tiistai 28. helmikuuta 2012

Majakka


Lainasin kirjastosta P. D. Jamesin kirjan Majakka, koska en ole ennen lukenut Jamesin kirjoja, enkä meriaiheisten kirjojen ystävänä voinut vastusta kirjaa, jolla on tuollainen nimi ja kansikuva. Lisäksi ajattelin, että olisi mukavaa lukea jokin dekkari pitkästä aikaa.

Tarinan alussa komentaja Adam Dalglieshin, etsiväkomisario Kate Miskinin ja ylietsivä Francis Benton-Smithin viikonloppusuunnitelmat menevät uusiksi, kun heidät kutsutaan syrjäiselle Comben saarelle tutkimaan epäselvissä oloissa sattunutta kuolemantapausta. Combe, Holcombe-suvun entinen lomanviettopaikka, on nykyään suvun perustaman säätiön omistuksessa. Säätiön tehtävä on tarjota lepopaikka vastuullisissa tehtävissä oleville miehille, nykyisin myös naisille.

Holcombe-suvun viimeinen jäsen, Emily, asuu saarella palvelijansa Arthur Roughtwoodin kanssa. Emilylla on suvun jäsenenä oikeus asua siellä kuolemaansa saakka. Hänellä on riesanaan säännöllisesti Combella vieraileva kuuluisa kirjailija Nathan Oliver, joka haluaisi päästä Emilyn mökkiin asumaan, koska on syntynyt siellä. Emilylla ei kuitenkaan ole aikomustakaan muuttaa.

Nathan Oliverin kanssa saarelle on saapunut myös hänen tyttärensä Miranda ja kustannustoimittaja Dennis Tremlett. Muut vieraat ovat koe-eläinlaboratoriossa työskentelevä Mark Yelland ja saksalainen tohtori Speidel. Syrjäisellä saarella jopa uhkauksia saava Yelland voi nukkua yönsä rauhassa ikkuna auki ja ovet lukitsematta.

Säätiön toimistossa saarella työskentelevät entinen maalaislakimies Rupert Maycroft ja entinen pappi Adrian Boyde. Henkilökuntaan kuuluvat myös venemies Jago Tamlyn, taloudenhoitaja rouva Burbridge, yleismies Dan Padgett, lääkäri Guy Staveley, hänen vaimonsa sairaanhoitaja Jo, Millie Tranter, jonka Jago löysi kadulta kerjäämästä, ja keittäjä rouva Plunkett.

Kirjan alussa kerrottiin saarelle lähetettyjen poliisien elämästä, siitä mikä heiltä jäi kesken kun viikonloppusuunnitelmat peruuntuivat. Sen jälkeen kerrottiin saarelaisista ja kuolemaa edeltäneistä tapahtumista. On tietysti hyvä, että kerrotaan taustatietoa, joka auttaa ymmärtämään myöhempiä tapahtumia, minusta on kuitenkin vähän liikaa, että joutuu lukemaan yli sata sivua ennen kuin edes selviää kuka on kuollut.

En tiedä miksi olen nykyään niin kärsimätön, en vain voinut olla selaamatta eteenpäin ja lukematta kuka kuoli, vaikka tarina eteni ihan mukavasti. Tuntui vain siltä, että itse asiaan olisi voinut päästä aikaisemmin. Nyt kesti yli sata sivua ennen kuin poliisit edes saapuivat saarelle ja tutkimukset aloitettiin.

Jossain vaiheessa kirja alkoi tuntua tylsältä. Tuntui jankkaavalta toistolta kun poliisit tekivät tutkimuksiaan ja sitten kokoontuivat palaveriin kertaamaan mitä tiesivät. Näinhän tehdään monissa dekkareissa, mutta nyt tuli tunne, että pitääkö kaikki todella toistaa. Jossain sivun 300 tietämissä ajattelin, että enhän enää voi jättää kirjaa kesken, vaikka se tylsältä tuntuukin. Selasin taas eteenpäin ja yllättävää kyllä tempauduin taas mukaan tarinaan, kunhan olin ensin lukenut kuka on murhaaja!

Monissa dekkareissa miljööllä on tärkeä rooli. Sen avulla luodaan suuri osa kirjan tunnelmasta. Minusta tässä kirjassa kaikkia syrjäisen saaren mahdollisuuksia ei käytetty, eikä otettu ympäristöstä kaikkea irti. Combe jää hieman hailakaksi ja se kuuluisa ns. tiheä tunnelma jää syntymättä.

Sinänsä ihan mukava lukukokemus, mutta ei tämä kirja jää mieleeni minään maailman parhaana ja vaikuttavimpana kirjana. Minusta tarinaa olisi voinut tiivistää. Sinänsä kirjassa ei ollut ”mitään vikaa”, mutta jotenkin siitä sai melko tavanomaisen vaikutelman. Kertomus ei jaksanut pitää koko ajan otteessaan, välillä aioin jo jättää kesken koko kirjan. 


Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Lukupäiväkirja
Luetut 2006-2011

perjantai 17. helmikuuta 2012

Saniaislehdon salaisuudet

Luin vihdoinkin Kati Närhen uusimman, vuonna 2010 ilmestyneen, sarjakuva-albumin Saniaislehdon salaisuudet. Odotin, että kirja olisi ollut yksi pitkä tarina, mutta se koostuukin monesta lyhyestä kertomuksesta, jotka yhdessä muodostavat sen pitkän tarinan.

Kirjan päähenkilö on orpotyttö Agnes, joka asuu isoäitinsä kanssa. Agnes yrittää selvittää vanhempiensa kohtaloa, sillä hän on sinnikkäästi sitä mieltä, että heidän kuolemaansa liittyy jokin mysteeri. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa Agnes epämiellyttävä ihminen, mutta lopulta aloin hieman varautuneesti pitää hänestä, sillä hän näytti myös ottavan opikseen.


 
Agnesilla tuntuu olevan kummallinen kyky joutua mitä ihmeellisimpiin tilanteisiin. Hän muun muassa päätyy työharjoitteluun alusvaatekauppaan ja näkee metsässä asioita, joita ei pitäisi. 

 Agnes löytää myös uuden ystävän, Julian. Rikkaasta perheestä oleva Julia ei minusta tuntunut heti aivan sellaiselta tytöltä, jonka Agnes voisi kelpuuttaa ystäväkseen. Julia on kiltti, Agnes ei. Julia leikkii tylsiä leikkejä, Agnes rajuja. Eroja on useita, mutta ystävyys syntyy. Juliaan tutustumisen myötä Agnes myös huomaa yllättäen pitävänsä oopperasta.


Agnesin isoäiti vaikuttaa melko erikoiselta tyypiltä. Hän rakastaa television musiikkiohjelmia ja on melkein aina iloinen. Tulee väkisinkin hyvälle tuulelle ja alkaa hymyilyttää, kun lukee tarinaa ”Sehän on isoäiti!” Isoäiti muun muassa herää aina iloisena, voi kun minäkin heräisin. Hän on tavallaan melko sulkeutunut, mutta samalla jotenkin anarkistinen. Isoäiti tuntuu ihmiseltä, jonka ei enää tarvitse ajatella mitä muut ajattelevat. Se on minusta ihailtavaa. Näyttää siltä, että Agnes ja isoäiti tulevat kohtalaisen hyvin toimeen, mutta heidän keskustelunsa kiinnittivät huomiota. Melko vähäsanaista heidän juttelunsa on, varsinkin Agnesin puolelta, mutta hänhän onkin teini.



Kirjan sininen ja musta värimaailma on kaunis. Vain paria kohtaa on korostettu keltaisella tai punaisella, joten uusi väri yllättää sitäkin enemmän. Toistan itseäni, mutta täytyy taas todeta, että piirrosjälki on ihanan selkeää. Kauniita yksityiskohtiakin on, kuten esimerkiksi seinätapetit.

Saniaislehdon salaisuudet oli mukava ja kiinnostava lukukokemus. Agnes haluaa tietää miten asiat ovat ja jopa vakoilee ihmisiä. Kuitenkin hän lopulta toteaa: ”Salaisuuksissa on se kumma juttu, että ne ovat hauskempia kun ne jäävät selvittämättä.” 


Saniaislehdon salaisuudet -albumista on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: 

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Hetki lyö hiirelle

Otin Michael Hoeyen kirjan Hetki lyö hiirelle tammikuun bookcrossing-tapaamisesta. Minulle sanottiin, että se kertoo hiirestä, siinä kaikki mitä tiesin odottaa.

Kirjan päähenkilö on Hermux Tantamoq -niminen hiiri, joka on kelloseppä. Hänen rauhallinen elämänsä soljuu eteenpäin verkkaisesti. Päivisin hän korjaa kelloja omassa liikkeessään ja iltaisin hän palaa mukavaan kotiinsa, jossa häntä odottaa lemmikkileppäkerttu Terfle. Toisinaan hän käy tapaamassa ystäväänsä Mirriniä, joka oli ennen sokeutumistaan taidemaalari. Kaikki on ihanan rauhallista ja idyllistä. Ainoat häiriöt ja huolet liittyvät samassa talossa asuvaan Tucka Mertsliniin, joka on teennäinen ja suoraan sanottuna mahdoton hiiri ja haluaa muun muassa koristella talon aulan. Ei varmaan tarvitse kertoa, että Tuckalla on kammottava maku.

Eräänä päivänä Hermuxin liikkeeseen astuu seikkailijatar Linka Perflinger, joka on juuri palannut Teulabonarin sademetsään tekemältään matkalta. Hän lensi sinne koneellaan viedäkseen tarvikkeita pulassa olevalle tutkimusretkikunnalle. Valitettavasti Linkan hieno kello meni rikki. Kello on hänelle elintärkeä, joten hän pyytää Hermuxia korjaamaan sen seuraavaan päivään mennessä. Hermux ei ehtisi, koska korjattavana on muitakin kelloja, erään pikkupojan rikkomaan kaappikelloonkin olisi tehtävä uusi jousi. Hermux kuitenkin suostuu ja saa kellon juuri ja juuri valmiiksi määräaikaan mennessä. Hän odottaa, että Linka tulee täsmällisesti noutamaan kelloaan, mutta tätä ei kuulu, ei sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Tästä alkaa Hermuxin elämän mullistava seikkailu.

Kirja tuntui ensin hieman tylsältä, mutta loppujen lopuksi tarina kulki eteenpäin ihan mukavasti. Parasta antia olivat yksityiskohtien kuvailut, muun muassa se, kun kuvailtiin mitä erikoisimpia kelloja ja niiden toimintaa. Kirjan sivuilla vilisi paitsi hiiriä, myös muun muassa saukkoja, rottia, myyriä, hamstereita ja maaoravia. Hermuxin elämänasennetta ei voi kuin kadehtia. Hän osaa nauttia elämän pienistä iloista, kuten haudutetusta teestä omenan ja juuston kera takkatulen ääressä.

Kirja oli mukava lukukokemus. Mietin, että kenellehän kirja on tarkoitettu: lapsille vai aikuisille. Ilmeisesti lapsille, mutta kirjassa on sen verran jännittäviä kohtia, että aivan pienelle lapselle tarina ei sovi. Minusta kirja oli aikuisellekin aivan viihdyttävää luettavaa. Pitäisin tarinaa, jopa jonkinlaisena väliinputoajana, koska pienille lapsille se on liian jännittävä ja nuoria ei ehkä kiinnosta, joten jäljelle jäävät aikuiset ja ne isot lapset, keitä he sitten lienevätkin.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Helmikuun bookcrossing-tapaaminen

Olin tänään bookcrossing-tapaamisessa. Paikalla oli ihan mukavasti porukkaa ja kirjoja jälleen kasoittain. Viemiset ja tuomiset menivät minulla tasan, sillä vein tapaamiseen neljä kirjaa ja yhtä monta kannoin kotiin. Odotin taas tapaamista mielenkiinnolla, sillä koskaan ei tiedä mitä sieltä löytää.

Tällä kertaa löysin L.M. Montgomeryn Anna ystävämme -tyttökirjaklassikon. Täytyy paikata se aukko sivistyksessä, etten ole koskaan Anna-kirjoja lukenut.

Löysin myös Hannu Mäkelän kirjan Äiti, jossa hän kertoo äitinsä viimeisistä elinkuukausista. En tiedä oikein miksi sen otin, jotenkin aihe tuntui koskettavalta, eikä kirja vaikuttanut liian ahdistavalta.

Lisäksi nappasin mukaani Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa, josta olen kuullut paljon kehuja. Neljäs ottamani kirja on Laura Honkasalon Eropaperit. Honkasalo on minulle uusi kirjailijatuttavuus. Saa nähdä mitä pidän.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Yösyöttö

Täytyy myöntää, että suhtauduin tähän kirjaan hieman ennakkoluuloisesti. Eve Hietamiehen Yösyöttö ei ole kirja, jonka olisin lainannut kirjastosta. Otin kirjan mukaan bookcrossing-tapaamisesta, kun neljä ihmistä kehui sitä yhteen ääneen.

Ajattelin, etten ole kirjan kohderyhmää, mutta kun aloin lukea, tarina tempaisi mukaansa välittömästi. Huomasin pian, ettei kirjaa todellakaan kehuttu turhaan.

Kirjan lähtöasema on kieltämättä kiinnostava. Tarina alkaa kun Antti Pasanen lähtee hakemaan vaimoaan ja esikoistaan sairaalasta, koti on tietysti vaimon poissa ollessa puunattu ja kahvinkeitin valmiiksi ladattu, pöydällä on ruusuja. Kaikki muuttuu, kun vaimo sanookin, ettei pysty tähän ja hyppää taksiin jättäen isän ja vauvan sairaalan ulko-ovelle. Isä ei voi muuta kuin katsoa vauva sylissään, kun taksi ajaa pois.

Valmiiksi suunniteltu tulevaisuus muuttuu kaaokseksi. Mies, joka ei tiedä vauvoista mitään, joutuu keskelle aivan uutta maailmaa, johon kuuluu yösyöttöjä, puklurättejä, tuttipullojen lämmittämistä, neuvolaa… Tuntuu, että kaikki ihmettelevät vain sitä missä lapsen äiti on. Miksi mies tulee yksin vauvan kanssa perhekerhoon? Syntyy melko huvittavia tilanteita, kun kaikki ympärillä olevat äidit alkavat yht´äkkiä imettää, eikä ainoa paikalla oleva mies tiedä mihin katsoisi.

Antista tuntuu, että kaikki naiset tarkkailevat onko vauva oikein puettu ja osaako hän hoitaa lasta. Hänestä tuntuu, ettei voi mennä leikkipuistoonkaan, kun naiset tuijottavat. Osittain totta, osittain kuviteltua. Tosin täytyy myöntää, että leikkipuiston naiset tuntuivat minustakin aluksi pelottavilta. En yhtään ihmettele, ettei Antti uskaltanut mennä puistoon poikansa kanssa. Sittemmin leikkipuiston äidit paljastuvat ihan hyviksi tyypeiksi, joilla on kaikilla erilainen elämäntilanne ja tausta. Toisilla heistä menee hyvin, toisilla ei. Minusta oli kiinnostavaa "päästä mukaan" leikkipuiston arkeen.

Yksinäisyys vaivaa ajoittain suuresti Anttia ja entä, jos hän sairastuu. Kuka sitten lasta hoitaa, kun Antilla ei ole kuin vanha isä ja kehitysvammainen veli. Raha-asiatkin huolestuttavat, kun asuntolainaa maksamassa onkin kahden sijasta yksi, ja sen yhdenkin pitää jäädä vanhempainvapaalle.

Kirjassa käsitellään tärkeitä aiheita. Enää ei ole sukua tai kyläyhteisöä, joka auttaa. Moni pienen lapsen vanhempi on kysymyksineen ja huolineen yksin. (Siksi kai netin keskustelupalstat ovatkin niin suosittuja.) Antin vaimon Pian tilanne välillä hirvittää. Ehkä en paljasta kauheasti kirjan juonesta, jos kerron, että hän yritti jonkin aikaa palata ja hoitaa vauvaa. Monesti lukiessani hoin, että hakekaa jo apua. Tuntuu, että todellisessakin elämässä kynnys avun hakemiseen on korkea ja leimautumista pelätään, Anttikaan ei kertonut tuttavilleen totuutta vaimostaan. Varmasti myös pelätään sitä, että lapsi otetaan pois, jos perheessä on jokin ongelma.

Minua huvitti, kun Antti ihmetteli mistä löytää ne äitigeenit. Sittemmin hän tajusi, etteivät uudet äiditkään välttämättä tiedä vauvoista mitään. Hänestä elämässä oli yleensäkin monia asioita, jotka vain naiset tuntuivat tietävän, varmasti niin on toisinkinpäin. Mietin, että vaikka uusi äiti ei tietäisikään mitään vauvoista, hän saa kuitenkin väistämättä paljon tietoa äidiltään, naispuolisilta sukulaisiltaan ja ystäviltään. Sitä tietoa alkaa kertyä jo lapsuudessa, kun kuulee aikuisten naisten puheita tai äiti kertoo vauvanhoidosta. Miehillä ei tällaista tietoa välttämättä ole. Ehkä he taas saavat tietoa autojen korjaamisesta ja muista ns. miesten töihin liittyvistä asioista.

Kirja kertoo aivan tavallisesta arjesta, mutta oli silti, tai ehkä juuri sen takia, kiinnostava. Kirjassa oli monia hyviä, persoonallisia tyyppejä, joista luki mielellään. Antti itse pärjäsi todella hyvin, joten aivan turhaan hän pelkäsi tekeekö kaiken oikein.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille riippumatta siitä onko itsellä lapsia vai ei. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun miehen kommentti tästä kirjasta. Tähän mennessä olen kuullut vain naisten ylistäviä kommenttaja, enkä itsekään voi muuta kuin todeta, että kerta kaikkiaan hieno lukukokemus. 


Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Oota, mä luen tän eka loppuun
Jonnan lukunurkkaus 
Minnan lukemaa - ja joskus jotain muutakin
Mari A:n kirjablogi
Ja kaikkea muuta
Hiljaa ja kiltisti
Kirjablogi Kirjapeto
Amma lukee aakkoset läpi
Soolomamman arkea
Susan kirjasto
Kirjojen keskellä 
Pihin naisen elämää

torstai 9. helmikuuta 2012

Hanki elämä 2 ja 3

Luin tammikuussa Kati Närhen esikoissarjakuva-albumin Hanki elämä. Albumin esipuheen kirjoittaja, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut, kertoi nähneensä Kati Närhen sarjakuvaa ensimmäisen kerran 1990-luvulla sarjakuvafestivaaleilla Hanki elämä -nimisen vihkosen muodossa. Sen jälkeen ilmestyi kaksi vihkosta lisää: Hanki elämä 2 ja Hanki elämä 3. Näistä vihkosista sitten koottiin sarjakuvat varsinaiseen Hanki elämä -albumiin ja ehkä tehtiin vielä joitain tarinoita lisääkin.

Onnistuin löytämään Hanki elämä 2 ja 3 -vihkoset kirjastosta. Hienoa, että sieltä löytyy tällaista, ilmeisesti itse kustannettua sarjakuvaa. Vihkosten tarinat ovat osin Hanki elämä -albumista tuttuja, mutta joukossa on myös tarinoita, joita en ole aikaisemmin lukenut.

Mieleen jäi erityisesti tarina Helsinki – vaarojen kaupunki! ja siitä ruutu ”Alkutalvesta toreilla näkee vain kahdenlaisia ihmisiä: kaatuneita ja niitä, jotka soittavat ambulanssia.” Näky on suorastaan surrealistinen.

Toinen mieleen jäänyt sarja oli Ailin iso suksee, jossa nuori nainen näkee lehdessä mielipidekyselyn, jossa on hänen ystävänsä kuva ja ”En osaa sanoa” -vastaus. Nainen irtisanoutuu työpaikastaan sanoin ”Hyvästi! Minusta tulee kuuluisa!” ja alkaa etsiä Esplanadin puistosta toimittajaa, jotta pääsisi itsekin kyselyyn. Toisaalta hauska ja kärjistetty, toisaalta aika surullinen tarina. 


Ihailin taas kaunista piirrosjälkeä. Sivut näyttävät jo yhdellä pikaisella silmäyksellä selkeiltä, eikä kaoottisilta kuten toisinaan Timo Mäkelän ja Kati Kovácsin sarjakuvissa. Täytyy sanoa, että muutamat tarinat menivät minulta vähän yli. Ihmettelin lopussa, että häh, miten tämä nyt näin päättyi. Moni sarja puolestaan sai hymyn huulille.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Emil ja Sofi

Luin tammikuussa Timo Mäkelän sarjakuvaromaanin Vaaleanpunainen pilvi. Sen innostamana lainasin kirjastosta hänen sarjakuva-albuminsa Emil ja Sofi, Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Albumi on julkaistu Arktisen banaanin kustantamana vuonna 2005.

Taidegalleriaan saapuu vanha nainen, joka pysähtyy katsomaan erästä taulua. Gallerian omistaja alkaa kertoa taulun tarinaa. Surumielinen tarina kertoo taitelijan mallina työskentelevästä Sofista ja Emilistä, joka jää yksin kun hänen rakastamansa Signe valitsee mielummin taideopinnot kuin avioliiton.

Albumi on hienosti ja yksityiskohtaisesti piirretty, tosin joissakin kohdissa piirrosjälki on hieman sekavaa. Kirjan lopussa on luettelo, jossa kerrotaan mistä Mäkelä on saanut mallit rakennuksiin ja muutamiin muihin yksityiskohtiin. Hän on muun muassa käyttänyt vanhoja valokuvia mallina piirtäessään rakennuksia, joista osa on jo ajat sitten purettu. Lopputulos on uskomattoman hieno.

Pidin oikeastaan kuvista enemmän kuin tarinasta. Tarina sinänsä olisi voinut olla vaikka jonkin elokuvan juoni, mutta mitään kovin uutta ja yllättävää se ei tarjonnut. Albumi kannatti kuitenkin lukea, erityisesti hienon kaupunkikuvauksen takia.

torstai 2. helmikuuta 2012

Tyrskyt

Ranskalaisen Claudie Gallayn Tyrskyt on kirja, jota en olisi ehkä koskaan löytänyt ilman kirjablogeja. Luin siitä Lauran Lukuisa-blogista. Ensin luin Lauran katsauksen vuoteen 2011, jossa hän kertoi, että Tyrskyt on hänestä paras kirja, jonka hän luki viime vuonna. Kiinnostuin, koska pidän kirjoista, joissa meri on jollain tavoin läsnä.

Oli onni, että kuulin tästä kirjasta, sillä en olisi ehkä kirjastossa tätä huomannut. Kansi on vähäeleisen kaunis, mutta ei minusta kaikkein parhaimmalla tavalla kuvaa kirjan tapahtumia. Tarinan tunnelmaan tosin tuo yksinäinen hahmo sopii. Voi ajatella, että hän on kirjan kertoja: syrjäiseen ranskalaiseen merenrantakylään muuttanut lintujen tutkija, joka haluaa unohtaa menneisyyden.

Nainen, nimetön kertoja, kulkee kallioilla, meren äärellä, ja laskee lintuja, täyttää taulukoita, piirtää kuvia linnuista kertovaa kirjaa varten ja yrittää selvittää miksi jotkut muuttolinnut jäävät talveksi ja toisten lintujen määrä vähenee. Hänen työnsä on kiehtovan yksinäistä ja sitä hän haluaakin.

Nainen asuu Kyntevä-nimisessä talossa, joka on rakennettu lähes mereen. Talon seinät ovat aaltojen suolan kyllästämät. Alakerrassa asuu taiteilija Raphaël, jonka ateljee on täynnä veistoksia. Hän pelkää, että meri syöksyy jonakin päivänä sisään ja kipsiset hahmot ovat mennyttä. Raphaëlin kanssa asuu hänen siskonsa, voimakastahtoinen Morgane, joka on tarjoilijana rantaravintolassa. Venettä rakentava Max rakastaa Morganea, mutta saa kerta kerran jälkeen viileän vastaanoton.

Myrskyn tullessa rannoilla kiertelee vanha nainen, Nan, joka odottaa, että myrskyävä meri antaisi takaisin kauan sitten hukkuneen perheen. Erään myrskyn edellä kylään saapuu muukalainen, Lambert, joka on tullut selvittämään menneisyyttään ja myymään vanhempiensa vanhaa kesäasuntoa. Nan luulee tuntevansa Lambertin, vaikka hänen toistelemansa nimi onkin eri.

Lintuja tutkiva nainen on ystävystynyt kissojen kanssa asuvan vanhan miehen, Théon, kanssa. Théo on entinen majakanvartija, joka majakan jätettyään teki samaa työtä kuin nainen nyt, laski lintuja. Théon tytär, satamaravintolassa työskentelevä Lili, ei koskaan puhu isälleen, antaa vain tälle mitään sanomatta ravintolasta ruokakassin päivästä päivään. Lilin vanhuudenhöperö äiti haluaisi palata miehensä luo.

Rakastin tätä kirjaa. Kerronta oli runollista ja verkkaista. Syrjäisessä kylässä ei tuntunut tapahtuvan mitään, mutta silti koko ajan sattui pieniä asioita. Kyläläisillä on salaisuuksia, joista ei tiedetä mitään ja siksi tapahtuu myös outoja asioita, pieniä juttuja, joita ei ensin edes huomaa.

Oli myös kiehtovaa, miten kirjassa kuvailtiin Raphaëlin veistoksia. Hän saa ideansa kylän ihmisistä. Kun hänen ateljeehensa saapuu ensimmäistä kertaa, ei voi kuin mykistyä. Huone on täynnä hiljaista väkeä, lukuisia patsaita.

Täytyy tunnustaa, että olin hieman liian kärsimätön ja jossain vaiheessa selailin sivuja eteenpäin ja luin sieltä täältä mitä tapahtuu. Tuntui, että monet asiat selvisivät liian pieninä paloina. Ajattelin, että ei, en nyt halua lukea kylään vaeltavista aaseista ja niiden mukana saapuvasta hevosesta, joka on loukannut jalkansa, haluan kuulla lisää menneistä asioista, saada heti tietää totuuden. Kun olin selannut sivuja eteenpäin, saatoin rauhoittua ja lukea kirjan loppuun nauttien joka hetkestä.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:
K-blogi (ensimmäinen arvio)
K-blogi (toinen arvio)