keskiviikko 29. elokuuta 2012

Sudenmorsian

Löysin Aino Kallaksen kirjan Sudenmorsian, Hiidenmaalainen tarina, bookcrossing-tapaamisesta. Kirja on ohut ja nopea lukea. Kieli on vanhahtavaa, runollista ja kaunista. Kielen perusteella olisi luullut, että kirja olisi ilmestynyt aiemmin kuin 1928.

Kirja kertoo Aalosta, nuoresta neidosta, johon metsänvartija Priidik rakastuu. Pian Aalosta tuleekin Priidikin vaimo. Aalo on lempeä ja tunnollinen ja hoitaa hyvin uutta kotiaan. Ihmiset sanovat, että Priidikillä on ollut hyvä onni.

Lopulta Aalo ei voi kuitenkaan vastustaa suden kutsua, vaan nousee yöllä miehensä vierestä ihmissutena juoksemaan. Päivällä hän on lempeä, kunnon vaimo, yöllä karjaa repivä susi, joka kokee rakkauden suden hahmossa juoksevaan metsän henkeen.

Tarinana Sudenmorsian on läheistä sukua vuonna 1952 valmistuneelle elokuvalle Valkoinen peura, jossa aviovaimo toivoo, että hänen miehensä välittäisi hänestä enemmän ja kääntyy noidan puoleen saadakseen lemmenrohdon. Rohto ei kuitenkaan onnistu, vaan hän muuttuu öisin valkoiseksi peuraksi, joka houkuttelee miehiä tuhoon.

Sudenmorsiamen yhteisö ei voi tietenkään ihmissutta hyväksyä, varsinkin kun ihmiset kokevat aineellisia vahinkoja, kun heidän karjaansa kuolee susien repimänä. Karjaa yritetään suojella myös noituudelta. On helppo ymmärtää, että kun ihmiset elivät luonnon armoilla ja huono sato tai lehmän maidon ehtyminen olivat katastrofeja, yritettiin kaikin tavoin hallita omaa kohtaloa. Oli varmasti helpompaa, jos pystyi syyttämään huonosta onnestaan, vaikka naapuria, jolla oli paha silmä, kuin myöntää, että onnettomuus voi sattua milloin tahansa, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa.

On helppo nähdä sudenmorsiamen tarina vertauskuvana siitä miten vaarallisena naisen seksuaalisuutta on pidetty. Päivisin voi käyttäytyä hallitusti, mutta öisin alitajunta ottaa vallan. Ei ihme, että muun muassa noitien on ajateltu lentävän yöllä Kyöpelinvuorelle. Nukkuvaa minää ei voi hallita.

Olisin toivonut tarinaan vielä hieman lisää pituutta ja syvyyttä, mutta se oli mukaansatempaava ja eheä tällaisenakin. Pidin kertomusta hieman ennalta arvattavana, ehkä siksi, kun se muistutti Valkoista peuraa niin paljon. 

Hämmästyin kuinka monessa blogissa tästä kirjasta on kirjoitettu, muun muassa seuraavissa:

Sonjan lukuhetket
Jos vaikka lukisi...
Morren maailma
Booking it some more
Macondon naiset
Naakku ja kirjat
Paloheinän lukupiiriblogi
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Satun luetut
Nulla dies sine legendo
Kirjamaa

tiistai 28. elokuuta 2012

Post it -tunnustus



Kun avasin koneen, minua odotti ihana yllätys, sillä
Luettua-blogin Sanna oli antanut minulle post it -tunnustuksen. Kiitos paljon. 

Tässä post it -tunnustuksen säännöt:  

  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi. 
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3.  Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.  
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin. 

On niin paljon blogeja, joista pidän, että viiden valitseminen on vaikeaa. Harmittaa, että ehdin niin vähän lukea toisten blogijuttuja. Koska on pakko valita, niin tunnustus menee eteenpäin seuraaville:

1)
Jennin K-blogi - koko lailla kodikkaasti -blogille, koska blogissa on mielenkiintoista asiaa puutarha- ja hyötykasveista ja paljon kauniita kuvia.

2) Kuuttaren lukupäiväkirja -blogille, koska blogi on ulkoasultaan kaunis ja minulle uusi tuttavuus, johon haluan tutustua paremmin.

3) Marian Kavioiden kopsetta, tassujen töpsötystä -blogille, koska blogi on sympaattinen ja on aina mukava lukea eläinystävien touhuista.

4) Satun luetut -blogille, koska olen saanut blogista vinkkejä mielenkiintoisista kirjoista.

5) Sanojen jano -blogille, koska se oli ensimmäisiä lukemiani kirjablogeja. Toivottavasti sinulla, Jum-Jum, on kaikki hyvin. Olen kaivannut kirjoituksiasi.

torstai 23. elokuuta 2012

Käsi sydämellä

Luin aikaisemmin kesällä vanhoista suomalaisista elokuvista ja Helsingistä kertovan kirjan Asuuko neiti Töölössä? Siihen perään sopikin hyvin lukea Tauno Palon muistelmateos Käsi sydämellä, jonka löysin kirjaston poistomyynnistä. 

Kirjassa Tauno Palo kertoo elämästään kuin puhuisi hyvälle ystävälle: jutustellen ja kiireettömästi. En tietenkään voi tietää millainen ihminen Tauno Palo oli, mutta minulle jäi kirjan perusteella hänestä kuva hienotunteisena, vaatimattomana herrasmiehenä. Hän ei kirjoita kenestäkään pahaa, eikä kerro paljastuksia julkkisystävistään, kuten nykyään on tapana. Lisäksi hän kirjoittaa hyvin hienotunteisesti elossa olevista ihmisistä, kuten omasta perheestään. Vaikka hän mainitseekin useaan kertaan ensimmäisen ja toisen vaimonsa ja poikansa, hän ei kerro heistä mitään kovin syvällistä, mikä onkin hyvä, sillä nuorin poika, Jukka-Pekka, on kirjan kirjoitushetkellä vasta 15-vuotias. Avioeronsakin Tauno Palo mainitsee ohimennen, mutta kirjoittaa siitä ketään syyttelemättä. 

En ole lukenut yhtäkään nykyajan kohuelämänkertaa, enkä edes halua. Tulee vain mieleen, että Tauno Palosta pitäisi nykyisten julkkiselämänkertureiden ottaa oppia. Kaikkea ei todellakaan sovi revitellä ja kirjoittaa. Tai ehkä suurimpana tavoitteena ei nykyisillä kirjoittajilla olekaan itse elämästään kertominen, vaan kirjan myyntiluvut, siis yksinkertaisesti ahneus. 

Kirja etenee osittain kronologisessa järjestyksessä, mutta varsinkin loppupuolella Palo kirjoittaa enemmän aihealueittain: yksi luku muun muassa käsittelee työtä kansallisteatterissa, toinen elokuvia. Hän kertoo monia hauskoja tarinoita ja kirjoittaa useista työkavereistaan, niin ohjaajista kuin näyttelijöistäkin, lämpimään sävyyn. 

Palo kertoo niin onnistumisista kuin epäonnistumisistakin. On esimerkiksi vaikeaa uskoa, että käsikirjoittaja on joskus sanonut nuorelle Palolle, että tämän näytteleminen pilaa koko näytelmän. Tämän jälkeen Palo vietti unettoman yön ja mietti miten hänen pitäisi näytellä. 

Vaikka Palo muistetaan nykyaikana ennen kaikkea elokuvista, hän kertoo teatterityön olleen hänelle kaikkein rakkainta. Käsi sydämellä on ilmestynyt vuonna 1969, jolloin Palon viimeinen elokuva, Tulipunainen kyyhkynen, oli jo kuvattu. Sitä Palo itse ei tietenkään tiennyt, vaan väläytti ajatuksen hänen ja Ansa Ikosen vielä yhdestä yhteisestä elokuvasta. Tosin, ajatus saattoi osin olla leikkiäkin. 

Kirjassa kerrotaan paljon myös Tauno Palon lapsuudesta ja lapsuuden perheestä. Lapsuutta leimasivat paitsi idylliset kesät Hämeenlinnan lähellä ja turvallinen koti Helsingin Porvoonkadulla, myös vuoden 1918 järkyttävät tapahtumat. Niitä Palo ei voinut koskaan unohtaa. Hänen serkkunsa muun muassa joutui punaisten vangiksi, kun taas punaisten puolella taistellut muutamaa vuotta vanhempi lapsuudenystävä kuoli Hämeenlinnassa vankileirillä. Hänet Palo tapasi äitinsä kanssa viimeisen kerran vankileirin aidan luona, kun äiti oli viemässä nälkää näkeville vangeille ruokaa. Myöskään ruumiita pieni poika ei voinut välttyä näkemästä. Hän löysi lisäksi äitinsä kanssa teloitettujen vankien viimeisiä viestejä, joita oli jätetty sukulaisten löydettäviksi tupakka-askien kanteen ja paperipaloille kirjoitettuina. 

Paljon Tauno Palo kertoo myös ensimmäisestä teatteristaan Sörnäisten Työväen Näyttämöstä. Hän kävi päivätöissä puolustusministeriössä ja illat hän näytteli ja harjoitteli. Joskus harjoitukset venyivät lähes aamuun asti. Täytyi varmasti olla hyvin innostunut ja sinnikäs, että jaksoi. 

Tauno Palon kirja on koskettava monessa kohtaa. Yksi koskettavimmista kohdista on tapaaminen virolaisen näyttelijän kanssa vuosien jälkeen. He olivat tutustuneet vierailunäytöksissä, mutta sota oli katkaissut yhteydet Viroon. 30 vuoden jälkeen he tapasivat taas: harmaantuneina vanhoina miehinä. Poissa oli nuoruus ja usko siitä, että tulevaisuus tuo hyvää tullessaan, usko sodan mahdottomuuteen. 

Tämä kirja on mielenkiintoista luettavaa kaikille, joita vanhat suomalaiset elokuvat, näyttelijäntyö ja teatteri kiinnostavat. Kirja avaa myös ikkunan menneisiin vuosikymmeniin sekä niiden olosuhteisiin ja elämäntapaan. Kirjan henkeä kuvaa hyvin seuraava lainaus: 

”Minulta on monet kerrat aiemmin kysytty, voisinko kertoa elämästäni. Nyt sitten olen ottanut sydämen kouraan ja ollut niin avoin kuin olen osannut. Sanotaankohan missään, että skorpionin merkin alla syntyneet ovat ujoja? Olen näytellyt satoja rooleja, mutta yksityisroolissani en mielestäni ole päässyt alkua pidemmälle. Jos synnyn tänne uudelleen, toivon että se tapahtuisi silloin, kun maan päällä on rauhallista ja ihmiset ovat oppineet sietämään toisiaan. Voisihan se olla vaikka uusromantiikan kausi. Siihen minä paremmin sovin kuin tähän hampaita kiristelevään maailmaan.” 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös blogeissa:


Lisäksi kirjaa sivutaan blogissa:

 

tiistai 14. elokuuta 2012

Bookcrossingia ja lukuväsymystä


Tänään olin monen kuukauden tauon jälkeen Helsingin bookcrossing-tapaamisessa. Vein miittiin neljä kirjaa ja kannoin kotiin yhtä monta. Oli hyvä, että pääsin viemistäni kirjoista eroon, sillä kassiini ei olisi kerta kaikkiaan mahtunut enää kirjaakaan enempää. 

Nyt lukemista ainakin riittää, varsinkin kun vierailin pari viikkoa sitten kirjaston poistomyynnissä. Sähköisinä kirjoina odottaa puolestaan lukemista muutama Minna Canthin teos.

Minua on viime aikoina vaivanut jonkinlainen lukuväsymys ja stressi siitä, etten lue, enkä siten kirjoita blogitekstejä tarpeeksi usein. Tiedän kyllä, että on aivan turhaa stressata harrastuksesta, mutta minkäs sille voi.

Minulla on yhä kesken Gorkin puisto, jota luin aluksi suurella mielenkiinnolla. Neuvostoliitossa tapahtuva dekkari tuntui virkistävän erilaiselta. Sitten vain jäin tahkoamaan sitä kirjaa ja huomasin haluavani lukea jotain muuta.

Halusin ehdottomasti lukea uudestaan, ties kuinka monennen kerran, jonkin Harry Potter -kirjan, mutta nyrpistelin jo heti ensimmäisillä sivuilla, että en jaksa. Uskomatonta! Ehkä viime lukukerrasta on liian lyhyt aika.

Luulisi, että kesällä ehtisi lukea, mutta minulla on ollut niin paljon tekemistä, että enpä ole juuri ehtinyt ja aina ei ole edes huvittanut. Heinäkuu jäi melko kirjaköyhäksi kuukaudeksi ja nyt elokuussa olen lukenut vain yhden kirjan: Tauno Palon Käsi sydämellä. Onneksi innostuin siitä.

Unohdin tietysti Tauno Palon kirjan toisaalle, joten kirjoittelen siitä myöhemmin, kun saan kirjan käsiini.

tiistai 7. elokuuta 2012

Copycat-ehdokas


Ihailin viimeksi Amman Copycat-kirjankansikilpailun hienoja kuvia. Tällä kertaa oli aivan pakko osallistua ja ryntäsinkin heti kirjahyllylle etsimään sopivaa kantta.

Nyt pitkän väkerryksen jälkeen tämä kuvani on valmis. Valitsin kannen, jossa on rakennus, koska pidän vanhoista rakennuksista ja minulla on jo valmiiksi paljon kuvia niistä. Ennen kuin ehdin edes katsella vanhoja kuvia, kävin Hangossa ja näin siellä sopivan rakennuksen, jossa on torni. Copycat-kuvassa on siis hankolainen Hotelli Regatta.

Luin Päivi Alasalmen Vainolan joskus 1990-luvulla. Kirja kertoo Laura Auerista, nuoresta naisesta, joka menee naimisiin Vainolan kartanon omistajan kanssa. Laura saapuu suurin odotuksin uuteen kotiinsa ja järkyttyy kun se onkin synkkä kartano. Tietenkään nuori, utelias nainen ei voi välttyä törmäämästä kartanon kätkettyihin salaisuuksiin... Talon ja suvun nimi piti alunperin olla Vainiola, siitä Vainiolan tarinat.

Vainolan alkuperäisen kannen on tehnyt Heikki Kalliomaa. Kirja on julkaistu Gummeruksen kustantamana 1996. Alkuperäisen kannen kuva on Gummeruksen sivulta

Edellisen Copycat-kilpailun satoa.

maanantai 6. elokuuta 2012

Ihanat poistomyynnit

Lähdin hoitamaan asioita, mutta törmäsinkin sattumalta kirjaston poistomyyntiin. No, arvata saattaa, että en lähtenyt kotiin tyhjin käsin.

Löysin Tauno Palon muistelmateoksen Käsi sydämellä, jota olen jo lukenutkin. Tähän asti olen pitänyt kirjan leppoisasta tunnelmasta ja jutustelevasta kerrontatyylistä.

Mielenkiinnosta ostin myös Stephen Kingin kirjoitusoppaan nimeltä Kirjoittamisesta. Kolmantena mukaan tarttui Per Olov Enquistin Matkamies. Hänen kirjoistaan on jäänyt lähtemättömästi mieleen Henkilääkäri. Luin kirjaa vuosia sitten, enkä ole vieläkään pystynyt lukemaan sitä loppuun. Ajattelin, että en halua, että näille ihmisille käy huonosti. Silti Henkilääkäri on parhaita lukemiani kirjoja. Ehkä jonain päivänä...