lauantai 30. kesäkuuta 2012

Idän pikajunan arvoitus

Etsin mökin kirjahyllystä luettavaa ja löysin tämän. Pyörittelin kirjaa vähän aikaa kädessäni ja mietin olenko lukenut sen aikaisemmin tai nähnyt siitä tehdyn tv-version. Muutaman sivun luettuani muistinkin, että olen nähnyt kirjan elokuvana ja muistin loppuratkaisunkin. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä oli mukava tarkkailla antaako kirjailija vihjeitä lukijalle ja jos antaa, millaisia ne ovat.

Tämä kirja kannattaa lukea jo pelkän loppuratkaisun takia, sillä se on erikoisimpia mitä olen lukenut. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa Agatha Christieta, sillä hänen kirjojaan lukiessaan saa nauttia paitsi kekseliäistä juonista, myös vanhan ajan tunnelmasta ja siitä, että kirjoissa ei ole silmitöntä väkivaltaa. Lisäksi on vaikea kuvitella mikä olisi mielikuvitusta kiehtovampi murhan tapahtumapaikka kuin kuuluisa idän pikajuna.

Juna on juuttunut lumikinokseen jossainpäin Jugoslaviaa ja eräästä makuuhytistä löytyy kuollut mies, jota on lyöty kaksitoista kertaa tikarilla. Sattuman kautta myös mestarietsivä Hercule Poirot ja hänen ystävänsä, yksi junayrityksen johtajista, herra Bouc, ovat junassa. Alkaa tutkimus, jonka aikana rikoksen erikoislaatuisuus mietityttää Poirotiakin useamman kerran.

Tapahtumat sijoittuvat siis enimmäkseen idän pikajunaan. Kirjassa on useita lukuja, jotka käsittelevät junan matkustajien ja henkilökunnan kuulusteluita. Voisi luulla, että tällainen olisi tylsää ja tapahtumaköyhää, mutta tarina rullaa hyvin eteenpäin ja lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Minulle ei esimerkiksi tullut lainkaan tunnetta, että kirjassa olisi ollut liikaa toistoa, vaikka joistakin asioista puhuttiin useaan kertaan.

Aikoinaan, kun aloin lukea Agatha Christien kirjoja, luin nimen omaan neiti Marple -tarinoita. Jostain syystä vähän vierastin Poirotia. Nyttemmin pidän kummastakin henkilöstä: kummallakin on oma viehätyksensä. Lähinnä Poirotilla on myös omat ärsyttävät piirteensä, jotka hymyilyttävät ja niin lienee tarkoituskin. Harmi, että ei ole ainoatakaan kirjaa, jossa rikosta ratkoisivat yhdessä neiti Marple ja Hercule Poirot. Olisi ollut mukava tietää miten siinä olisi käynyt.

Idän pikajunan arvoitus on kelpo dekkari, taattua laatua. Harvemmin Agatha Christien kirjoihin pettyy, yleensä lukija saa odottamansa eli kunnon mielikuvitusta kiehtovan arvoituksen.

Itse asiassa olen pettynyt tähän mennessä vain yhteen Christien kirjaan. Se on nimeltään Kurpitsajuhla. Minusta ei ollut sopivaa, että kirjassa murhattiin lapsi ja sitten vielä kerrottiin kuinka kamala kakara hän oli ollut ja annettiin ymmärtää, että kyllä hän ansaitsikin kuolla. (Tai näin siis asian koin.) Olin aivan tyrmistynyt, vaikka en voikaan sanoa, että olisin itsekään pitänyt kyseisestä tytöstä. Sinänsä kirjan juonessa ei ollut vikaa. No, nyt eksyin täysin sivuraiteille... 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Sallan lukupäiväkirja
LukeVille 
Lukuisat kissanpäivät

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Hervantalainen

Aloin lukea Seppo Jokisen uusinta dekkaria, Hervantalainen, suurin odotuksin. Jokin aika sitten luin hänen edellisen kirjansa Ajomies, johon olin hieman pettynyt. Kuulin silloin muilta bloggareilta, että Hervantalainen on parempi. Täytyy myöntää, että petyin tähänkin kirjaan, ehkä juuri niiden suurten odotusteni takia.

Kirja alkaa kiinnostavasti: viinaanmenevä, hulttioaikamiespoika on kiristänyt äidiltään rahaa ja on vappuaattona viinanhakureissulla. Häntä seuraa kuitenkin outo kuiskija, joka kertoo, että hänen päivänsä ovat luetut ja kuolo korjaa hänet kohta. Aikamiespoika tietysti pelästyy, varsinkin kun ei ehdi nähdä kuiskaajaa. Myöhemmin illalla hän joutuu pahoinpitelyn uhriksi. Hänen asunnollaan ollut ryyppykaveri pidätetään, mutta onko tämä syyllinen?

Heti kirjan alussa mielenkiintoni heräsi ja halusin kuulla lisää. Tarina tuntui rullaavan hyvin eteenpäin. Täytyy kuitenkin myöntää, että jossain kirjan keskivaiheilla minuun iski täydellinen tympääntyminen, tuntui, että kertomus ei etene mihinkään. Sitten alkoi tuntua, että kyllä tarina sittenkin etenee, mutta tapahtumat tuntuivat melko ennalta-arvattavilta.

Sekin tympi, että lukija tajusi paljon poliiseja ennen mistä rikoksissa on kyse. Tekijänkin arvasin muutama sivu ennen Koskista, mistä en lainkaan pidä. Minusta parhaat dekkarit ovat sellaisia, joissa lukija ei arvaa etukäteen murhaajaa tai luulee arvaavansa, mutta arvaus menee väärin.

Täytyy todeta, että pidin sittenkin juonenasettelun kannalta enemmän Ajomiehestä, vaikka tämä kirja eteni jonkin verran sujuvammin. Ajomiehen loppuratkaisu tosin hieman hämmensi. Tämän kirjan viimeinen luku lähinnä kiukutti. Tuli mieleen, että kuinka joku voi olla noin naivi. No, ehkä kirjailijan tarkoitus olikin laittaa lukija ajattelemaan.

Pidin paljon tämänkin kirjan sarjakuvamaisesta kannesta. Minusta kansi oli tyylikäs ja vesitornin silmät herättivät heti kysymyksen mistä on kyse. Kuka Hervantaa oikein valvoo?

Jokisen vahvuus oli tässäkin kirjassa henkilöiden kuvaus. Hän luo uskottavia henkilöhahmoja, jotka eivät yleensä jää pintapuolisiksi. Hän myös kuvaa hyvin henkilöiden tuntemuksia ja heille tapahtuvia asioita. Esimerkiksi aikamiespoika äiteineen saattaisi hyvinkin olla olemassa.

Ainoastaan murhaajasta jäi minulle melko ohut kuva. En täysin käsittänyt miksi hän teki mitä teki, vaikka kerrottiinhan hänen tekojensa syistäkin. Tosin, eivät poliisitkaan taineet saada syitä selville. Olisin myös halunut kuulla enemmän erään henkilön ahdingosta. En nyt kerro kenen, etten paljasta liikaa.

Kyllä tämän kirjan luki, mutta minusta tarinalla ei ollut oikein uutta annettavaa mihinkään. Lähinnä se tuntui vanhan toistolta kaikkine poliisien palavereineen, kahvihuonekeskusteluineen ja Koskisen entisen vaimon iskemisyrityksineen. Tästä puuttui se tunnelma ja viehätys, joka Seppo Jokisen kirjoissa parhaimmillaan on.

Toivotaan, että seuraava kirja olisi parempi. Sitä odotellessa, aioin kesän ja syksyn mittaan perehtyä jo ilmestyneisiin, vielä lukemattomiin, komisario Koskinen -dekkareihin.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: 

Kirjavinkit
Dekkariseura
Vauhkon kirjat ja kirjaimet
Rivien välistä
Unni lukee

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö on jo pitkään ollut "haluaisin joskus lukea" -listallani. Kun löysin Leijat Helsingin yllä pokkarina kirjakaupasta, ajattelin, että nyt tai ei koskaan.

Kirja kertoo Bexarin perheestä pitkälti perheen nuorimman pojan, Rikun, silmin. Perheen isä Henrik on nuorena levoton ja tekee vuosien saatossa aina vain enemmän töitä. Perheen äiti Benita vie lapsia luistelemaan, mutta vuosien aikana hänkin vakavoituu ja väsyy. Ei enää koko perheen hiihtoretkiä jäällä, ei enää luistelua. Samaan aikaan perhe muuttaa aina vain suurempiin asuntoihin, mutta onko se sen arvoista.

Vanhimman pojan, Danin, elämä tuntuu valuvan käsistä, varsinkin kun hän joutuu nuorena pahaan auto-onnettomuuteen, josta ei tunnu oikein toipuvan koskaan. Keskimmäinen lapsi, Marina, on voimakastahtoinen, mutta sisältä epävarma. Sitten on Riku, nuorimmainen, jota tuntematon eläin syö sisältäpäin, siksi hän alkaa kertoa perheensä ja sukunsa tarinaa, sanoakseen sanat, jotka on padonnut sisälleen.

Kirjan alku tuntui hyvin sekavalta. Koko ajan hypittiin ajasta ja paikasta toiseen ja välillä tarinaa kertoi kaiken näkevä kertoja, välillä Riku. Sitten kun pääsi kärryille ja alkoi tajuta mistä on kyse ja kuka on kuka, kirjan lukeminen alkoi tuntua sujuvalta. Tarinassa oli lukuisia sivupolkuja, mutta tuli tunne, että se kuitenkin etenee koko ajan.

Kirjan kerronta oli kaunista, välillä lähes runollista. Kun tyyliin tottui, alkoi tuntua toimivalta ratkaisulta, että välillä äänessä oli Riku, välillä kertoja. Osan tarinasta kertoi myös Marina. Juuri kun ajattelin, että hän on jäänyt melko tuntemattomaksi henkilöksi, hän alkoi kertoa tarinaa.

Leijat Helsingin yllä kertoo lapsuudesta, levottomasta nuoruudesta, aikuistumisesta ja vääjäämättä kuluvasta ajasta. Isovanhempien maailma on mennyttä. Suvun kenkätehdas on lakkautettu. Äidinäiti Didde pitää vielä sukua koossa ja kerää kaikki suvun kesäpaikkaan, joka pysyy muuttumattomana. Poissa ovat kuitenkin joulut, jolloin hän saapui Bexarin perheen luo. Ne joulut olivat rennompia, kuin ne, jolloin isänäiti Sofia vieraili Helsingissä lempeänä, mutta ankarine Jumalineen. 

Tietysti kirjassa kerrotaan myös Helsingistä ja sen muuttumisesta. Nousukautta ja käsistä karkaavaa mopoa, seuraa lama. Kirjassa on jotain hyvin surumielistä, mutta silti on toivoa.

Joskus kun lukee kirjaa, tulee vähän ennen kirjan loppua tunne, että tarinan olisi itse asiassa pitänyt päättyä juuri tähän kohtaan. Minulle se tunne tuli seuraavien sanojen myötä:

"Ja hän toisti sanat jotka olin kuullut hänen mumisevan television edessä.

Hän lennätti sinistä leijaa.

Meillä kaikilla on omat leijamme.
Leijat putoavat maahan.
Meidän ihmisten täytyy elää." 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa: 

Weary Girl
Nenä kirjassa
Lukuisat kissanpäivät
Valopolku
100 kirjaa
Kirja-ajatuksin
Luettua

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Tapa minut, äiti!

Tässäpä vasta ajatuksia herättävä kirja. Löysin tämän kirjakaupan pokkarihyllystä ja päätin lukea, koska aihepiiri on kiinnostava.

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran sen ilmestymisen aikoihin. Ajattelin, että huh, onpa hurja nimi kirjalle. Kirjassa Marianne Käcko kertoo tyttärensä Katarinan anoreksiasta. "Tapa minut, äiti!" ovat letkuissa sairaalassa makaavan 15-vuotiaan Katarinan sanat äidilleen vappuaattona 1996. Ahdistus on niin valtava, että Katarinasta tuntuu, ettei hän voi olla ruumissaan. Marianne Käcko kuvaa tuota päivää kaikkein raskaimmaksi, jonka on äitinä kokenut.

Kirjan alussa Käckon perhe elää tavallista arkea Pohjanmaalla. Äiti, Marianne, työskentelee lastentarhanopettajana ja isä, Svante, on maanviljelijä. Perheessä on 13-vuotias poika Daniel sekä tyttäret 11-vuotias Katarina ja 7-vuotias Anna. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun äiti yllättää eräänä päivänä Katarinan oksentamasta. Hän on jo aikaisemmin ollut huolissaan tyttärensä laihtumisesta, jonka tämä sanoo johtuvan karkkilakosta.

Katarina pääsee pian hoitoon Pietarsaaren sairaalan lastenosastolle. Hän toipuu melko nopeasti ja kaikki luulevat, että painajainen on ohi, kunnes Katarina sairastuu uudestaan kolmen vuoden kuluttua.

Tällä kertaa tuntuu, että mikään ei auta. Katarina on vuoden letkuruokinnassa ja vannoo, ettei syö enää koskaan! On vaikea kuvitella miten perhe on jaksanut tuon ajan. Äiti opettelee ruokkimaan Katarinaa, että tämä voisi olla osan aikaa kotona. Tuntuu, että ihminen sopeutuu mihin tahansa. Lastenosastolla, sen paremmin kuin psykiatrisella osastollakaan, ei osata auttaa. Tulee tunne, että anorektikko on väliinputoaja, jolle ei  edes ole suunniteltu mitään kunnon hoitoa. (Onneksi nykyään tilanne on mennyt hieman eteenpäin.)

Perhe taistelee, että saisi Katarinan Ruotsiin Huddingen sairaalaan hoitoon. Siellä anoreksiaa pidetään fyysisenä sairautena, jonka aiheuttaa laihduttaminen ja liiallinen liikunta. Siellä ajatellaan, että psyykkiset oireet johtuvat nälkiintymisestä. Suomessa sairautta pidetään psyykkisenä, joten lähetettä Ruotsiin on vaikea saada. Katrinan äiti soittelee ihmisille kunnanjohtajaa ja kansanedustajaa myöten. Onneksi hän ei luovuta, vaikka saa muun muassa psykiatrilta haukut niskaansa.

Ainoa asia, joka kirjassa hieman häiritsi, olivat vuorosanat. Tuntui, että esimerkiksi äiti puhui Katarinalle hyvin opettajamaisesti. (No, toisaalta, olihan hän lastentarhanopettaja.)  Tietenkin on muistettava, että Marianne Käcko on kirjoittanut kirjan useita vuosia tapahtumien jälkeen ja vuorosanat on "rekonstruoitu", eihän hän millään voi sana sanasta muistaa mitä kukin on sanonut.

Kokonaisuutena kirja oli niin elävästi kirjoitettu, että tuntui kuin olisin seissyt vieressä ja nähnyt kaiken. Katarinan tarina antaa toivoa. Hän selviytyi hyvin vaikeasta anoreksiasta.

Toivoisin todella, että kaikki ne, jotka pitävät anoreksiaa teinityttöjen pelleilynä, eivätkä oikeana sairautena, lukisivat tämän kirjan. Kirja laittaa kyllä ajattelemaan. Sitä paitsi, anoreksia ei edes ole pelkästään teinityttöjen sairaus. Nykyään yhä nuoremmat lapset sairastuvat anoreksiaan. Lisäksi osa anorektikoista on aikuisia. Ei ole tavatonta, että sairastuu teininä ja kamppailee sairauden kanssa vielä kolmikymppisenä, jos on elossa. Sekään ei ole poikkeuksellista, että sairastuu vasta aikuisena tai sairaus uusii vuosien jälkeen. Täytyy myös muistaa, että osa anorektikoista on poikia ja miehiä.

Marianne Käcko päätti kirjoittaa kirjan, jos Katarina selviää. Varmasti päätökseen vaikutti paitsi halu auttaa muita samassa tilanteessa olevia, myös se, että hän itse halusi tietää kaiken mahdollisen anoreksiasta ja lainasi kirjastosta kirjoja, joissa annettiin  hyvin yksipuolinen ja loukkaava kuva anorektikkojen vanhemmista. On hienoa, että hän kirjoitti kirjan, jossa luo paitsi kuvan anorektikkoperheen elämästä, antaa myös toivoa, että kaikesta, myös tästä hirveästä sairaudesta, voi selvitä.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Terapiaa arjen harmauteen 
Lettuja & mäyräkoirankantoa
Kirjasähkökäyrä 
Jonnan Lukunurkkaus
Jokken kirjanurkka 
Kirjavinkit
Lukuvalo 
Kirjahiiri
Naakku ja kirjat
Lukutoukkailua
Sinnocence With Many Scars