maanantai 9. huhtikuuta 2012

Äiti

Löysin Hannu Mäkelän kirjan Äiti bookcrossing-tapaamisesta. Tämä taisi olla ensimmäinen lukemani Hannu Mäkelän kirja, vaikka taisin joskus lapsena yrittää lukea Herra Huuta. Muistelen, että Herra Huu olisi ollut mielestäni jotenkin outo ja kirja jäänyt kesken.

Tässä kirjassa Mäkelä kertoo äitinsä viimeisistä elinkuukausista. Syyskuussa 1992 kirjailija oli juuri palannut kotiin mökiltään, kun hän sai puhelun siskoltaan Anjalta. Sisko kertoi, että Hannua oli yritetty tavoittaa, sillä äiti tekee kuolemaa.


Sisarukset istuvat äitinsä vuoteen vierellä ja äiti sinnittelee. Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Sairaalakäynneistä tulee osa Hannun ja hänen siskonsa päivittäistä rutiinia.


Luulin, että tässä kirjassa olisi kerrottu huonosta hoidosta, liian vähäisestä henkilökunnasta, hoitoon pääsyn vaikeudesta, ylilääkityksestä ja taistelusta kuolevan ihmisen oikeuksien puolesta. Kyllä näistäkin asioista mainittiin, mutta lähes sivulauseessa. Keskiöön nousivat äidin ja pojan arkiset tapaamiset sairaalassa. Äiti tunsi välillä poikansa, mutta saattoi hetken päästä unohtaa kuka oli läsnä ja valittaa, että kun Hannu ei koskaan käy, hän ei ole nähnyt Hannua vuoteen.


Äiti alkoi nähdä näkyjä taivaasta. Hän katseli usein sairaalahuoneen kattoa ja kertoi näkemästään. Hannu alkoi kirjoittaa äidin puheita ylös.


Kirjan kerronta on verkkaista, surumielistä ja seesteistä. Sairaalasta kotiin mennessään Hannu ajaa linja-autolla Kallion lapsuuden maisemien ohi ja ajatukset palaavat menneeseen. Monesti hän miettii lapsuuttaan Kalliossa, äidin elämää sekä lapsuuden kesiä Kukkian saarella.


Äidin elämä ei ollut helppoa. Hänen ensimmäinen lapsensa kuoli ja myöhemmin hän joutui kokemaan myös aikuisen lapsen kuoleman. Hänen miehensä jätti perheensä ja äiti jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa. Pian syntyi myös kolmas: Hannu, sillä isä oli ollut lomalla rintamalta ja kävi kotona hakemassa tavaroitaan.


Äiti oli opettaja ja äitinsä ammatin takia Hannu joutui koulukiusatuksi. Kaikki talon aikuisetkaan eivät suhtautuneet opettajan lapseen hyvin ja Hannua syytettiin esimerkiksi ikkunan rikkomisesta, vaikka hän oli ollut partiolaisten leirillä, kun ikkuna oli rikottu. Äidinkään kanssa ei aina ollut helppoa, varsinkaan murrosiässä. Kesäsaari alkoi vähitellen tuntua vankilalta.


Kirjailija muistelee lapsuuttaan ja äitinsä elämää muun muassa vanhojen valokuva-albumien kautta. Katkerasti hän ei kuitenkaan kirjoita, edes ikävistä asioista. Tuntuu, että vanhat on annettu anteeksi ja niitä muistellaan osana elämää, samoin kuin iloisiakin asioita. Isästäänkin kirjailija toteaa, että mistä hän voi tietää miten isä koki elämän ja millaisia syitä hänellä oli jättää perheensä. Isää ei syyllistetä.


Bookcrossing-sivuston keskustelupalstalla kirjan edellinen lukija kirjoitti, että tuntuu kuin Hannu Mäkelä olisi kirjoittanut kirjan pikemminkin itselleen ja suvulleen kuin suurelle yleisölle. Sellainen ajatus minullekin tuli mieleen kirjaa lukiessani. Kirjan tapahtumat olisi varmasti kokenut erilailla, jos olisi tuntenut kirjan henkilöt. Nyt kirjan kuvailema sairaalan arki melko samanlaisine päivineen tuntui välillä jopa pitkäveteiseltä, vaikka on varmasti epäkunnioittavaa sanoa näin.


Olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan, sillä se oli kaunis, ajatuksia antava teos. Hannu Mäkelä on kirjoittanut myös kirjan Isä, joka olisi mielenkiintoista lukea tämän kirjan jälkeen. Minua jäi tätä kirjaa lukiessani mietityttämään mikä lopulta oli pojan suhde isäänsä, oppiko hän ikinä tuntemaan isää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti