keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tamman haaveilupäivä

Kirjoitin syyskuussa minulle rakkaasta Leena-Maija Rossin runokirjasta Märät hevoset. Kirja on ilmestynyt vuonna 1973, jolloin Rossi oli 10-vuotias. Itse asiassa minulle selvisi vasta nyt, että vuonna 1977 häneltä ilmestyi toinen runokirja, Tamman haaveilupäivä. Pitihän se heti varata kirjastosta ja lukea.

Tämä pieni, kaunis kirja löytyi Pasilan kirjavaraston kätköistä. Kooltaan ja taitoltaan kirja on samanlainen kuin Märät hevoset. Tämänkin kirjan on kuvittanut Ulla Vaajakallio. Märät hevoset -kirjassa hän oli piirtänyt kaikki hienot hevoskuvat ääriviivoin. Tässä kirjassa hevoset on väritetty jouhia lukuun ottamatta, mikä tuo hienosti esiin liinakon suomenhevosen hahmon, kertovathan tämän kirjan runot enimmäkseen liinakkotammasta. Välillä tuntuu, etteivät kuvat muistuta lainkaan suomenhevosta, välillä taas suomenhevonen on todella suomenhevosen näköinen.

Kirjan kuvitusta.
Suhtauduin tähän kirjaan pienellä ennakkoluulolla. Märät hevoset on kuitenkin minulle lapsuudesta tuttu, mummon antama lahja, jonka runoja luen aina uudelleen. On selvää, ettei tähän kirjaan ole samanlaista tunnesidettä ja se vaikuttaa lukemiseen. Epäilin myös, että voiko toinen kirja muutenkaan olla yhtä hyvä kuin ensimmäinen.

Tässä kirjassa on läsnä se sama rytmi ja viisaus kuin ensimmäisen kirjankin runoissa. Kun ensimmäisessä kirjassa siirryttiin ajasta ja paikasta toiseen, tämän kirjan runot kertoivat enimmäkseen samasta tammasta, ilmeisesti runoilija oli saanut oman hevosen. Toisaalta pidin tämän kirjan runojen omakohtaisuudesta, mutta toisaalta jotkut tammalle kirjoitetut runot tuntuivat arkisilta, eivätkä kovin persoonallisilta. Ne olisivat voineet olla kenen tahansa hevostytön ruutuvihosta. Jäin kaipaamaan ensimmäisen kirjan mielikuvituksellisia näkymiä luokkahuoneen korokkeella seisovasta hevosesta tai turnajaiskentältä.

Näitä runoja lukiessani yritin kuvitella millaista tytön ja tamman elämä oli ollut. Monet asiat näin elävästi mielessäni kuin olisin itse ollut pimeässä tallissa ja nähnyt tamman hohtavan harjan tai olisin ollut kylätiellä kuutamoratsastuksella. Minua jäi mietityttämään erosivatko tytön ja tamman tiet lopulta vai eivät. 

Vaikka en kaikista runoista niin innostunutkaan, monet runot olivat hyvin kauniita. Myös kirjan tunnelma oli samalla tavoin intensiivinen ja kaunis kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Minusta tuntui lukijana, että istuin hipihiljaa ja kuuntelin.

Tähän loppuun vielä kirjasta yksi runo:

Aurinko lämmittää,
lumi on pehmeää.
Ihana kevätpäivä.
Tamma upottaa turpansa lumeen.
Sen täytyy maistella
erikseen joka lätäkön vettä.   

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Vauvaa vailla

Terhi Koulumiehen vuonna 2007 ilmestynyt esikoiskirja Vauvaa vailla tuli minulle bookcrossing-kirjana.

Kirja kertoo kolmikymppisestä Elinasta, joka on sinkku ja tyytyväinen elämäänsä, kunnes hänen pikkusiskonsa saa vauvan. Yhtäkkiä Elinakin huomaa haluavansa lapsen, hänellä vain ei ole miestä. Lopulta Elina aloittaa hedelmöityshoidot yksin.

Kirjan aihe kuulosti mielenkiintoiselta, mutta täytyy todeta, että aluksi kirja oli minulle pettymys. Elina tuntui välillä ärsyttävän lapselliselta ja pinnalliselta. Välillä hän oli suorastaan vastuuton, mutta sen voi laittaa epätoivon piikkiin. Ihmettelen, että sukupuolitautien mahdollisuus ohitettiin niin kevyesti.

Sekin tökki, että tarinaa kerrottiin preesensissä, minullehan on opetettu, että on naivia kirjoittaa pitkiä pätkiä preesensissä, koko kirjasta puhumattakaan.

Myös se tuntui rasittavalta, että kirja oli päiväkirjamuodossa. Olen aina ajatellut, että kirjassa voi käyttää pelkästään päiväkirjaotteita, mutta että koko kirjan kirjoittaminen päiväkirjamuotoon luo katkonaisuutta.

Ajattelin, että voi ei, haluaisin pitää tästä kirjasta, koska tämä on esikoiskirja ja kirjailija on itse hankkinut lapsen yksin hedelmöityshoitojen avulla, hän siis tietää mistä kirjoittaa.

Täytyy myöntää, että jouduin luopumaan ennakkoluuloistani. Totuin preesensiin ja päiväkirjamuotoon ja huomasin, että ei päiväkirjamuoto niin katkonaista olekaan. Lisäksi välillä sitä katkonaisuutta käytettiin taitavasti hyväksi, esimerkiksi kohdassa, jossa Elina yrittää lukea kirjaa, mutta ajatukset palaavat jatkuvasti vauva-asioihin, sitten hän yrittää taas lukea kirjaa, mutta ajatukset karkaavat, hän yrittää taas lukea ja niin edelleen.

Jossain vaiheessa huomasin ahmivani kirjaa. Tarina vain parani  loppua kohti. Kuvaukset lääkärikäynneistä ja odotushuoneista olivat niin eläviä, että mietin onko odotushuoneessa ollut juuri tuollaista kun kirjailija on istunut siellä.

Elinan kokemuksia  tuotiin myös hyvin esiin keskustelujen kautta. Niissä hän selosti ystävilleen ja siskolleen hoitokokemuksiaan. Tällä tavoin lukija sai myös tietoa lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista.

Kaiken kaikkiaan kirja oli melko realistisen oloinen ja kiinnostava lukukokemus.

Mielenkiintoinen Terhi Koulumiehen haastattelu

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Pihin naisen elämää
Humisevalla harjulla
Minnan lukemaa

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Muistoja Seitsemästä veljeksestä

Hyvää Aleksis Kiven päivää.

Olen varmasti jo aikaisemmin kertonut joitain muistoja Aleksis Kiven kirjasta Seitsemän veljestä. Äitini luki sitä minulle, kun olin pieni. En tainnut tuolloin olla vielä koulussakaan, sillä muuten olisin lukenut itse. Äiti luki kirjaa kauniina fraktuuraversiona, jonka lukeminen oli aluksi kuulemma vaikeaa.

Muistelen, että kirjaa olisi luettu useampaan otteeseen ja vielä niin, että sitä ei luettu alusta loppuun, vaan äiti kysyi minkä kohdan haluan kuulla. Lempikohtaani ei ollut vaikea valita. Se oli veljesten karkaaminen lukkarin luota Impivaaraan. Vieläkin muistan miten ikkuna sälähti ja taivas välähti. Minusta ihmisten piti ensisijaisesti saada olla vapaita tai ehkä en joskus kuusivuotiaana ajatellut ihan näin, mutta jotain tuon tapaista.

Täytyy myöntää, että kun luin kirjan, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten, olin yhä pahoillani, että veljekset antoivat periksi yhteiskunnan vaatimuksille ja palasivat Impivaarasta, vaikka loppuihan muistaakseni metsästä riistakin, oli hallaa ja elämä kävi vaikeaksi. Lapsellista ehkä, mutta näin minä ajattelin.

Äiti ei lukenut minulle Seitsemää veljestä kokonaan. Hän jätti pois kohtia, jotka eivät hänen mielestään olleet lapsille sopivia. Aikuisena olikin sitten mukava lukea mitä ne olivat.

Aikuisena ajattelin kirjan henkilöistä aivan eri tavalla kuin lapsena. Silloin, noin kuusivuotiaana, Juhani oli suosikkini. Aikuisena hän tuntui ärsyttävältä ja lapselliselta. Hoin koko ajan lukiessani, että pidä nyt jo suusi kiinni, älä taas tähän kommentoi, anna jo olla. Aikuisena huomasin myös inhoavani Eeroa, joka tuntui ärsyttävän ylimieliseltä ja näsäviisaalta.

Muistan, että lapsena en pitänyt Simeonista, koska hän ei halunnut antaa Juhanin nälkäisille lapsille ruokaa. Aikuisena koin suurta sympatiaa Simeonia kohtaan. Tuntui, ettei hän löydä paikkaansa maailmassa, on epätoivoinen ja käy jatkuvaa painia omatuntonsa kanssa.

Hämmästyin aikuisena myös sitä miten ilkeästi veljekset kohtelivat Rajamäen rykmenttiä. Muistan lapsuudesta kyllä rykmentin, joka jäi silloin mieleen eriskummallisena, mutta hilpeänä joukkona. Minulla oli positiivinen kuva veljesten ja rykmentin kohtaamisesta. En muistanut lainkaan, että veljekset olivat heille ilkeitä. Olikohan äiti taas jättänyt jotain lukematta? 

Kun aloin aikuisena lukea Seitsemää veljestä, kieli tuntui ensin vaikealta, mutta pian pääsin mukaan sen rytmiin ja en voinut kuin ihailla kielen ja ilmaisujen rikkautta. Lapsuudesta minulla ei ole mielikuvaa siitä millaisena koin kielen. En muista sitäkään kysyinkö äidiltä oudoista sanoista, mutta todennäköisesti kysyin.

Minulla on Seitsemästä veljeksestä vuoden 1948 painoksen kaunis näköispainos. Kuvituksen siihen on tehnyt Marcus Collin. Tämän luin silloin noin kahdeksan vuotta sitten. Kun luen Seitsemän veljestä uudestaan, haaveilen lukevani fraktuuraversion.

torstai 4. lokakuuta 2012

Muistivirhe

Outi Pakkasen kirja Muistivirhe tuli minulle bookcrossing-kirjana. Kuulin, että se kertoo kaksosista, jotka muistavat lapsuuden tapahtumat täysin erilailla. Minusta aihe kuulosti hyvin mielenkiintoiselta ja mielikuvitusta kiehtovalta.   

Täytyy sanoa, että kirjan alku ei vielä kauheasti innostanut, vaikka herättikin paljon kysymyksiä. Mietin kuka oikein on Meri Aalto, miksi hän saa paniikkikohtauksia, miksi hänen elämänsä on selvästi pois raiteiltaan, miksi hän vihaa kaksoissiskoaan Tuulia ja miksi hänen tyttärensä soittaa hänelle tarkistussoittoja.  

Luultavasti juuri noiden kysymysten takia jatkoin lukemista ja huomasin vähitellen, että kirja onkin kiinnostava. Meri ja Tuuli olivat ennen iloisia ja nauroivat paljon. He olivat sanan mukaisesti kuin kaksi marjaa. Saksassa asuva Tuuli kävi usein Suomessa.  

Nyt, vuosien päästä, Tuuli on yhä rempseä, itsevarma ja iloinen. Hän on huoliteltu hienostorouva, joka ei juuri enää käy entisessä kotimaassaan. Meri taas on näkymätön ja arka. Hän on jäänyt työskentelemään kotiin, mutta töitä hän ei juurikaan enää tee.  

En voinut kuin ihmetellä mitä oli tapahtunut. Tiedonmurusia putoili vähitellen ja ehkä juuri siksi kirja oli niin koukuttava: halusin tietää lisää. Sekään ei haitannut, että arvasin mistä saattaisi olla kyse, vähän ennen kuin asiat paljastuivat. Tosin, en arvannut täysin oikein.  

Välillä tapahtumista kerrottiin Merin näkökulmasta, välillä taas keskiössä oli Tuuli, Merin tytär Ringa, kaksosten äiti Ella, Ringan isä Visa ja jopa Ringan tuttava Anna sekä ohimennen perhejuhliin ruuan valmistanut ravintoloitsija Sanna. Nykyhetkessä liikkuvan tarinan lomassa Meri muisteli minäkertojana lapsuuttaan ja ennen kaikkea suhdettaan siskoonsa Tuuliin.  

Minusta kirjaan toi eloa se, että asioita katsottiin eri henkilöiden näkökulmasta. Pahimmillaan tällainen rakenne luo tarinaan katkonaisuutta, mutta tässä kirjassa kerronta oli sujuvaa. Ainoastaan se vähän harmitti, että en oikein mieltänyt minäkertoja-Meriä samaksi henkilöksi kuin ulkoapäin kuvattu Meri. Muuten henkilöt olivat minusta onnistuneita ja elävästi kuvattuja. Myös talvinen Helsinki oli suuressa osassa tapahtumien taustalla.  

Viihdyin tämän kirjan parissa, mutta tarinan loppu jätti ahdistavan olon. Mietin miten henkilöt jatkavat eteenpäin. Millaista heidän elämästään oikein tulee. Pystytäänkö vanhat asiat antamaan anteeksi ja unohtamaan vai muuttuvatko ihmisten välit entistä kylmemmiksi. Kirjassa oli melko paljon surullisia elementtejä: kaikki yrittivät selviytyä ja elää, mutta elämään tunkeutuivat lähtemättömästi viha, pelko, häpeä ja kostonhimo. Tämä oli oikeastaan hyvin surullinen tarina. 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Humisevalla harjulla
Rakkaudesta kirjoihin
Dekkari-dekkari 
Sonjan lukuhetket
hekku ja keetu askareskumaras 

maanantai 1. lokakuuta 2012

Amerikkalainen elegia

Siri Hustvedt on minulle uusi kirjailijatuttavuus. Löysin hänen kirjansa Amerikkalainen elegia bookcrossing-tapaamisesta. Hän on itse norjalaissiirtolaisten jälkeläinen, joten ei ole ihme, että myös kirjan päähenkilöt ovat norjalaisten siirtolaisten jälkeläisiä. 

Kirjan alussa sisarukset Erik ja Inga alkavat käydä läpi isänsä papereita isän kuoleman jälkeen. He löytävät salaperäisen Lisan lähettämän kirjeen. Ajattelin, että onpa kliseen omaista: joku on kuollut ja omaiset löytävät salaisuuden, josta heillä ei ole ollut aavistustakaan. Onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan näin yksiulotteinen. Vaikka isän kuolema ja elämä on yksi tarinan pääteemoista, edellä mainittuun yllätyksettömyyteen kirjailija ei sorru.

Kirjan tarina liikkuu sekä nykyajassa, että menneisyydessä. Kotiinpaluun jälkeen Erik yrittää löytää avaimen isänsä luo. Hän lukee isänsä päiväkirjamerkintöjä. Hänellä oli hyvät välit isänsä kanssa, mutta samalla isä oli etäinen. Miksi hän lähti iltaisin kävelemään ja saattoi olla koko yön poissa? Mistä äiti hänet aamulla löysi? Mikä isää ajoi tuntikausiksi kulkemaan?

Päiväkirjoja lukeva eronnut Erik kamppailee yksinäisyyden kanssa. Hän ihastuu päätä pahkaa vuokralaiseensa Mirandaan, joka käyttäytyy pidättyvästi ja maalaa kuvia uniensa vääristyneistä maisemista. Mirandan tytär Eglantine sen sijaan alkaa käydä Erikin eli tohtori Davidsenin luona juttelemassa. Lisäksi Erikillä on työnsä ja potilaat, jotka tulevat hänen vastaanotolleen kertomaan kuka pitkästyttäviä ja itseään toistavia, kuka aggressiivisia tarinoita. Joskus Erik huomaa jopa pelkäävänsä heitä tai pikemminkin tunteita, joita jokin tarina saattaa herättää.

Inga on kuuluisan kirjailijan leski. Hän ei ole vuosienkaan jälkeen täysin toipunut miehensä kuolemasta, ei myöskään hänen tyttärensä Sonia, joka näkee painajaisia, joista ei suostu puhumaan. Tuntuu, että kummankin elämä on pysähtynyt, jumiutunut jollakin tavoin menneisyyteen.

Kaiken kaikkiaan tarina liikkuu hyvin monella tasolla. Toisaalta se kertoo sisarusten, varsinkin Erikin, arjesta, mutta toisaalta isän, isovanhempien ja suvun tarinat ovat kaiken aikaa läsnä. Mirandan myötä mukaan tulevat hänen jamaikalaisen sukunsa ja amerikkalaisen menneisyytensä kertomukset.

Alussa pidin kirjaa jopa tylsänä, mutta lopulta en voinut vastustaa sen maailmaa. Tunnelma oli usein unenomainen, jopa kaoottinen, mutta silti todentuntuinen. Kerronta oli voimakasta ja kuvailevaa. Erityisesti ihailin sitä miten uskottavasti Erikin työstä ja potilaista kerrottiin.

Olisin vielä  halunut kirjoittaa eräästä seikasta, joka kävi ilmi vasta kirjan loppusanoista. Sillä saattaisi kuitenkin olla vaikutusta lukukokemukseen, jos ei ole aikaisemmin lukenut tätä kirjaa, joten jätän asian tässä mainitsematta.


Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lukemisen kartasto
Kuuttaren lukupäiväkirja
Aamuvirkku yksisarvinen
Ankin kirjablogi
Illuusioita
Kirjava kammari
Uusi Kuu
Luettua, koettua

Spiritistinen istunto


On aika alkaa purkaa luettujen kirjojen sumaa. Luinpa samaan syssyyn vielä yhden Minna Canthin näytelmän: Spiritistinen istunto. Se on ilveily yhdessä näytöksessä. Ilveily onkin erinomainen sana, sillä näytelmässä saa henkien läsnäolon kokea niin lipevä meedio kuin sekalainen uskojien ja epäilijöiden joukko.  

Näytelmä kertoo tätinsä luona asuvasta Helmistä, joka on rakastunut Renne-nimiseen ylioppilaaseen. Täti on kuitenkin suuttunut Rennelle, eikä halua tätä nähdäkään. Syynä on se, että Renne nauraa spiritismille. Helmi on kovin onneton, mutta Renne ei ole millänsäkään ja sanoo tädin leppyvän.

Tädin talossa usein vieraileva meedio, herra Orell, joka on itse ihastunut Helmiin, sanoo, yllätys, yllätys, henkien kertovan, että hän menee Helmin kanssa naimisiin. Helmi on leipomassa piika-Liisan kanssa, kun häntä tullaan kutsumaan spiristiseen istuntoon, johon hänellä ei ole lainkaan intoa osallistua. Asioita mutkistaa vielä se, että Renne on saapunut tapaamaan Helmiä kielloista välittämättä.


Tätä näytelmää lukiessani nauru kupli sisälläni, vaikka juoni ei kovin kummoinen, eikä yllättävä ollutkaan. Renne tuntui rasittavalta ja lapselliselta, mutta toisaalta hän oli koko näytelmää pyörittävä "moottori".


Luin muuten, että Minna Canth itse harrasti spiritismiä, mutta ei hän siihen näytelmästä päätellen täysin vakavasti tainnut suhtautua.

Nyt kun olen lukenut kaksi Canthin huvinäytelmää: tämän ja Hän on Sysmästä, täytyy todeta, että taidan sittenkin pitää enemmän vakavammasta Canthista.

Huvinäytelmissä ei sinänsä ole mitään vikaa ja voisin mennä niitä teatteriinkin katsomaan. Ainoastaan se harmitti, että kummankin näytelmän juoni tuntui melko ennalta arvattavalta. Tämän näytelmän juoni varsinkin oli melko köykäinen, eikä yllättäviä tapahtumia juuri ollut. Toisaalta näytelmä ajoi asiansa harmittomana ilotteluna, josta ei romanttisiakaan elementtejä puuttunut. Tämä näytelmä on vuodelta 1894.