maanantai 2. tammikuuta 2012

Vuoden 2011 mieleenpainuvimmat kirjat


Aloitin tämän blogin vasta maaliskuussa, mutta olen silti tainut kirjoittaa lähes kaikista viime vuonna lukemistani kirjoista. Tammi- ja helmikuu olivat lukemisen kannalta hiljaista aikaa. En edes muista olenko lukenut silloin jotain.

Vuoden aikana luin hyvin erityyppisiä kirjoja. Kun mietin mitkä kirjoista olivat kaikkein mieleenpainuvimpia, sain aikaan 17 kirjan listan. En kuitenkaan aio tässä luetella niitä kaikkia.

Maaliskuussa luin Torey Haydenin tositapahtumiin perustuvan kirjan Aavetyttö, joka kertoo 8-vuotiaasta Jadiesta. Hän kävelee kumarassa, eikä puhu sanaakaan koulussa. Kirja oli melko hyytävää, välillä suorastaan hiuksia nostattavaa luettavaa. Tapahtumat jäivät mieleen, kuten myös aikaisemmin lukemani Torey Haydenin kirjat.

Kesälomalla luin Jean M. Untinen-Auelin kirjan Maalattujen luolien maa, joka päättää hänen Maan lapset -sarjansa. Niin vanhan toistoa, jaarittelua ja jankkaavaa asioiden toistamista kuin kirja välillä olikin, se oli kuitenkin kirja, jonka ilmestymistä olin odottanut monta vuotta, enkä voinut kuin lumoutua taas kerran jääkauden maailmasta.

Kesällä luin myös Johan Theorinin kirjan Yömyrsky. Se oli lukukokemuksena hyvin voimakas. Tempauduin täysillä kirjan tunnelmaan. Arvoituksellisuus, meri, Öölannin karu ja yksinäinen miljöö sekä viittaukset aaveisiin ja yliluonnollisen läsnäoloon saivat aikaan intensiivisen tunnelman, joka piti otteessaan. Haluan lukea tämän kirjan joskus uudestaan.

Yksi mieleenpainuvimmista kirjoista oli Alan Weismanin Maailma ilman meitä. Weisman pohti millainen maailma olisi, jos ihminen vain yhtäkkiä katoaisi maapallolta. Asiaa mietittiin monesta eri näkökulmasta ja kirjan aikana vierailtiin eri puolilla maailmaa. Kuva ihmisestä oli synkkä, sillä ihminen on jo vuosisatoja muokannut ympäristöä ja aiheuttanut lajien sukupuuttoja. Toisaalta kuva oli myös lohdullinen: maailma saattaisi toipua ihmisestä.

Voimakas elämys oli myös Åsa Larssonin Ruotsin Lappiin sijoittuva dekkari Aurinkomyrsky. Saatoin melkein kokea Luulajan pakkaset. Pidin siitä, että kirjassa oli yhtenä elementtinä uskonto ja sen vaikutus ihmisten elämään. Asianajaja Rebecka Martinson oli päähenkilönä onnistunut ja häneen pystyi samaistumaan. Pidin myös siitä, että tarinassa kerrottiin aivan arkisista asioista, kuten Rebeckan ystävän Sannan lapsista ja lasten leikeistä perheen koiran kanssa.

Pitkään lukemisen jälkeen pyöri mielessä myös Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. Se oli uskottava, mutta samalla surrealistinen kuvaus Bustamenten suvun naisista. Suosikkihenkilöni oli Vera Candidan isoäiti Rose, joka työskenteli ensin prostituoituna, mutta rupesi myöhemmin lentokalojen kalastajaksi. Hän oli viisas, vanha nainen. Vera Candinan kotisaari Vatapuna tuntui mystiseltä, satumaiselta paikalta. Monet kirjan tapahtumat olivat unenomaisia, mutta uskottavia.

Suuria yllätyksiä olivat W. Somerset Maughamin Näyttelijätär ja Eínar Kárasonin Kultasaari. En niitä aloittaessani odottanut oikeastaan mitään, mutta kumpikin kirja osoittautui otteessaan pitäväksi, hienoksi lukukokemukseksi. Näyttelijättären Julia Lambertin elämä ja se miten hän näytteli, jopa omalle perheelleen, oli hienosti kuvattu. Kultasaari taas oli mukavan anarkistinen ja hauskakin tarina islantilaisen suvun elämästä. Kolme sukupolvea eli samassa talossa ja joukossa oli melko persoonallisia henkilöitä. Aika ei käynyt heidän seurassaan tylsäksi.

Nautinnollista luettavaa oli myös Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja, jossa kerrottiin suomalaisten linnojen historiasta. Kustakin linnasta oli kirjassa tarina, joissa oli mukana todellisia henkilöitä ja tapahtumia, vaikka tarinat osaksi fiktiota olivatkin. Lisäksi kirja oli todella hyvin kuvitettu.

Suuri yllätys oli myös Minna Canthin Hanna. En ollut aiemmin lukenut Minna Canthia, joten en osanut varautua siihen miten tarkkasilmäistä, ihmisiä ymmärtävää ja modernia hänen tekstinsä oli. Hän kertoi epäkohdista, mutta ei kuitenkaan osoitellut sormella, eikä "demonisoinut" ketään. Hän jaksoi ymmärtää ihmisten epätäydellisyyttä, mutta ei epäkohtia sinänsä. Minusta hänen tekstinsä oli hyvin rohkeaa. Aion lukea lisää.

Tässäpä näistä kirjoista tulikin koostetta jo ihan riittävästi. Hyvää uutta vuotta kaikille.

2 kommenttia:

  1. Theorinin Yömyrsky taitaa olla häneltä se palkituin ja paras. Larssonin Aurinkomyrskyn ja muutkin Larssonit olen lukenut. Hänestä ei ole kuulunu vähään aikaan.

    Oveldén Mitä tiedän Vera Candidasta oli minusta todella yllättävän erilainen ja lahjakas kirja.

    Kiitos samoin sinulle!

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kommentista, Leena. Olen samaa mieltä, että Yömyrsky on Theorinin paras kirja. Larssonilta en ole vielä lukenut muuta kuin Aurinkomyrskyn. Mitä tiedän Vera Candidasta oli todellakin voimakastunnelmallinen ja mieleenpainuva kirja.

    VastaaPoista