sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Yösyöttö

Täytyy myöntää, että suhtauduin tähän kirjaan hieman ennakkoluuloisesti. Eve Hietamiehen Yösyöttö ei ole kirja, jonka olisin lainannut kirjastosta. Otin kirjan mukaan bookcrossing-tapaamisesta, kun neljä ihmistä kehui sitä yhteen ääneen.

Ajattelin, etten ole kirjan kohderyhmää, mutta kun aloin lukea, tarina tempaisi mukaansa välittömästi. Huomasin pian, ettei kirjaa todellakaan kehuttu turhaan.

Kirjan lähtöasema on kieltämättä kiinnostava. Tarina alkaa kun Antti Pasanen lähtee hakemaan vaimoaan ja esikoistaan sairaalasta, koti on tietysti vaimon poissa ollessa puunattu ja kahvinkeitin valmiiksi ladattu, pöydällä on ruusuja. Kaikki muuttuu, kun vaimo sanookin, ettei pysty tähän ja hyppää taksiin jättäen isän ja vauvan sairaalan ulko-ovelle. Isä ei voi muuta kuin katsoa vauva sylissään, kun taksi ajaa pois.

Valmiiksi suunniteltu tulevaisuus muuttuu kaaokseksi. Mies, joka ei tiedä vauvoista mitään, joutuu keskelle aivan uutta maailmaa, johon kuuluu yösyöttöjä, puklurättejä, tuttipullojen lämmittämistä, neuvolaa… Tuntuu, että kaikki ihmettelevät vain sitä missä lapsen äiti on. Miksi mies tulee yksin vauvan kanssa perhekerhoon? Syntyy melko huvittavia tilanteita, kun kaikki ympärillä olevat äidit alkavat yht´äkkiä imettää, eikä ainoa paikalla oleva mies tiedä mihin katsoisi.

Antista tuntuu, että kaikki naiset tarkkailevat onko vauva oikein puettu ja osaako hän hoitaa lasta. Hänestä tuntuu, ettei voi mennä leikkipuistoonkaan, kun naiset tuijottavat. Osittain totta, osittain kuviteltua. Tosin täytyy myöntää, että leikkipuiston naiset tuntuivat minustakin aluksi pelottavilta. En yhtään ihmettele, ettei Antti uskaltanut mennä puistoon poikansa kanssa. Sittemmin leikkipuiston äidit paljastuvat ihan hyviksi tyypeiksi, joilla on kaikilla erilainen elämäntilanne ja tausta. Toisilla heistä menee hyvin, toisilla ei. Minusta oli kiinnostavaa "päästä mukaan" leikkipuiston arkeen.

Yksinäisyys vaivaa ajoittain suuresti Anttia ja entä, jos hän sairastuu. Kuka sitten lasta hoitaa, kun Antilla ei ole kuin vanha isä ja kehitysvammainen veli. Raha-asiatkin huolestuttavat, kun asuntolainaa maksamassa onkin kahden sijasta yksi, ja sen yhdenkin pitää jäädä vanhempainvapaalle.

Kirjassa käsitellään tärkeitä aiheita. Enää ei ole sukua tai kyläyhteisöä, joka auttaa. Moni pienen lapsen vanhempi on kysymyksineen ja huolineen yksin. (Siksi kai netin keskustelupalstat ovatkin niin suosittuja.) Antin vaimon Pian tilanne välillä hirvittää. Ehkä en paljasta kauheasti kirjan juonesta, jos kerron, että hän yritti jonkin aikaa palata ja hoitaa vauvaa. Monesti lukiessani hoin, että hakekaa jo apua. Tuntuu, että todellisessakin elämässä kynnys avun hakemiseen on korkea ja leimautumista pelätään, Anttikaan ei kertonut tuttavilleen totuutta vaimostaan. Varmasti myös pelätään sitä, että lapsi otetaan pois, jos perheessä on jokin ongelma.

Minua huvitti, kun Antti ihmetteli mistä löytää ne äitigeenit. Sittemmin hän tajusi, etteivät uudet äiditkään välttämättä tiedä vauvoista mitään. Hänestä elämässä oli yleensäkin monia asioita, jotka vain naiset tuntuivat tietävän, varmasti niin on toisinkinpäin. Mietin, että vaikka uusi äiti ei tietäisikään mitään vauvoista, hän saa kuitenkin väistämättä paljon tietoa äidiltään, naispuolisilta sukulaisiltaan ja ystäviltään. Sitä tietoa alkaa kertyä jo lapsuudessa, kun kuulee aikuisten naisten puheita tai äiti kertoo vauvanhoidosta. Miehillä ei tällaista tietoa välttämättä ole. Ehkä he taas saavat tietoa autojen korjaamisesta ja muista ns. miesten töihin liittyvistä asioista.

Kirja kertoo aivan tavallisesta arjesta, mutta oli silti, tai ehkä juuri sen takia, kiinnostava. Kirjassa oli monia hyviä, persoonallisia tyyppejä, joista luki mielellään. Antti itse pärjäsi todella hyvin, joten aivan turhaan hän pelkäsi tekeekö kaiken oikein.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille riippumatta siitä onko itsellä lapsia vai ei. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun miehen kommentti tästä kirjasta. Tähän mennessä olen kuullut vain naisten ylistäviä kommenttaja, enkä itsekään voi muuta kuin todeta, että kerta kaikkiaan hieno lukukokemus. 


Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Oota, mä luen tän eka loppuun
Jonnan lukunurkkaus 
Minnan lukemaa - ja joskus jotain muutakin
Mari A:n kirjablogi
Ja kaikkea muuta
Hiljaa ja kiltisti
Kirjablogi Kirjapeto
Amma lukee aakkoset läpi
Soolomamman arkea
Susan kirjasto
Kirjojen keskellä 
Pihin naisen elämää

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, tosi hyvä arvio ja muutenkin mielenkiintoista pohdintaa. Minä olin tätä lukiessani erittäin kohderyhmää, esikoinen ei tainnut olla vielä puolta vuotta vanha! Ja muistan hohottaneeni lukiessani ja ehkä vähän itkeneenikin.

    Mieheni luki tämän heti perään minun suosituksestani ja tykkäsi hänkin kovasti. Tosin jotkut jutut eivät oikein auenneet: minun piti selittää esimerkiksi, mikä on kuukuppi :D

    Tiedäthän, että tähän on tulossa ihan lähiaikoina jatko-osa?

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, Amma. Minäkin nauroin välillä ääneen, esimerkiksi siinä kohdassa, kun Antti oli siellä jossain "verkostoitumistilaisuudessa" ja kaikki naiset ympärillä alkoivat imettää. Luin juuri, että Eve Hietamies on itse ollut lapsensa kanssa muskarissa ja siellä oli yksi ainoa mies, joka tunsi ilmeisesti itsensä hieman ulkopuoliseksi. Siellä kävi juuri noin, että kaikki naiset alkoivat imettää, eikä mies tiennyt mihin katsoa. Siitä Hietamies sai kertomansa mukaan idean koko kirjaan.

    Kiva kuulla, että miehesikin piti kirjasta. En ole jatko-osasta kuullutkaan. Jään innolla odottamaan.

    VastaaPoista