keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tamman haaveilupäivä

Kirjoitin syyskuussa minulle rakkaasta Leena-Maija Rossin runokirjasta Märät hevoset. Kirja on ilmestynyt vuonna 1973, jolloin Rossi oli 10-vuotias. Itse asiassa minulle selvisi vasta nyt, että vuonna 1977 häneltä ilmestyi toinen runokirja, Tamman haaveilupäivä. Pitihän se heti varata kirjastosta ja lukea.

Tämä pieni, kaunis kirja löytyi Pasilan kirjavaraston kätköistä. Kooltaan ja taitoltaan kirja on samanlainen kuin Märät hevoset. Tämänkin kirjan on kuvittanut Ulla Vaajakallio. Märät hevoset -kirjassa hän oli piirtänyt kaikki hienot hevoskuvat ääriviivoin. Tässä kirjassa hevoset on väritetty jouhia lukuun ottamatta, mikä tuo hienosti esiin liinakon suomenhevosen hahmon, kertovathan tämän kirjan runot enimmäkseen liinakkotammasta. Välillä tuntuu, etteivät kuvat muistuta lainkaan suomenhevosta, välillä taas suomenhevonen on todella suomenhevosen näköinen.

Kirjan kuvitusta.
Suhtauduin tähän kirjaan pienellä ennakkoluulolla. Märät hevoset on kuitenkin minulle lapsuudesta tuttu, mummon antama lahja, jonka runoja luen aina uudelleen. On selvää, ettei tähän kirjaan ole samanlaista tunnesidettä ja se vaikuttaa lukemiseen. Epäilin myös, että voiko toinen kirja muutenkaan olla yhtä hyvä kuin ensimmäinen.

Tässä kirjassa on läsnä se sama rytmi ja viisaus kuin ensimmäisen kirjankin runoissa. Kun ensimmäisessä kirjassa siirryttiin ajasta ja paikasta toiseen, tämän kirjan runot kertoivat enimmäkseen samasta tammasta, ilmeisesti runoilija oli saanut oman hevosen. Toisaalta pidin tämän kirjan runojen omakohtaisuudesta, mutta toisaalta jotkut tammalle kirjoitetut runot tuntuivat arkisilta, eivätkä kovin persoonallisilta. Ne olisivat voineet olla kenen tahansa hevostytön ruutuvihosta. Jäin kaipaamaan ensimmäisen kirjan mielikuvituksellisia näkymiä luokkahuoneen korokkeella seisovasta hevosesta tai turnajaiskentältä.

Näitä runoja lukiessani yritin kuvitella millaista tytön ja tamman elämä oli ollut. Monet asiat näin elävästi mielessäni kuin olisin itse ollut pimeässä tallissa ja nähnyt tamman hohtavan harjan tai olisin ollut kylätiellä kuutamoratsastuksella. Minua jäi mietityttämään erosivatko tytön ja tamman tiet lopulta vai eivät. 

Vaikka en kaikista runoista niin innostunutkaan, monet runot olivat hyvin kauniita. Myös kirjan tunnelma oli samalla tavoin intensiivinen ja kaunis kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Minusta tuntui lukijana, että istuin hipihiljaa ja kuuntelin.

Tähän loppuun vielä kirjasta yksi runo:

Aurinko lämmittää,
lumi on pehmeää.
Ihana kevätpäivä.
Tamma upottaa turpansa lumeen.
Sen täytyy maistella
erikseen joka lätäkön vettä.   

2 kommenttia:

  1. Voi miten viehättävän tuntuinen kirja! Tämän kun jostain saisin hankittua joululahjaksi tutulle heppahullulle neidille....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Ehkä jostain antikvariaatista voisi löytää.

      Poista