmin lentokalojen kalastajaksi. Hän oli viisas, vanha nainen. Vera Candinan kotisaari Vatapuna tuntui mystiseltä, satumaiselta paikalta. Monet kirjan tapahtumat olivat unenomaisia, mutta uskottavia.

Suuria yllätyksiä olivat W. Somerset Maughamin Näyttelijätär ja Eínar Kárasonin Kultasaari. En niitä aloittaessani odottanut oikeastaan mitään, mutta kumpikin kirja osoittautui otteessaan pitäväksi, hienoksi lukukokemukseksi. Näyttelijättären Julia Lambertin elämä ja se miten hän näytteli, jopa omalle perheelleen, oli hienosti kuvattu. Kultasaari taas oli mukavan anarkistinen ja hauskakin tarina islantilaisen suvun elämästä. Kolme sukupolvea eli samassa talossa ja joukossa oli melko persoonallisia henkilöitä. Aika ei käynyt heidän seurassaan tylsäksi.

Nautinnollista luettavaa oli myös Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja, jossa kerrottiin suomalaisten linnojen historiasta. Kustakin linnasta oli kirjassa tarina, joissa oli mukana todellisia henkilöitä ja tapahtumia, vaikka tarinat osaksi fiktiota olivatkin. Lisäksi kirja oli todella hyvin kuvitettu.

Suuri yllätys oli myös Minna Canthin Hanna. En ollut aiemmin lukenut Minna Canthia, joten en osanut varautua siihen miten tarkkasilmäistä, ihmisiä ymmärtävää ja modernia hänen tekstinsä oli. Hän kertoi epäkohdista, mutta ei kuitenkaan osoitellut sormella, eikä "demonisoinut" ketään. Hän jaksoi ymmärtää ihmisten epätäydellisyyttä, mutta ei epäkohtia sinänsä. Minusta hänen tekstinsä oli hyvin rohkeaa. Aion lukea lisää.

Tässäpä näistä kirjoista tulikin koostetta jo ihan riittävästi. Hyvää uutta vuotta kaikille.