tiistai 25. syyskuuta 2012

Märät hevoset

Leena-Maija Rossin Märät hevoset on ensimmäinen runokirjani. Mummo osti sen minulle torilta, kun olin lapsi. Kirja on ilmestynyt vuonna 1973.

Lahja oli minulle sopiva, sillä olin hevoshullu tyttö. Märät hevoset on kymmenvuotiaan tytön runokokoelma hevosaiheisia runoja. Olen lukenut niitä aina vain uudestaan ja kirjan selkäkin on jo irronnut.

Kirja on Ulla Vaajakallion kuvittama ja kauniin ilmavasti taitettu. Jokaisen runon kohdalla on viereisellä sivulla runon aiheeseen sopiva kuva. Pieni kirja on ulkoasultaan lukemaan houkutteleva ja kaunis.

Olen monesti miettinyt kuinka kymmenvuotias on osannut kirjoittaa niin kauniisti ja viisaasti. Lapsena minuun teki suuren vaikutuksen se kuinka runoissa seikkailtiin paitsi kotoisessa tallissa, myös ajassa ja paikassa. Osa runoista on hyvin surullisia: ritarin hevonen kuolee turnajaiskentälle, leikkihevosen päälle astutaan tai tamma ruokkii naista autiolla saarella maidollaan, kunnes menehtyy.

Osassa runoista taas on riemukas tunnelma: on kevät ja hevoset kirmaavat iloissaan heräävässä luonnossa, eivätkä vain hevoset, vaan ihmiset ovat yhtä haltioissaan. Monessa runossa korostuu ystävyys hevosen ja ihmisen välillä, mutta hevoset ovat uljaita ja riippumattomia ystävyydestä huolimatta.

Tähän loppuun laitan malliksi pari runoa:

Puut huojuvat tuulessa.
Ne ovat oikeastaan pensaita,
mutta mitä sillä on väliä.
Maailmassahan ei ole muita kuin minä ja Uprakka.


Harmaana päivänä ratsastaa
mustalla oriilla
herra upseeri.
Harmaana päivänä ratsastaa
nukkavierulla muulilla
herra kulkuri.
Päivää, he sanovat.
Onpa kaunis ilma. 

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin tässä nimettömässä blogissa. 

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Hän on Sysmästä

Luin heti Papin perheen jälkeen Minna Canthin huvinäytelmän Hän on Sysmästä.  

Näytelmä kertoo kauppaneuvoksesta, joka kieltäytyy enää auttamasta veloissa olevaa veljenpoikaansa, Valteria, jos tämä ei mene naimisiin serkkunsa, Kertun, kanssa. Kauppaneuvos toivoo, että vaimo laittaa Valtterin aisoihin ja lähtee hakemaan hänelle morsianta Sysmästä, sillä Kerttu on suostunut menemään naimisiin. Samalla kertaa vierailulle saapuu myös Kertun ystävä Toini.  

Valter ei kuitenkaan halua mennä naimisiin. Hän ei ole koskaan tavannut Kerttua ja uskoo, että tämä on yksinkertainen maalaistyttö. Nuoret naiset kuulevat ikkunasta, kuinka Valter puhuu ystävälleen, kauppaneuvoksen konttoristille, Heikille, halveksivasti Kertusta. Toimelias Kerttu päättää yhdessä Toinin kanssa antaa tulevalle sulhaselle opetuksen. Niinpä kun esittelyn hetki koittaa, Valter ja Heikki tapaavat kaksi hassusti pukeutunutta naista. Kerttu puhuu leveää savonmurretta ja käyttäytyy mahdollisimman kömpelösti, lörpöttelee ja laulaakin nuotinvierestä.  

Valter tietysti kieltäytyy menemästä Kertun kanssa naimisiin ja sanoo tätä jopa idiootiksi, mistä Kerttu on loukkaantuvinaan, vaikka teeskentelee, ettei tiedä mitä sana tarkoittaa. Heikki taas kiinnostuu Toinista, kun kuulee tämän olevan rikas, vaikka Toini onkin puettu rumaksi vanhaksipiiaksi. Mutta miten käykään, kun Toini lahjoittaa omaisuutensa pois, että köyhä konttoristi ja hän olisivat tasavertaisia.  

Minusta näytelmä tuntui ensin tekohauskalta ja ennalta-arvattavalta. Loppujen lopuksi tapahtumien kulku jopa vähän yllätti, vaikka lopputulos ei ollutkaan yllätys. Vaikka näytelmä ei suoranaisesti naurattanut, oli se kuitenkin kiinnostava katsaus ennakkoluuloihin ja ihmisen pohjimmaisiin motiiveihin.  

En vain jaksanut ymmärtää miksi Kerttu halusi mennä naimisiin tuhlaavaisen Valterin kanssa, joka kaiken lisäksi vielä nukkuu edellisiltaisten juhlien jäljiltä, kun naiset saapuvat. Toisaalta ei ole epäilystäkään etteikö voimakastahtoinen ja neuvokas Kerttu pystyisi pitämään miestään aisoissa.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Papin perhe

Enpä ole vähään aikaan ehtinyt kirjoittaa, kun on ollut kaikenlaista kiirettä. Onneksi olen kuitenkin ehtinyt lukea. Minulla on tavoitteena lukea kaikki Minna Canthin teokset. Välillä on kuitenkin luettava muuta, sillä osa Canthin teksteistä on melko synkkiä, tosin mikä olisikaan tehokkaampi tapa kirjoittaa yhteiskunnan epäkohdista kuin se, että näyttää mitä ihmisille voi konkreettisesti tapahtua.

Canthia on blogeissa kritisoitu siitä, että pahantekijät pääsevät yleensä kuin koira veräjästä, kun taas syyttömät ihmiset kärsivät. Minusta tarina menettäisi osan tehostaan, jos pahantekijät saisivat rangaistuksen, sillä epäoikeudenmukaisuus vain kärjistyy, kun "roistoille" ei tapahdu mitään.

Olen nyt lukenut hieman vähemmän synkkää Canthia. Vuonna 1891 ilmestyneessä näytelmässä Papin perhe ei ole täysin toivotonta tunnelmaa, eivätkä henkilöt joudu täydelliseen umpikujaan, vaikka ristiriidoilta ei tässäkään tarinassa vältytä. Eräs entinen opettajani sanoi kerran, että draama alkaa aina ristiriidasta, mikä oli erinomaisesti sanottu. Jos kaikki henkilöt olisivat aina samaa mieltä, tarina olisi yhtä tylsää hymistelyä.

Näytelmä alkaa kiireisissä tunnelmissa. Perheen vanhimmat lapset, Helsingissä opiskelevat Jussi ja Hanna, ovat tulossa kotiin lomalle ja äiti Elisabeth, nuorin tytär Maiju ja perheen apulainen Martta odottavat kovasti heitä kotiin. Kotia valmistellaan kiireellä kuntoon.

Perheen isä, pappi Henrik Valtari, on voimakastahtoinen mies. Hänestä uudet aatteet etäännyttävät ihmiset Jumalasta ja hän on ostanut lehden alkaakseen levittää oikeaoppista Jumalan sanaa. Ahkera Hanna ei voi enää jatkaa opiskelua, koska isän rahat eivät lehden takia riitä kouluun, mutta Hannahan on vain nainen, joten se ei ole tärkeää.

Isä on huomannut poikansa Jussin kirjallisen lahjakkuuden ja haluaa tämän auttamaan lehteen. Jussi pitää kuitenkin isän lehteä konservatiivisena ja haluaa kirjoittaa vapaamielisimpiin lehtiin. Voimakastahtoisen isän ja pojan välille puhkeaa riita, jonka seurauksena isä kieltää poikansa ja Jussi ja Hanna palaavat etuajassa Helsinkiin.

Perheen nuorin tytär Maiju, on eläväinen ja vilkas. Hän haaveilee näyttelijän urasta, mutta tietää, etteivät vanhemmat hyväksyisi sitä ikinä. Isän ja veljen riita vaikuttaa häneen syvästi ja hänestä tuntuu, että hän tukehtuu kodin ilmapiirissä. Äiti Elisabeth puolestaan pakenee surua auttamalla köyhiä lapsia. Isä yrittää karaista surun itsestään pois, onhan hän Jumalan asialla.

Näytelmä kertoo ikuisesta aiheesta: kahden sukupolven mielipiteiden törmäämisestä. Kumpikin uskoo olevansa oikeassa, eikä halua antaa yhtään periksi. Jussi sanoo suoraan mitä ajattelee ja joutuu avoimeen riitaan. Lempeä Hanna yrittää sovitella, mutta isä huitaisee hänen sanansa pois ja kieltää puuttumasta, koska hän on nainen, eikä voi tärkeistä asioista mitään ymmärtää. Maiju käpertyy omaan maailmaansa, kunnes päättää toimia. Hän on herkkä ja pelkää isäänsä. Äiti Elisabeth ymmärtää Hannan tavoin loputtomasti ja antaa vähätellä itseään, mistä Jussi on hyvin katkera.

Minusta tarina alkoi välillä tuntua todella jännittävältä, melkein sydän kurkussa odotin, että miten henkilöille oikein käy.

Vaikka näytelmän kirjoittamisesta on jo yli sata vuotta ja ajat ovat muuttuneet, tarinan ydin pysyy: ristiriidat ja erimielisyydet perheissä ja muissa ihmissuhteissa eivät häviä. Lapset haluavat rakentaa oman arvomaailmansa itse, mikä voi johtaa avoimeen kapinaan vanhempien arvoja vastaan. Vahemmat puolestaan voivat kokea uudet asiat uhkana. Tämä tuskin tulee koskaan muuttumaan ja näytelmän sanoma tuntuu ajankohtaiselta yhä.

En jostain syystä löytänyt blogitekstejä, joissa olisi kerrottu tämän näytelmän lukukokemuksesta.

Karin loki -blogissa on käyty katsomassa tämä näytelmä ja sieltä löytyy hyvä, pohdiskeleva kirjoitus. Samoin Jenni on käynyt katsomassa näytelmän ja hän sivuaa sitä tekstissään Muistikuvia Minna Canthista.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Twitteriä ja bookcrossingia


Lukemisen ilo on nyt myös Twitterissä.

Miksi?
  • Koska se on hauskaa.
  • Koska Twitter on helppo tapa kertoa pieniä asioita, kuten mitä parhaillaan lukee, halutessaan välikommentteja kesken olevista kirjoista sekä mitä mielenkiintoista muiden blogeissa tai kotisivuilla tapahtuu. Kaikkea, sellaista pientä, jota varten ei välttämättä halua tehdä erikseen bloggausta, koska tekstiä olisi vain muutama rivi.
  • Koska "twiitit" saa myös kätevästi näkyviin blogin sivupalkkiin. 
Bookcrossing-miitistä

Eilen oli pääkaupunkiseudun vakiobookcrossing-tapaaminen Helsingin Sokoksen kahvilassa. Paikalla oli tällä kertaa melko paljon porukkaa. Laskin jossain vaiheessa, että läsnä oli 15 "bookcrossaria". Yli neljä pöytää oli kansoitettu. Onneksi kahvilassa on yhdellä seinällä pitkä sohva, jonka edessä on pieniä pöytiä, joten koko porukka mahtuu yleensä samalle seinustalle.

Pöydät notkuivat tälläkin kertaa kirjapinoja. Nyt oli erityisen paljon englanninkielisiä kirjoja tarjolla. Itse en vienyt miittiin yhtäkään kirjaa, mutta matkaan niitä tarttui kolme: Outi Pakkasen Muistivirhe, Melanie Rae Thonin Pelon lapset ja Stefan Einhornin Aidosti kiltti.

Luettavien kirjojen pinoni vain kasvaa, mutta mikäs sen mukavampaa. Odotan näidenkin kirjojen lukemista mielenkiinnolla. En ole vielä lukenut yhtään Outi Pakkasen kirjaa, joten on mukavaa tutustua hänenkin kirjoihinsa. Aihe, kahden sisaruksen näkemysero menneisyydestä, tuntuu ainakin kiinnostavalta.

Aidosti kiltti taas kertoo kiltteydestä, joka on minusta aiheena hyvin mielenkiintoinen. Miten olla kiltti ilman, että kiltteys on vääränlaista ja kiltti ihminen antaa muiden kävellä ylitseen? Nykyään kiltteys on kirosana, mutta pikemminkin oikeaa kiltteyttä pitäisi pitää siunauksena. Se, että tekee aina muille mieliksi ja antaa muiden oikeiden tai kuviteltujen mielipiteiden hallita, ei tietenkään ole oikein, mutta se onkin väärää kiltteyttä. Terveellä tavalla kiltti ei anna muiden alistaa itseään ja uskaltaa sanoa mielipiteensä.  Aiheesta on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan myös Anna-Liisa Valtavaara. Kirjan nimi on Kiltteydestä kipeät.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Vaikka hollantilaisen Renate Dorresteinin kirjan nimi on pitkä, se on mielestäni onnistunut. Nimi jää mieleen ja kiteyttää yhdellä lauseella mistä kirjassa on kyse.

En ole lukenut kirjan takakannen tekstiä, mutta arvasin heti, että ahaa, kirjan täytyy kertoa keski-ikäisestä naisesta, jonka poika on aikuistumassa ja äiti vakavasti sairas, todennäköisesti dementikko, sillä tuskinpa kukaan esimerkiksi syöpäsairaalle lukisi satua.

Arvaukseni osui oikeaan. Kirjan päähenkilö, Heleen, on noin 50-vuotias nainen, joka pitää miehensä Peterin kanssa taimitarhaa. Perheessä on 17-vuotias poika, Storm, joka on pyörämatkalla Australiassa ja itse asiassa loistaa poissaolollaan koko kirjan ajan. Stormin sisko, Lizzy, on 13-vuotias ja viettää kaiken vapaa-aikansa eläinhoitolassa hoitaen hylättyjä eläimiä.

Heleen on huolissaan viettääkö tytär liikaa aikaa eläinten parissa ja onko hänellä ystäviä ja pärjääkö poika vieraassa maassa. Lisäksi häntä vaivaa haluttomuus, jota hän ei uskalla ottaa puheeksi miehensä kanssa.

Tavallinen arki suistuu kuitenkin raiteeltaan kun Heleenin äiti saa yllättäen aivoinfarktin, eikä pärjää enää kotona. Äiti muuttuu sekavaksi, puhe takertelee, ja välillä hän ei muista missä on, eikä tunne ihmisiä. Toisinaan hän on selväjärkinen ja tajuaa tilanteensa, mutta ne hetket ovat ohimeneviä. Käytännössä hän on dementikko.

Heleenillä on monimutkainen, jopa katkera, suhde äitiinsä. Äiti on jäänyt leskeksi, tuhlaa rahansa kimalteleviin helyihin, flirttailee ja käy naapurinrouvan kanssa oopperassa.  Hän on voimakastahtoinen ja suorapuheinen. Heleen ja hänen Yhdysvalloissa asuva siskonsa, Francien, jopa sanovat, että olisi pitänyt kuristaa se ämmä. Osittain puhe on totta, osittain leikkiä.

Kirjassa viitataan monta kertaa äidin ja Heleenin etäiseen suhteeseen, joten minua ainakin alkoi kiinnostaa mitä kaiken taustalla on. Mitään ei kuitenkaan paljasteta ennen aikojaan, vaan kokonaiskuva hahmottuu vähitellen. Minua vaivasi lähes viimeiselle sivulle asti se, ettei Heleen ollut selvittänyt asioita äitinsä kanssa, mutta onneksi vain lähes viimeiselle sivulle.

Ensin tuntui omituiselta lukea Heleenin kuumista aalloista. Ajattelin, että en ole ihan vielä kohderyhmää, mutta pian huomasin, että kirja oli todella koukuttava, vaikka enimmäkseen Heleenin äidin vaikean sairauden ja dementian ympärille keskittyvä tarina olikin vakava. Kirjassa oli paljon huumoria, eikä se ollut synkkä. 

Tarina eteni melko rauhallisesti, mutta loppui yht´äkkiä. Tuntui, että kirjailijalle oli tullut hirveä kiire kirjoittaa kertomus loppuun ja viimeiset tapahtumat kulkivat lähes pikakelauksella. Ajattelin, että ei voi olla totta, loppuiko tämä kirja nyt tähän. Asiasisällöltään loppu oli ehjä ja tuntui, että ympyrä sulkeutui, mutta toteutukseltaan loppu oli töksähtävä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli humoristinen selviytymistarina, joka kertoi todentuntuisesti keski-ikäisen naisen elämästä.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Illuusioita
Amman lukuhetki
La petite lectrice
Booking it some more
Kirjavinkit
Mitenköhän tässä kaikessa käy
Lukuisat kissanpäivät
Kirsin kirjanurkka
Narratiiveja
Viipaleita
Tarinauttisen hämärän hetket