keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Hetki lyö hiirelle

Otin Michael Hoeyen kirjan Hetki lyö hiirelle tammikuun bookcrossing-tapaamisesta. Minulle sanottiin, että se kertoo hiirestä, siinä kaikki mitä tiesin odottaa.

Kirjan päähenkilö on Hermux Tantamoq -niminen hiiri, joka on kelloseppä. Hänen rauhallinen elämänsä soljuu eteenpäin verkkaisesti. Päivisin hän korjaa kelloja omassa liikkeessään ja iltaisin hän palaa mukavaan kotiinsa, jossa häntä odottaa lemmikkileppäkerttu Terfle. Toisinaan hän käy tapaamassa ystäväänsä Mirriniä, joka oli ennen sokeutumistaan taidemaalari. Kaikki on ihanan rauhallista ja idyllistä. Ainoat häiriöt ja huolet liittyvät samassa talossa asuvaan Tucka Mertsliniin, joka on teennäinen ja suoraan sanottuna mahdoton hiiri ja haluaa muun muassa koristella talon aulan. Ei varmaan tarvitse kertoa, että Tuckalla on kammottava maku.

Eräänä päivänä Hermuxin liikkeeseen astuu seikkailijatar Linka Perflinger, joka on juuri palannut Teulabonarin sademetsään tekemältään matkalta. Hän lensi sinne koneellaan viedäkseen tarvikkeita pulassa olevalle tutkimusretkikunnalle. Valitettavasti Linkan hieno kello meni rikki. Kello on hänelle elintärkeä, joten hän pyytää Hermuxia korjaamaan sen seuraavaan päivään mennessä. Hermux ei ehtisi, koska korjattavana on muitakin kelloja, erään pikkupojan rikkomaan kaappikelloonkin olisi tehtävä uusi jousi. Hermux kuitenkin suostuu ja saa kellon juuri ja juuri valmiiksi määräaikaan mennessä. Hän odottaa, että Linka tulee täsmällisesti noutamaan kelloaan, mutta tätä ei kuulu, ei sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Tästä alkaa Hermuxin elämän mullistava seikkailu.

Kirja tuntui ensin hieman tylsältä, mutta loppujen lopuksi tarina kulki eteenpäin ihan mukavasti. Parasta antia olivat yksityiskohtien kuvailut, muun muassa se, kun kuvailtiin mitä erikoisimpia kelloja ja niiden toimintaa. Kirjan sivuilla vilisi paitsi hiiriä, myös muun muassa saukkoja, rottia, myyriä, hamstereita ja maaoravia. Hermuxin elämänasennetta ei voi kuin kadehtia. Hän osaa nauttia elämän pienistä iloista, kuten haudutetusta teestä omenan ja juuston kera takkatulen ääressä.

Kirja oli mukava lukukokemus. Mietin, että kenellehän kirja on tarkoitettu: lapsille vai aikuisille. Ilmeisesti lapsille, mutta kirjassa on sen verran jännittäviä kohtia, että aivan pienelle lapselle tarina ei sovi. Minusta kirja oli aikuisellekin aivan viihdyttävää luettavaa. Pitäisin tarinaa, jopa jonkinlaisena väliinputoajana, koska pienille lapsille se on liian jännittävä ja nuoria ei ehkä kiinnosta, joten jäljelle jäävät aikuiset ja ne isot lapset, keitä he sitten lienevätkin.

2 kommenttia:

  1. Tämä trilogia, ja luin sen aikoinaan omille alakouluikäisille lapsilleni ääneen. Tykkäsimme kaikki, ihan viihdyttävää.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, Kirsi. Täytyy joskus tutustua muihinkin kirjoihin.

    VastaaPoista