sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Salakari

"Minna Canth -lukumaratoni" jatkuu. Luin huhtikuussa Työmiehen vaimon ja Köyhää kansaa. Kumpikin kertoi niin rankoista aiheista, että ajattelin pitää hieman taukoa Canthista ja lukea välillä jotain hilpeämpää.

Salakari kertoo varakkaammista ihmisistä kuin edellä mainitut Canthin teokset, mutta ei tätäkään kirjaa voi iloiseksi kuvailla. Alma on rehtorin vaimo, jolla on neljä lasta, nuorin vasta vauva. Hän rakastaa suuresti miestään ja on iloinen, koska on kesä, eikä miehellä ole työvelvollisuuksia, vaan hän saa pitää miehensä aivan itsellään. Alma suree jo etukäteen sitä, että hänen miehensä, John, on valittu valtiopäiville ja he joutuvat olemaan sen takia talven aikana kauan erossa.

Alma vaikuttaa kaikin tavoin elämäänsä tyytyväiseltä, vaikka onkin sitä mieltä, että John kirjoittaa ja lukee liikaa, eikä ole tarpeeksi muun perheen parissa. Tuntuu, että Alma on kuitenkin melko epävarma, sillä hänelle on maailmanloppu, kun hän saa Johnin suuttumaan, sinänsä pikkuasiasta. Hän kuvittelee, että heidän välilleen ei enää koskaan tule sopua ja itkee.

Kesäparatiisiin saapuu kuitenkin käärme maisteri Nymarkin hahmossa. Hän aikoo vietellä Alman. Tuntuu, että hän haluaa tehdä sen vain siksi, koska voi. Alma taas haluaa tehdä miehensä mustasukkaiseksi edellispäivän erimielisyyksien ja "välirikon" takia.

Kun Alman perhe palaa syksyksi kaupunkiin, Nymark alkaa vierailla Alman luona ahkerasti. Alma tuntee itsensä hylätyksi Johnin velvollisuuksien keskellä ja tuntee, että saa Nymarkilta enemmän huomiota kuin mieheltään. Sen vielä ymmärtää, mutta tulee väistämättä mieleen, että miten Alman silmät eivät missään vaiheessa auenneet. Eikö hän tajunnut millainen ihminen Nymark oli?

Ihmettelen myös sitä, että Alma, joka oli aiemmin ollut ystävällinen lapsilleen, alkoi suhtautua heihin niin kylmäkiskoisesti. Minulle jäi hieman epäselväksi mikä oli tarinan sanoma. Sekö, että Alma olisi varoittava esimerkki muille? (Hänhän menetti yhden lapsistaankin tavallaan kuin rangaistuksena.) Vai oliko tarkoitus viestittää, että naisten pitää olla varovaisia, eikä langeta Nymarkin kaltaisten miesten pauloihin?

Alman elämä tuhoutui, mutta Nymark jatkoi elämäänsä ja vei Alman sijasta uuden kauniin naisen rekiretkelle. Minusta kaikkein vavahduttavinta tässä ja muissakin Canthin teoksissa on se miten roistot pääsevät kuin koira veräjästä. He jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, eivätkä joko ymmärrä tai välitä mitä ovat tehneet. Minusta usein itse asiassa tuntuu, etteivät he ymmärrä.

Jos roistot saisivat opetuksen tai rangaistuksen, minusta sillä ei olisi lukijaan yhtä suurta vaikutusta. Se, ettei heille käy kuinkaan, kuvaa mielestäni elämän epäoikeudenmukaisuutta paljon tehokkaammin. 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Jokken kirjanurkka 
Kirjainten virrassa 
Luen lukemasta päästyäni 
Booking it some more
hikotusta... ...sivumerkkejä 
K-blogi - koko lailla kirjallisesti 

Lisäksi mielenkiintoista luettavaa:

"Vartija perustettiin vastustamaan muun muassa jumalatonta ja rietasta nykykirjallisuutta. Näytteenä tästä ensimmäisen päätoimittajan Elis Bergrothin arvio Minna Canthin Salakari -romaanista lehden perustamisvuonna 1888."

(Enpä ymmärrä miten Salakari "herättää lihallisia himoja" ja "antaa aihetta mielikuvituksiin", eiköhän se ole ihan päinvastoin. Kukapa haluaisi Alman kohtalon.)

torstai 24. toukokuuta 2012

Ajomies

Olen lukenut useita Seppo Jokisen dekkareita ja pitänyt niistä. Enpä voinut siis tätäkään kirjaa kirjakauppaan jättää, kun se sattui silmiin, tosin arvoin jonkin aikaa tämän ja Jokisen uusimman kirjan Hervantalaisen välillä.

Ajomies on kelpo kirja, silti olin hieman pettynyt. Se saattaa johtua siitä, että odotukseni olivat niin korkealla. Jokisen vahvuuksia on kuvata taitavasti miljöötä ja luoda kirjoihinsa voimakas tunnelma. Minusta tästä kirjasta se tunnelma puuttui. Tuntui myös, että tarina eteni hieman tahmeasti ja toistoa oli liikaa, vaikka kirja jaksoikin kiinnostaa, eikä tuntunut tylsältä. Vauhtiin päästiin vasta kirjan loppupuolella.

Kirja kertoo raa'asta rikoksesta: tamperelainen toimittaja on ammuttu kuoliaaksi keskellä kirkasta päivää. Murha tuo mieleen teloituksen ja ruumiin ääreltä löydetään hätääntynyt mies, jonka poliisit muistavat pian tavanneensa aiemminkin.

Jokinen on taitava henkilöiden kuvaaja. Henkilöt ovat inhimillisiä, moniulotteisia ja kiinnostavia. Heillä on vahvuuksia ja puutteita, kuten oikeillakin ihmisillä. Toistan taas itseäni ja sanon, että pidän siitä kuinka kirjojen päähenkilön komisario Koskisen elämää kuvaillaan. Paitsi, että hän on poliisi, hänelle sattuu myös aivan arkisia, tavallisia asioita, kuten kenelle tahansa meistä.

Tämä kirja laittoi kyllä ajattelemaan ihmisten tekoja ja niiden seurauksia. Miten toisin asiat olisivatkaan menneet, jos yksi ihminen olisi  jättänyt pahat tekonsa tekemättä.

Kirjan murharatkaisu hieman hämmentää, mutta koska en tietenkään halua paljastaa loppuratkaisua, ei siitä sen enempää.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Kirjojen takana

maanantai 21. toukokuuta 2012

Ei kiitos

Heti perään toinen Anna-Leena Härkösen kirja. Löysin tämän kirjan kirpputorilta jo ennen kuin luin Heikosti positiivisen.

Kirjan päähenkilö on Heli, nelikymppinen saksanopettaja. Hän on ollut jo vuosia miehensä Matin kanssa naimisissa ja perheessä on myös teinityttö Sissi.

Perheen elämä kulkee tavanomaisia uomiaan. Kauan odotettu kesäloma on alkanut ja Sissi äksyilee. Heli on yhä hyvin rakastunut mieheensä. Ulospäin pariskunta näyttää ihanneparilta, mutta heillä on yksi ongelma, nimittäin se, että lähes aina kun Heli haluaa seksiä, Matti torjuu hänet.

Kirja keskittyy melko paljon Helin ja Matin suhteeseen ja siihen kuinka Heli keksii vaikka mitä keinoja saadakseen Matin sänkyyn. Tällaisesta aiheesta tulee helposti itseään toistava ja jankkaava, mutta ei tässä tapauksessa. Tarina soljuu sujuvasti eteenpäin ja lukijan mielenkiinto pysyy yllä, vaikka kirjassa tapahtuu aivan arkisia asioita, kuten käydään supermarketissa tai appivanhemmat tulevat kylään.

Kyllä tämän kirjan luki, mutta ei tämä minusta ollut mikään kovin ajatuksia herättävä, jota olisi jäänyt pitkään pohtimaan lukemisen jälkeenkin. Sinsänsä plussaa siitä, että joku käsittelee näin vaiettua aihetta ja vielä naisen näkökulmasta. 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirjojen salainen puutarha
Valoa pimeässä 
Oota, mä luen tän eka loppuun
Humisevalla harjulla
Kirjojen labyrintti
Melkoelli

torstai 17. toukokuuta 2012

Heikosti positiivinen

On ollut niin kiireistä, että edellisestä kirjoituksesta onkin jo vierähtänyt aikaa. Luin Anna-Leena Härkösen kirjasta Heikosti positiivinen Järjellä ja tunteella -blogista ja kiinnostuin. Samalla tajusin, etten ollut lukenut muita Härkösen kirjoja kuin Häräntappoaseen, oli siis korkea aika korjata tämäkin puute.

Heikosti positiivinen on siitä kiehtova kirja, että se kertoo tositapahtumista. Anna-Leena Härkönen ei ollut koskaan halunnut lasta, kunnes alkoi kirjoittaa tv-sarjaa lapsettomuudesta. Hetken hän jo itsekin tunsi kuuluvansa lapsettomien naisten joukkoon käydessään haastattelemassa heitä käsikirjoitustaan varten vuoden vauvansaantiyritysten jälkeen.


Vauvahaaveiden keskellä muu elämä jatkuu. Rakas mummo kuolee ja Anna-Leena Härkönen kirjoittaa käsikirjoitustaan. Lopulta vauvakin ilmoittaa tulostaan. Ennen synnytystä Anna-Leena joutuu olemaan päivät osastolla, jossa hän tapaa muita tulevia äitejä. Sairaalan arki tulee tutuksi. Hoitajia hän kuvailee ihaniksi ja lääkäritkin suhtautuvat vähintäänkin asiallisesti. Anestesialääkäri pitää kädestä.


Valitettavasti Anna-Leena saa omahoitajaksi kätilön, jonka käytös ei todellakaan tunnu ammattimaiselta. Hän alkaa muun muassa selostaa vauvanhoitoa rättiväsyneelle, juuri keisarileikkauksesta tulevalle äidille, ihan kuin tämä jaksaisi selityksestä jotain sisäistää. Kätilö myös töksäyttelee ja häipyy paikalta, ennen kuin toinen ehtii vastata. Häneltä tulee moitteita ja tuntuu, että jo hänen läsnäolonsa on pelottavaa. Ei ole vaikea kuvitella, että Anna-Leena pelkää kätilöä. 



Pidin tästä kirjasta, mutta kuitenkin minulle jäi tunne, että tästä puuttui jotain. Jollakin tavalla kerronnassa oli "liikaa ilmaa", hötöä. Odotin kirjalta vieläkin enemmän. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea Anna-Leena Härkösen näyttelijäntyöstä, mutta toisaalta se häiritsi. Olisin luultavasti halunnut, että kerronta olisi keskittynyt pelkästään vauva-asioihin.

Minusta tässä kirjassa oli ihanaa se kuinka siinä tuotiin erilaiset tunteet, myös negatiiviset, esiin. Voi vain kuvitella kuinka lohdullista luettavaa tämä on samassa tilanteessa oleville. Helposti ajatellaan, että vauvansaamisen pitää herättää vain positiivisia tunteita, vaikka tuoreen äidin päässä varmaan monelaiset tunteet myllertävät. Anna-Leena Härkönen piti vastasyntynyttä lastaan jopa pelottavana, sellaista ei helposti sanota ääneen. Tuntuu tosi helpottavalta, että kaikenlaisia tunteita saa tuntea. 


Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Järjellä ja tunteella 

tiistai 1. toukokuuta 2012

Sattumuksia Brooklynissa

Löysin bookcrossing-tapaamisesta Paul Austerin kirjan Sattumuksia Brooklynissa. Otin kirjan mukaani, koska sitä on paljon kehuttu.

Kirjan päähenkilö on Nathan Glass, lähemmäs 60-vuotias, syövän vuoksi varhaiseläkkeelle jäänyt mies. Hänen pitkä avioliittonsa on päättynyt, koti myyty ja kaiken lisäksi hän joutuu riitoihin ainoan lapsensa, jo aikuisen Rachelin kanssa. Voisiko enää huonommin mennä.

Vaikka syövän leviäminen on pysähtynyt, Nathan päättää etsiä rauhallisen paikan, jossa kuolla. Hän valitsee synnyinseutunsa Brooklynin. Koska hänellä on vain aikaa, eikä hän tiedä kuinka kauan, hän alkaa kirjoittaa kirjaa itselleen ja muille tapahtuneista sattumuksista.

Nathanilla ei vähän ajan päästä enää olekaan aikaa kirjalleen, sillä hän tapaa sattumalta kirjakaupassa sisarensa pojan, Tomin, jota ei ole nähnyt vuosiin. Sattuma seuraa toista ja Nathanin elämässä tapahtuu pian enemmän kuin aikoihin.

Täytyy todeta, että kirjan alku ei oikein vakuuttanut ja Nathanin kirjankirjoituspuuhat tuntuivat tylsiltä. Pian kuitenkin tempauduin tarinaan mukaan. Kirjan perusjuoni ei ole omaperäinen, eikä yllättävä, mutta tarinan aikana tapahtuu niin paljon, että se ei haittaa. Omaperäisyys ja yllättävyys ovat kirjan yksityiskohdissa ja toisinaan nopeissakin juonenkäänteissä. Viihdyin tämän kirjan ja sen henkilöiden seurassa.

Luin Jukka Petäjän vuonna 2008 Helsingin Sanomiin tästä kirjasta kirjoittaman arvostelun. Siinä hän kirjoittaa: "Paul Austerin uusin suomennettu romaani Sattumuksia Brooklynissa on yksinkertaisesti loistava: kun sen laskee käsistään, mielen valtaa selittämätön hyvänolontunne. Tuntuu kuin olisi mystisesti palannut pitkältä matkalta, joka on paljastunut paljon antoisammaksi kuin alkuun oli odottanut." Enpä voisi omaa lukukokemustani tuon paremmin kuvata.


Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: