torstai 23. elokuuta 2012

Käsi sydämellä

Luin aikaisemmin kesällä vanhoista suomalaisista elokuvista ja Helsingistä kertovan kirjan Asuuko neiti Töölössä? Siihen perään sopikin hyvin lukea Tauno Palon muistelmateos Käsi sydämellä, jonka löysin kirjaston poistomyynnistä. 

Kirjassa Tauno Palo kertoo elämästään kuin puhuisi hyvälle ystävälle: jutustellen ja kiireettömästi. En tietenkään voi tietää millainen ihminen Tauno Palo oli, mutta minulle jäi kirjan perusteella hänestä kuva hienotunteisena, vaatimattomana herrasmiehenä. Hän ei kirjoita kenestäkään pahaa, eikä kerro paljastuksia julkkisystävistään, kuten nykyään on tapana. Lisäksi hän kirjoittaa hyvin hienotunteisesti elossa olevista ihmisistä, kuten omasta perheestään. Vaikka hän mainitseekin useaan kertaan ensimmäisen ja toisen vaimonsa ja poikansa, hän ei kerro heistä mitään kovin syvällistä, mikä onkin hyvä, sillä nuorin poika, Jukka-Pekka, on kirjan kirjoitushetkellä vasta 15-vuotias. Avioeronsakin Tauno Palo mainitsee ohimennen, mutta kirjoittaa siitä ketään syyttelemättä. 

En ole lukenut yhtäkään nykyajan kohuelämänkertaa, enkä edes halua. Tulee vain mieleen, että Tauno Palosta pitäisi nykyisten julkkiselämänkertureiden ottaa oppia. Kaikkea ei todellakaan sovi revitellä ja kirjoittaa. Tai ehkä suurimpana tavoitteena ei nykyisillä kirjoittajilla olekaan itse elämästään kertominen, vaan kirjan myyntiluvut, siis yksinkertaisesti ahneus. 

Kirja etenee osittain kronologisessa järjestyksessä, mutta varsinkin loppupuolella Palo kirjoittaa enemmän aihealueittain: yksi luku muun muassa käsittelee työtä kansallisteatterissa, toinen elokuvia. Hän kertoo monia hauskoja tarinoita ja kirjoittaa useista työkavereistaan, niin ohjaajista kuin näyttelijöistäkin, lämpimään sävyyn. 

Palo kertoo niin onnistumisista kuin epäonnistumisistakin. On esimerkiksi vaikeaa uskoa, että käsikirjoittaja on joskus sanonut nuorelle Palolle, että tämän näytteleminen pilaa koko näytelmän. Tämän jälkeen Palo vietti unettoman yön ja mietti miten hänen pitäisi näytellä. 

Vaikka Palo muistetaan nykyaikana ennen kaikkea elokuvista, hän kertoo teatterityön olleen hänelle kaikkein rakkainta. Käsi sydämellä on ilmestynyt vuonna 1969, jolloin Palon viimeinen elokuva, Tulipunainen kyyhkynen, oli jo kuvattu. Sitä Palo itse ei tietenkään tiennyt, vaan väläytti ajatuksen hänen ja Ansa Ikosen vielä yhdestä yhteisestä elokuvasta. Tosin, ajatus saattoi osin olla leikkiäkin. 

Kirjassa kerrotaan paljon myös Tauno Palon lapsuudesta ja lapsuuden perheestä. Lapsuutta leimasivat paitsi idylliset kesät Hämeenlinnan lähellä ja turvallinen koti Helsingin Porvoonkadulla, myös vuoden 1918 järkyttävät tapahtumat. Niitä Palo ei voinut koskaan unohtaa. Hänen serkkunsa muun muassa joutui punaisten vangiksi, kun taas punaisten puolella taistellut muutamaa vuotta vanhempi lapsuudenystävä kuoli Hämeenlinnassa vankileirillä. Hänet Palo tapasi äitinsä kanssa viimeisen kerran vankileirin aidan luona, kun äiti oli viemässä nälkää näkeville vangeille ruokaa. Myöskään ruumiita pieni poika ei voinut välttyä näkemästä. Hän löysi lisäksi äitinsä kanssa teloitettujen vankien viimeisiä viestejä, joita oli jätetty sukulaisten löydettäviksi tupakka-askien kanteen ja paperipaloille kirjoitettuina. 

Paljon Tauno Palo kertoo myös ensimmäisestä teatteristaan Sörnäisten Työväen Näyttämöstä. Hän kävi päivätöissä puolustusministeriössä ja illat hän näytteli ja harjoitteli. Joskus harjoitukset venyivät lähes aamuun asti. Täytyi varmasti olla hyvin innostunut ja sinnikäs, että jaksoi. 

Tauno Palon kirja on koskettava monessa kohtaa. Yksi koskettavimmista kohdista on tapaaminen virolaisen näyttelijän kanssa vuosien jälkeen. He olivat tutustuneet vierailunäytöksissä, mutta sota oli katkaissut yhteydet Viroon. 30 vuoden jälkeen he tapasivat taas: harmaantuneina vanhoina miehinä. Poissa oli nuoruus ja usko siitä, että tulevaisuus tuo hyvää tullessaan, usko sodan mahdottomuuteen. 

Tämä kirja on mielenkiintoista luettavaa kaikille, joita vanhat suomalaiset elokuvat, näyttelijäntyö ja teatteri kiinnostavat. Kirja avaa myös ikkunan menneisiin vuosikymmeniin sekä niiden olosuhteisiin ja elämäntapaan. Kirjan henkeä kuvaa hyvin seuraava lainaus: 

”Minulta on monet kerrat aiemmin kysytty, voisinko kertoa elämästäni. Nyt sitten olen ottanut sydämen kouraan ja ollut niin avoin kuin olen osannut. Sanotaankohan missään, että skorpionin merkin alla syntyneet ovat ujoja? Olen näytellyt satoja rooleja, mutta yksityisroolissani en mielestäni ole päässyt alkua pidemmälle. Jos synnyn tänne uudelleen, toivon että se tapahtuisi silloin, kun maan päällä on rauhallista ja ihmiset ovat oppineet sietämään toisiaan. Voisihan se olla vaikka uusromantiikan kausi. Siihen minä paremmin sovin kuin tähän hampaita kiristelevään maailmaan.” 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös blogeissa:


Lisäksi kirjaa sivutaan blogissa:

 

2 kommenttia: