sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnetin Salainen puutarha on kirja, jonka olen halunut lukea jo kauan. Näin vuosia sitten kirjasta tehdyn elokuvan, mutta itse kirja on jäänyt jostain syystä aiemmin lukematta. Nyt kun kirjoitan tätä, minusta tuntuu, että kirjan tarina on niin suuri ja viisas, että mitkään sanat eivät riitä.

Kun ajatukset ovat muutenkin koko ajan keväässä ja kasvimaalla, on vaikea kuvitella, että mistään muusta kirjasta voisi innostua tätä enemmän. Oli ihanaa lukea tämä nimen omaan keväällä. Kirjan tarina lienee monille tuttu: orvoksi jäänyt, hemmoteltu ja kiukkuinen Mary lähetetään Intiasta Englantiin setänsä luo. Häntä on ollut paapomassa lastenhoitaja, aya, ja joukko palvelijoita, jotka eivät uskalla sanoa tytölle vastaan. Maryn isä on aina kiireinen ja äiti käy mielummin juhlissa kuin on lapsensa kanssa. Moni ei edes tiedä, että Maryn vanhemmilla on lapsi.


Mary ei pidä kenestäkään, eikä jaksa kiinnostua mistään. Englannissa hänet viedään nummen keskelle, puutarhojen ympäröimään Misselthwaiten kartanoon, joka on synkkä paikka. Mary on sairaalloinen, kärsimätön ja kiukkuinen. Sanotaan, että Misselthwaiten kartanossa hän ei anakaan tule paremmaksi. Maryn setä, Archibald Craven, on eristäytynyt omaan asuinsiipeensä. Kerrotaan, että hänellä on kyttyräselkä, eikä hän halua tavata ketään, vanhaa palvelijaa lukuun ottamatta. Hän on paljon poissa ja suree yhä kymmenen vuotta sitten kuollutta vaimoaan. Marylle sanotaan, että setä tuskin haluaa edes tavata häntä. 


Englannissa Marya kohtaa uusi todellisuus. Hän tapaa herttaisen sisäkön Marthan, jonka tarinoista kiinnostuu tahtomattaankin. Martha kertoo perheensä elämästä nummella, pienessä mökissä, monilapsisen perheen köyhyydestä ja sinnikkäästä äidistään. Mary alkaa huomaamattaan pitää Marthasta ja tämän äidistä, mutta kaikkein kiehtovimmalta hänestä kuulostaa Dickon, Marthan veli, joka osaa lumota eläimiä. Poika ottaa orpoja, loukkaantuneita elämiä hoiviinsa ja viettää kaiket päivät nummella. Mary puolestaan vihaa nummea, vaikka ei ole siellä koskaan käynytkään.


Koska Mary ei saa kulkea ympäri suurta taloa "nuuskimassa", kuten kartanon taloudenhoitaja rouva Medlock, sanoo, hän lähtee ulos puutarhoihin. Siellä hän tapaa punarinnan ja äreän puutarhurin Ben Weatherstafin, joka kuitenkin alkaa hymyillä, kun tulee puhe miehen siivekkäästä ystävästä. Mary huomaa ensimmäistä kertaa pitävänsä jostakusta, sillä hän pitää punarinnasta ja lintu pitää hänestä. Yleensä Marysta ei pidä kukaan ja häntä pidetään mahdottomana lapsena.


Marthalta Mary kuulee lukitusta puutarhasta. Kun Maryn sedän, Archibald Cravenin, vaimo kuoli, hän lukitsi vaimonsa lempipuutarhan oven ja hautasi avaimen. Kukaan ei tiedä mihin avain on haudattu tai missä ovi on. Puutarha on ollut oman onnensa nojassa kymmenen vuotta. Mary viehättyy puutarhasta ja aikoo etsiä avaimen, varsinkin kun näyttää siltä, että suljettu puutarha on sen muurin takana, jonne punarinta aina lentää.


Kartanossa on muitakin kummallisia asioita, kuten itku, jonka Mary on varma kuulevansa, vaikka Martha sanookin sen olevan vain tuulen ujellusta.


Halusin lukea kauniin kertomuksen ja sellainen tämä on. Kirja, jonka löysin aivan sattumalta kirjakaupasta, on kaunis myös ulkoasultaan. Se on täynnä Inga Mooren upeita kuvia. Ensin puutarha on talvisen harmaa ja puut lehdettömiä, mutta vähitellen kukat ja muut kasvit heräävät loistoonsa. Lapset on piirretty kaunin herkästi ja heidän lisäkseen sivuilla seikkailevat monet metsän eläimet. Kuvat ovat uskomattoman pikkutarkkoja ja hienoja. Tuntuu, että noihin puutarhoihin haluaisin itsekin päästä kulkemaan.


Minulle oli yllätys, että tämä kirja oli julkaistu jo 1911. Sekin yllätti positiivisesti kuinka paljon tarinassa kerrottiin puutarhanhoidosta. Oli ehkä parempi lukea tämä aikuisena kuin lapsena, sillä luulen, että lapsena olisin saattanut pitää tätä jopa paikoitellen tylsänä ja tämä olisi saattanut kuulua niihin kirjoihin, joita en ihan olisi ymmärtänyt.


Tuntuu, että puutarha on symboli. Se uinuu talvisen alastomana ja hylättynä, kunnes kevät ja lapset herättävät sen eloon. Samalla kun puutarha alkaa kukoistaa, se parantaa hoitajansa. Salainen puutarha on tarina ystävyydestä ja ennen kaikkea toivosta. Se on tarina, joka ilahduttaa ja voimaannuttaa. 


Tästä kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa:

10 kirjaa lapsuudesta
Saran Kirjat
Luetut, lukemattomat
K-blogi - koko lailla kirjallisesti
Vinttikamarissa
Rakkaus kirjoihin
Kirjava kukko
Jotain muuta kuin elämää
Lumiomena: Kirjoja ja haaveilua 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Minna Canthia sarjakuvina

Tässä pieni varaslähtö huomiseen Minna Canthin päivään. Luin syksyllä Minna Canthin Hannan ja yllätyin siitä kuinka modernia ja suvaitsevaista teksti oli sekä siitä, että Canth käsitteli aiheita, joista on vieläkin vaikeaa puhua, kuten alkoholismia ja masennusta. Lisäksi se teki vaikutuksen, että kerrottiin epäkohdista, mutta ketään ei kuitenkaan osoitettu sormella tai "demonisoitu". Tarkoitus on lukea jossain vaiheessa lisääkin Canthia.

Löysin sarjakuvakirjan Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina aivan sattumalta kirjastosta. Täytyihän se lainata. Mietin ensin, että ehkä en saa kirjasta kaikkea irti, kun en ole lukenut Canthin alkuperäisiä tekstejä, joihin suurin osa sarjakuvista perustuu. No, ainahan voin lukea nämä sarjakuvat uudestaan sitten joskus, kun olen lukenut alkuperäiset tekstit.

Tämä sarjakuvakirja on siitä riemastuttava, että jokaisen sarjakuvan on piirtänyt eri henkilö. Piirrostyylit ovat hyvin erilaisia. Yksi sarjakuva voisi olla piirretty elokuva, toinen taas sarja vesivärimaalauksia.


Kirjan aloittaa Jyrki Nissisen piirtämä Köyhää kansaa, joka perustuu Canthin romaaniin Köyhää kansaa: kuvaus työväen elämästä. Sarjakuvan perheen äiti kulkee lippalakki päässä ja puhuu nykyaikaista slangia. Perhe kuitenkin asuu puutalossa, jota lämmittää takalla. Minusta tarinan olisi pitänyt ennemminkin sijoittua kerrostalolähiöön. Koska en tunne alkutekstiä, sarjakuva herätti joitakin kysymyksiä, kuten löysikö perheen isä sairaalle lapselle loppujen lopuksi lääkettä. Lisäksi sarjakuva tuntuu vähän siltä kuin siinä käytäisiin tarina läpi pikakelauksella, minkä toisaalta ymmärtää, jos lyhyeen tarinaan pitää tiivistää koko romaani.


Seuraavan sarjakuvan nimi on Epäluulo. Se perustuu Canthin samannimiseen novelliin. Sarjakuvan on piirtänyt Jyrki Heikkinen. Piirrosjälki on pehmeää ja unenomaista, mikä sopiikin tarinaan. Kertomuksen henkilöt ovat outoja olentoja, joilla on, jos oikein tulkitsin, lentävä laiva. Tekisi kovasti mieli lukea tämä novelli, sillä minulle jäi tämän sarjakuvan perusteella tarina vähän epäselväksi, varsinkin sen loppu.


Kirjan kolmas tarina on Jope Pitkäsen Kiss&Tell. Se kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka on rakastunut Minna Canthiin. Hän menee jälleen kerran Canthin syntymäpäivänä tervehtimään tämän patsasta. Aikaisemmin hän on joutunut puhumaan patsaalle yksinpuhelua saamatta vastausta, mutta tällä kertaa patsas onkin saanut kännykän ja puhetta riittää. Piirrosjälki on selkeää ja hilpeää, mutta itse tarina meni minulta vähän ohi.

 
Seuraava tarina on nimeltään Eräs Puijolla käynti. Reijo Kärkkäisen piirtämä sarjakuva perustuu Minna Canthin samannimiseen novelliin. Tässäkin sarjakuvassa piirrostyyli on taas virkistävän erilaista edelliseen tarinaan verrattuna. Sivuja ei ole jaettu ruutuihin, vaan sivulla saattaa olla yksi iso reunustamaton kuva ja pienempiä kuvia ympyröiden tai soikioiden sisällä. Tyyli on ilmavaa ja mukavaa lukea. Sinänsä minua ihmetytti tarinan päähenkilön, Ainan, pukeutuminen lyhyeeseen mekkoon, kun hänen vain valokuvissa esiintyvä mammansa oli selvästi 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun tyylisesti pukeutunut. Lisäksi ihmetytti miksi Ainan ystävää, jonka kanssa hän meni Puijolle, ei näkynyt lainkaan. Ihmettelin myös sitä lähtivätkö miehet oikeasti ajamaan tyttöjä takaa ja miksi Puijolle meno oli niin sopimatonta. Tästäkin pitäisi lukea alkuperäinen novelli.


Seuraava tarina on nimeltään Hemmo. Sen on piirtänyt Petteri Tikkanen ja se perustuu Canthin samannimiseen novelliin. Henkilöt ovat muurahaisia ja piirrosjälki on kuin piirretystä elokuvasta. Tämäkin oli hieno ja persoonallinen sarjakuvatoteutus. Minua jäi ihmetyttämään mistä sotilaiden vangiksi joutuneet lapset ilmestyivät.


Kirjan viimeinen sarjakuva on nimeltään Kuoleva lapsi. Sen on piirtänyt Pentti Otsamo ja sekin perustuu Canthin samannimiseen novelliin. Piirrosjälki on selkeää ja kaunista. Tunnelmaan sopivasti suurimmassa osassa kuvista tausta tai tekstipalkki on musta, paitsi niissä kuvissa, joissa lapsi kuvittelee taivasta. Tämän takia syntyy kontrasti taivaan ja maan välillä. Tarinan toiseksi viimeisen sivun ruutu on koko kirjan kannessa. Jostain syystä tarina tuntuu melko lohdulliselta, vaikka aihe onkin äärimmäisen synkkä.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Mari A:n kirjablogi
Kirsin kirjanurkka
Kirjava kukko
Outoja Opuksia
Koko lailla kirjallisesti

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Bookcrossing-tapaamisessa

Tänään oli kerran kuukaudessa pidettävä bookcrossing-tapaaminen Helsingissä. Tällä kertaa paikalla oli melko vähän porukkaa ja edellisiin tapaamisiin verrattuna huomattavasti pienemmät pinot kirjoja.

Tällä kertaa minulla oli viemisinä kaksi kirjaa, jotka kumpikin otettiin, joten ei tarvinnut kantaa niitä takaisin kotiin.

Otin itselleni Neil Hardwickin kirjan Hardwick's Sauce - Neilin tähteet. Kirjassa on vuosina 1986-1988 Suomen Kuvalehdessä julkaistuja pakinoita kahdella kielellä: suomeksi ja englanniksi. Kiinnostaa lukea tämä sen jälkeen kun luin vuoden alussa Neil Hardwickin myöhemmin ilmestyneen kirjan Hullun lailla, joka kertoo vakavasta masennuksesta.

Onneksi löysin tällä kertaa vain yhden kirjan, sillä edellisenkin bookcrossing-miitin kirjat ovat vielä lukematta.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Tarhapäivä

Luin helmikuussa Eve Hietamiehen kirjan Yösyöttö, jossa isä jää yksin hoitamaan vauvaa vaimon sairastuttua psyykkisesti. Minulla oli epäilyksiä ja ennakkoluuloja kirjan suhteen, mutta otin sen bookcrossing-tapaamisesta kun sitä niin kovasti siellä kehuttiin. Pidin kirjasta valtavasti ja onneksi kuulin, että siitä on tulossa tänä keväänä jatko-osa.

Täytyihän Tarhapäivä sitten ostaa, kun ei sitä vielä kirjastostakaan saanut. Minulla oli Tarhapäivän suhteenkin ennakkoluuloja. Mietin voiko jatko-osa olla enää hyvä ja tarina kantaa. Epäilykseni katosivat pian, sillä tarina tempaisi tässäkin kirjassa heti mukaansa. En tajua mikä lapsiperheen tavallisissa arkisissa tapahtumissa on näin kauhean koukuttavaa.

Tarhapäivä-kirjassa Yösyötön vauva, Paavo, on jo viisivuotias ja asuu yhä kaksin isänsä Antin kanssa. Kirjassa on paljon jo ensimmäisestä kirjasta tuttuja henkilöitä, kuten Antin ystävä Enni ja tämän Terttu-tytär, Reposten perhe, osa Jönnin leikkipuiston naisista sekä tietysti Antin isä ja veli.

Antti on jo tottunut arkeen Paavo-poikansa kanssa. Hän ei enää ole paniikissa oleva isä, joka ihmettelee mistä saa ostaa äidinmaitoa. Tähän kirjaan on kuitenkin keksitty hyvä, pienen perheen elämän sekoittava, perusidea, kun Ennin tytär Terttu joutuu olosuhteiden pakosta Antin ja Paavon luo asumaan. Nyt Antti on yhtä pihalla, kun aikoinaan Paavon kanssa, sillä hän ei tiedä pikkutytöistä mitään. Mikä ihme on mansikkamekko tai se valkoinen kissan naama? Miksi pilkkusukkahousujen kanssa voi laittaa vain pörröpampulat? Onko pinkkiä tosiaan monta eri sävyä?

Monia asioita on tietysti liioiteltu ja kärjistetty. Se onkin osa kirjan hauskuutta, kun Antti joutuu tilanteeseen, jossa ei lainkaan tiedä mistä puhutaan, kuten Yösyöttö-kirjassa, jossa hän halusi ostaa kuukuppeja, kun kupit olivat kotona vähissä. (Hän ei siis tiennyt mitä kuukupit ovat.) Monta kertaa nauroin niin Yösyöttö- kuin tätäkin kirjaa lukiessani ääneen ja kerroin kirjan hauskoja juttuja kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Jossain vaiheessa tosin alkoi hieman ärsyttää Antin tietämättömyys ja se tuntui välillä jopa epäuskottavalta. Hänhän toimittajana tiesi vaikka mitä asioita, mutta ei muka esimerkiksi sitä, että ripuloivalle vauvalle ei saa antaa maitoa, sehän on yleistietoa.

Toinen asia, joka ärsytti, oli se miten Antin kehitysvammaisesta veljestä, Jannesta, välillä kirjoitettiin. Hänen aivojaan sanottiin maapähkinäaivoiksi tai joksikin sen tapaisiksi, ehkä herne, en muista sanatarkasti. Se oli tietysti Antin ajattelua, mutta minusta vähän epäasiallista.

Kirjan parasta antia oli paitsi huumori, myös sanallinen tykitys. Kuten esimerkiksi:

"Mitä minä tahdoin?"

"Kovia ääniä, raudoitettua betonia, lujuuslaskelmia, iskuporakoneita, grillikylkeä, pornoa, öljynporauslauttoja, rautakankia, panssaritorjuntaa, nyrkkeilyä, munasyndejä."

------

"Sen sijaan sain osakseni pinnejä, pompuloita, prinsessoja, perhosia, hileitä, hamstereita mekoilla sekä hamstereita ilman mekkoja. Ballerinoja, tukkapantoja, korvakoruja, pitsiä, nauhoja,rusetteja, pupuja, poneja, keijuja, enkeleitä, pilkkuja, ruutuja, raitoja, sydämiä, oravia ja oravia, joissa on sydämiä."

Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta yhtä paljon kuin Yösyötöstä. Tarina kantoi epäilyistäni huolimatta myös jatko-osan verran, olisin jopa halunut lukea vielä lisää.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Sudentaival

Luin syyskuussa Åsa Larssonin vuonna 2003 Ruotsissa ilmestyneen esikoiskirjan Aurinkomyrsky. Vasta nyt sain tartuttua hänen toiseen, vuonna 2004, ilmestyneeseen kirjaansa Sudentaival. Se on itsenäinen jatko-osa Aurinkomyrskylle. Pääosassa on myös tässä kirjassa Kiirunasta, Ruotsin Lapista, kotoisin oleva juristi Rebecka Martinsson.

Aurinkomyrsky on vieläkin mielessäni voimakkaana lukukokemuksena, kirjana, jossa auringossa myrskysi, revontulet räiskyivät ja pakkanen paukkui. Odotin tietysti myös Sudentaival-kirjalta paljon ja se jäi ehkä siksi hieman laimeaksi ja hailakaksi lukukokemukseksi. Jos, en olisi odottanut mitään, kokemus olisi saattanut olla toinen. (Amma muuten kirjoitti juuri vähän aikaa sitten blogissaan hyvin ennakko-odotusten vaikutuksesta lukemiseen.)


Kirjan alussa en tahtonut uskoa silmiäni. Aurinkomyrsky alkaa siitä, kun kuuluisa maallikkosaarnaaja löydetään murhattuna kirkosta, Sudentaipaleen alussa taas kirkosta löytyi murhattuna naispappi. Kyseessä oli eri seurakunta ja kirkko, mutta lähtöasetelma oli sama. Suhtauduin ensin hieman epäillen siihen, että voiko tämä tarina toimia, miksi tähän kirjaan oli valittu niin samantapainen rikos?


Osa kirjan henkilöistä on jo Aurinkomyrskystä tuttuja, kuten poliisit Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke, joista ei voi olla pitämättä. Vaikka kummankin kirjan alku on melko samantapainen, Sudentaival ei kuitenkaan enimmäkseen ole Aurinkomyrskyä toistava tarina. Tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Poikkijärvi-nimiseen kuvitteelliseen kylään. Lukija saa tutustua aivan uusiin henkilöihin, kuten kapakkaa pitävään Mickeen, kokkina ja tarjoilijana työskentelevään Mimmiin ja Mimmin äitiin Lisaan. Lisäksi yksi keskeisistä henkilöistä on entisen poliisin, Lars-Gunnarin, kehitysvammainen poika, Nalle. Myös murhattu pappi, Mildred, nousee kuolemastaan huolimatta läheksi yhdeksi päähenkilöistä.


Tässäkin kirjassa uskonto on läsnä, mutta vaikka kirjassa kerrotaan paljon paikallisesta seurakunnasta ja Mildredin työkavereista Stefan Wikström-nimisestä papista ja kirkkoherra Bertil Stenssonista, uskonto ei nouse yhtä keskeiseen osaan kuin Aurinkomyrskyssä. Tässäkin kirjassa muistellaan Rebeckan menneisyyttä, mutta tällä kertaa enemmän hänen vanhempiaan ja varhaisempaa lapsuuttaan, eikä Aurinkomyrskyn tapaan nuoruutta ja mukana oloa lähetyskirkon toiminnassa. Aurinkomyrskyn tapahtumiin viitataan kyllä muuten yhtenään ja väistämättä.


Olen yrittänyt olla tässä blogissani paljastamatta liikaa kirjojen juonista. Monesti tuntuu, että olisi hyvä, jos osan tekstistä voisi piilottaa linkin taakse ja kirjoittaa linkkiin varoituksen, että "tästä aukeaa teksti, joka sisältää juonipaljastuksia". Kun tätä ei (tietääkseni) voi tehdä, totean vain ympäripyöreästi kirjan lopusta, että minusta se oli jo hieman liikaa.


Henkilöt ja tapahtumapaikat on kuvattu taidokkaasti, mutta Aurinkomyrskyn tunnelmaa ei minusta kirjassa tavoiteta. Henkilöistä jäivät parhaiten mieleen sydämellinen Nalle, mustavalkoinen ja kiivas Mildred ja kuoreensa vetäytynyt Lisa. Mildred tuntuu tavallaan ihailtavalta, mutta samalla raivostuttavalta, jopa pelottavalta ihmiseltä. Hän alkaa heti toimia kun huomaa epäkohdan ja täydellisellä diplomatian puutteellaan suututtaa monet. Häntä vihataan ja rakastetaan, mutta hän saa paljon aikaan, eikä tingi periaatteistaan. En ehkä itse haluaisi olla hänen kaltaisensa ihmisen kanssa tekemisissä, mutta hänen tarmoaan ja rohkeuttaan ei voi kuin ihailla.


Sudentaival on hyvä perusdekkari, jonka lukee mielellään, vaikka tarinassa jonkin verran toistetaankin jo Aurinkomyrskyssä käytettyjä juonikuvioita.
Aurinkomyrskyä muistuttava alku ei lopulta haitannut. Alun epäuskon jälkeen tarina vei mennessään ja kirja loppui melkein liian nopeasti. Ehdottomasti aion lukea jossain vaiheessa myös Åsa Larssonin seuraavat kirjat.

(Luin juuri Otavan sivuilta, että tänä vuonna on ilmestymässä suomeksi Åsa Larssonin viides kirja nimeltä Uhrilahja.) 


Sudentaival-kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Luetut 2006-2011 
Kirjamaa 
Saagan lukublogi