keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Muistoja Seitsemästä veljeksestä

Hyvää Aleksis Kiven päivää.

Olen varmasti jo aikaisemmin kertonut joitain muistoja Aleksis Kiven kirjasta Seitsemän veljestä. Äitini luki sitä minulle, kun olin pieni. En tainnut tuolloin olla vielä koulussakaan, sillä muuten olisin lukenut itse. Äiti luki kirjaa kauniina fraktuuraversiona, jonka lukeminen oli aluksi kuulemma vaikeaa.

Muistelen, että kirjaa olisi luettu useampaan otteeseen ja vielä niin, että sitä ei luettu alusta loppuun, vaan äiti kysyi minkä kohdan haluan kuulla. Lempikohtaani ei ollut vaikea valita. Se oli veljesten karkaaminen lukkarin luota Impivaaraan. Vieläkin muistan miten ikkuna sälähti ja taivas välähti. Minusta ihmisten piti ensisijaisesti saada olla vapaita tai ehkä en joskus kuusivuotiaana ajatellut ihan näin, mutta jotain tuon tapaista.

Täytyy myöntää, että kun luin kirjan, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten, olin yhä pahoillani, että veljekset antoivat periksi yhteiskunnan vaatimuksille ja palasivat Impivaarasta, vaikka loppuihan muistaakseni metsästä riistakin, oli hallaa ja elämä kävi vaikeaksi. Lapsellista ehkä, mutta näin minä ajattelin.

Äiti ei lukenut minulle Seitsemää veljestä kokonaan. Hän jätti pois kohtia, jotka eivät hänen mielestään olleet lapsille sopivia. Aikuisena olikin sitten mukava lukea mitä ne olivat.

Aikuisena ajattelin kirjan henkilöistä aivan eri tavalla kuin lapsena. Silloin, noin kuusivuotiaana, Juhani oli suosikkini. Aikuisena hän tuntui ärsyttävältä ja lapselliselta. Hoin koko ajan lukiessani, että pidä nyt jo suusi kiinni, älä taas tähän kommentoi, anna jo olla. Aikuisena huomasin myös inhoavani Eeroa, joka tuntui ärsyttävän ylimieliseltä ja näsäviisaalta.

Muistan, että lapsena en pitänyt Simeonista, koska hän ei halunnut antaa Juhanin nälkäisille lapsille ruokaa. Aikuisena koin suurta sympatiaa Simeonia kohtaan. Tuntui, ettei hän löydä paikkaansa maailmassa, on epätoivoinen ja käy jatkuvaa painia omatuntonsa kanssa.

Hämmästyin aikuisena myös sitä miten ilkeästi veljekset kohtelivat Rajamäen rykmenttiä. Muistan lapsuudesta kyllä rykmentin, joka jäi silloin mieleen eriskummallisena, mutta hilpeänä joukkona. Minulla oli positiivinen kuva veljesten ja rykmentin kohtaamisesta. En muistanut lainkaan, että veljekset olivat heille ilkeitä. Olikohan äiti taas jättänyt jotain lukematta? 

Kun aloin aikuisena lukea Seitsemää veljestä, kieli tuntui ensin vaikealta, mutta pian pääsin mukaan sen rytmiin ja en voinut kuin ihailla kielen ja ilmaisujen rikkautta. Lapsuudesta minulla ei ole mielikuvaa siitä millaisena koin kielen. En muista sitäkään kysyinkö äidiltä oudoista sanoista, mutta todennäköisesti kysyin.

Minulla on Seitsemästä veljeksestä vuoden 1948 painoksen kaunis näköispainos. Kuvituksen siihen on tehnyt Marcus Collin. Tämän luin silloin noin kahdeksan vuotta sitten. Kun luen Seitsemän veljestä uudestaan, haaveilen lukevani fraktuuraversion.

2 kommenttia:

  1. Minusta tässä on hienoa omaa pohdintaa ajassa.
    Rajamäen rykementin kohtelua itsekin ihmettelin, mutta onneksi sopu löytyy. Nuorempana en voinut käsittää tätä härkäkohtausta, enkä oikein vieläkään.
    Minusta kieli on kyllä parasta. Itse kyllä pidin siitä, että tultiin korvesta sovinto tekemään ja lukemaan opetteluun.
    ***
    Hieno Aleksis Kiven päivä postaus :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kommentista, Jokke. Minusta taas härkäkohtaus oli aika omalaatuinen ja voimakastunnelmainen. Se on jäänyt mieleen, kun Lauri puhui kerrankin. :)

    VastaaPoista