maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjastomuistoja: Talman sivukirjasto



Sipoon Talma lienee nykyään tunnetuin laskettelurinteestään ja onpa siellä myös golf-kenttä ja lihasavustamo. Minulle Talma on kylä, jossa kävin ala-asteen. 
 
Lapsena kirjasto oli minulle tärkeä. Kun kävin Talman koulua 1980-luvulla, koulussamme toimi onnekseni kunnallinen sivukirjasto. Se oli auki kerran viikossa. Kirjastossa kävivät niin koululaiset kuin kyläläisetkin. Kirjasto aukesi sopivasti ruokatunnin jälkeisen pitkän välitunnin, "ruokavälkän", alkaessa.

Hevoshullujen juoksukilpailu

Monen monta kertaa tuli juostua erään samalla luokalla olleen ystäväni kanssa kilpaa kirjastoon, sillä Hevoshullu-lehti oli ilmestynyt ja meillä oli kilpailu siitä kumpi saa lukea lehden ensin. Ystäväni yleensä voitti. Nyt myöhemmin olen ihmetellyt, eivätkö koulun muut hevoshullut olleet lainkaan kilpailemassa lehdestä, kun uusin lehti oli aina vapaana kirjastolla, ainakin muistoissani.

Hevoshulluja tuli lainattua kirjastosta kasoittain ja mieleen ovat jääneet päällimmäisinä Pollen edesottamukset. Kaikki hevosharrastajat tietänevät kenestä puhun. Luin muuten äskettäin, että Polle-sarjakuvan piirtäjä Lena Furberg aloitti sarjakuvan tekemisen jo 15-vuotiaana vuonna 1972.

Päätin lukea kirjaston kaikki kirjat

Jossain vaiheessa päätin lukea kirjaston kaikki kirjat ja otin kirjoja hyllystä aakkosjärjestyksessä katsomatta lainkaan kirjojen nimiä. Tämä projekti jäi kesken. Reppukin oli revetä, kun raahasin kirjakasoja kotiin. Muistan kerrankin juokseeni koulubussille auki olleen repun kanssa, koska kirjoja oli laukussa niin paljon, ettei se enää mahtunut kiinni. Tästä "luen kaikki kirjaston kirjat" -tempauksesta on mieleen jäänyt Lasten Kalevala, jota yritin sitkeästi lukea, vaikka en ymmärtänyt siitä oikein mitään.

Käärmeitä pullossa

Kirjasto sijaitsi ensin omassa huoneessaan, jota käytettiin myös television katseluun. Koska videoita ei ollut, oppilaat siirtyivät kirjastoon katselemaan televisiota silloin, kun opettaja päätti, että nyt katsotaan jokin Koulu-tv:n ohjelma.

Myöhemmin kirjasto muutti tyhjillään olleeseen luokkaan, jota käytettiin aiemmin varastona. Kirjaston vanhasta huoneesta tuli kokonaan television katselutila. Ennen kirjaston muuttoa sain usein vierailla varastoluokassa, sillä siellä oli myös puheterapeutin vastaanotto. En oppinut sanomaan ärrää, mutta täytettyjä eläimiä, vanhoja opetustauluja ja käärmeitä pullossa tuli monet kerran katseltua.

Talman koulun sivulla olevassa oikeanpuoleisessa kuvassa häämöttää männyn takana varastoluokan, sittemmin kirjaston ikkuna.

Suosikkikirjoja

Sivukirjaston kortit olivat vaaleanpunaista pahvia. Korttia tuli käytettyä usein, sillä kävin kirjastossa joka viikko. Suosikkejani olivat muun muassa erilaiset hevoskirjat, kuten Anna-Lisa Almqvistin Annika-sarja, Mervi ja Marvi Jalon kirjat, Ruby Fergusonin Laura-sarja, K. M. Peytonin kirjat sekä kuvitettuja kirjoja, jotka saattoivat olla Rolf Lengstrandin Ponikerhosarjaa. Lisäksi luin mielelläni Neiti etsivä -kirjoja, Viisikkoja ja Anni Polvan Tiina-kirjoja.

Kun nyt mietin mikä kaikkia edellä mainittuja kirjoja yhdistää, tulee mieleen, että kaikissa niissä on reippaita ja rohkeita tyttöjä, jotka tarttuvat haasteisiin ja ratkovat ongelmia. Toki kirjojen henkilöt, ovat luonteiltaan monenlaisia, mutta selviytyminen vaikeistakin tilanteista ja monesti myös ystävyyden voima ja lojaalisuus ystäviä kohtaan, on monille näistä kirjoista yhteistä. Usein kirjoissa on myös seikkailuja ja jännittäviä tapahtumia. Kirjojen voi luottaa loppuvan hyvin, mikä tuo pienelle lukijalle turvallisuuden tunteen.

Hevoskirjoja pidetään usein heikkotasoisena pikkutyttöjen huuhaa-kirjallisuutena. Toki osa kirjoista onkin ns. vasemmalla kädellä kirjoitettuja ja en voi kuin ihmetellä kuinka on tullut lapsena luettuna tuollaista puppua. Parhaat hevoskirjat ovat kuitenkin hyviä ja kestävät useankin lukukerran, esimerkkinä esimerkiksi K. M. Peytonin kirjat. Monesti hevoskirjoissa kerrotaan myös oikeasti tärkeistä asioista, kuten ystävyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja heikompien auttamisesta.

Monista muistakin kuin hevoskirjoista, olisi paljon sanottavaa, mutta jätän sen toiseen kertaan. Alkoi ihan tehdä mieli lukea joitain lapsuuden kirjoja uudestaan. Talman sivukirjastoa ei enää ole, mutta muistot pysyvät.

Hyvää uutta vuotta.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Vähemmän "mitää"

En tavallisesti harrasta elämäntaito-oppaita, mutta tartuin Isa Merikallion kirjaan Suorituselämästä merkityselämään - yhden sanan elämänmuutos, koska eräs ystäväni suositteli sitä.

Merikallio kirjoittaa siitä kuinka ihmiset ovat uupuneita, koska heidän täytyy tehdä niin paljon "mitä"-päätöksiä. Mitä tekisin huomenna? Mitä alkaisin harrastaa? Mitä töitä pitäisi tänään tehdä? jne. Kirjan ydinajatus on nerokas: täytyy unohtaa "mitä" ja miettiä "miten". Miten tämän tekisin? Iloisesti, rakastaen, rohkeasti jne. Koko kirjassa onkin kysymys näkökulman muutoksesta.

Lisäksi Merikallio kirjoittaa siitä kuinka muutoksia voi tehdä pienin askelin. Ei tarvitse viettää "sitten kun" -elämää tai kerätä voimia valtavan suureen muutokseen, vaan muutoksen voi tehdä heti muuttamalla omaa asennettaan. Tänään ei esimerkisi tarvitse olla voimaa alkaa noudattaa terveellistä ruokavaliota, mutta tänään voi lisätä ruokavalioonsa vaikkapa omenan.

Olen aika skeptinen ihminen, mutta täytyy myöntää, että Merikallion ajatuksissa on itua. Olen itse vuosien varrella monta kertaa miettinyt näkökulman muutosta ja todennut, että se oikeasti toimii. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaiken ikävän voi lakaista maton alle, mutta se voi tehdä jostain tilanteesta siedettävämmän. On ihmisiä, jotka ovat rauhallisen optimistisia sattui mitä tahansa. (Itse haluaisin kovasti kuulua heihin.) Jokainen varmaan tuntee jonkun tällaisen ihmisen.

Lisäksi Merikallio kirjoittaa siitä, että on jonkinlaista kuolemanpelkoa, että ihmiset haalivat itselleen paljon tekemistä ja yhä uusia elämyksiä. Tämä pitää varmasti paikkansa. Nykyään on niin paljon esimerkiksi kaikkea harrastustarjontaa ja mielenkiintoisia tapahtumia, että itselläni on ainakin tullut eteen se, että on pakko jättää asioita tekemättä, vaikka ei haluaisikaan. On ihana olla välillä ihan rauhassa kotona. Kaikkea ei vain ehdi.

Valitettavasti minulla oli tätä kirjaa lukiessani niin paljon muuta "mitää" eli toisia kirjoja luettavana, että en tätä kirjaa ehtinyt lukea loppuun ennen kuin se piti palauttaa kirjastoon. Kirjasta oli varauksia, joten en voinut uusia lainaa.

Vaikka kirjan ydinajatus on minusta nerokas, täytyy myöntää, että kirja oli osittain aika puuduttavaa luettavaa ja se oli osasyy miksi en saanut sitä ajoissa luettua.

Jotta tässä bloggauksessa ei olisi niin paljon "mitää", unohdetaan kuvat tällä kertaa. :)

Kustantaja: Basam Books Oy, 2013.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

White Rabbit 
Hiljainen huone 

tiistai 10. joulukuuta 2013

Totuus Hallavan hevosen majatalosta

Löysin tämän Agatha Christien kirjan Bookcrossing-tapaamisesta jo muutama kuukausi sitten.

Tarina lähtee liikkeelle melko hitaasti ja tuntuu alussa jopa hieman tylsältä, mutta kannatti lukea eteenpäin, juoni on nimittäin melko mielenkiintoinen.

Kuolevaa naista tapaamassa ollut pappi surmataan raa´asti kotimatkallaan. Papin kengästä löytyy salaperäinen nimilista ja pian käy ilmi, että kaikki listalla mainitut henkilöt ovat kuolleet. Lontoolainen Mark Easterbrook kuulee asiasta ystävältään, joka on lääkäri ja auttaa poliisia tutkimuksissa. Mark huomaa, että nimilistalla on myös hänelle tuttu henkilö.

Vähitellen Mark alkaa kiinnittää huomiota siihen, että kuulee kuin ohimennen mainintoja Hallavan hevosen majatalosta. Hän päättää ottaa selvää asiasta, varsinkin kun jo majatalon nimi tuntuu aiheuttavan ihmisissä pelkoa ja talon asukkaita pidetään noitina.

Tarina saa melko outojakin käänteitä. Sekä lukija, että Mark Easterbrook alkavat jo epäillä mikä on mahdollista. Tämän kirjan murhat tehdään hyvin kierolla ja monimutkaisella tavalla. Juoni on erikoisimpia dekkarin juonia, joihin olen törmännyt. Lähinnä rikosten monimutkaisuudesta tulee mieleen Christien toinen kirja Eikä yksikään pelastunut, vaikka muuta yhteistä näillä kirjoilla ei olekaan. Kun olin päässyt lukemisen alkuun, en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni.

Alkuperäinen nimi: The Pale Horse, 1961
Kustantaja: WSOY, 1982
Suomentanut: Antti Nuuttila

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirjainten virrassa 
Kasoittain kirjoja 
Dinosauruksen ehtoojupinat
una palabra que me
PikkuToivo   

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Robin Cook - Perimä

En ole aikaisemmin lukenut yhtään Robin Cookin kirjaa ja myönnetään, että minulla oli aikamoinen ennakkoluulo hänen kirjojaan kohtaan. En edes tiedä mistä ennakkoluulo kumpuaa, mutta ajattelin, että hänen kirjansa ovat jotain mitäänsanomatonta viihdehuttua.

Sain Robin Cookin kirjan, Perimä, eräältä ystävältäni, joka halusi antaa kirjojaan pois, kun ei enää hyllyyn mahdu. Tuskinpa olisin tähän kirjaan muuten tarttunut.

Epäilin, että jaksanko edes lukea koko kirjaa, mutta kun aloitin, huomasin, että tarina on melko mukaansatempaava. Aluksi kirjassa kerrotaan kahta aivan erillistä tarinaa, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa mitenkään. New Yorkissa kuolinsyyntutkija Jack Stapleton suree pienen poikansa vakavaa sairautta ja hukuttaa pahan olonsa työhön. Hän alkaa tutkia vimmaisesti vaihtoehtoista lääketiedettä saadessaan selville, että nuori nainen on kuollut kiropraktikon käsittelyn seurauksena.

Samaan aikaan Egyptissä arkeologi Shawn Daughtry astuu pieneen kauppaan ja tekee yllättävän löydön, joka muuttaa niin hänen kuin hänen vaimonsa solubiologi Sanan matkasuunnitelmat. Soppaan sotketaan vielä arkkipiispa James O´Rourke, joka kauhistuu tajutessaan Shawnin löydön seuraukset.

Kokonaisuutena kirja on aivan mukiinmenevä, joskaan ei kovin yllättävä. Juoni on loppujen lopuksi melko yksinkertainen, vaikka saadaankin monenlaisten yksityiskohtien takia tuntumaan monipuolisemmalta. Juuri yksityiskohdat ovatkin tämän kirjan vahvuus. Miljöökuvaus on hyvää ja kaikenlaiset yksityiskohtaiset kuvaukset, esimerkiksi lääkärin työstä, ovat kiinnostavia.

Välillä tarina etenee kovin hitaasti ja on jopa vähän tapahtumaköyhä. Vaihtoehtoisesta lääketieteestä kertova sivujuoni jää kovin lyhyeksi, vaikka sitä takakannessa niin hehkutetaankin. Uskontoon liittyvästä ydintarinasta pidin.

Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta minulle ei kuitenkaan tullut mitään hinkua lukea Cookin kirjoja lisää.

Alkuperäinen nimi: Intervention, 2009
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, 2011
Suomentaja: Jorma-Veikko Sappinen

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä

lauantai 7. joulukuuta 2013

Koiruohon kaupunki yllättää


Olen jo pitkään halunut lukea kirjan Koiruohon kaupunki. Se on Kati Saurulan vuonna 2011 julkaistu esikoisteos. Etukäteen en tiennyt kirjasta oikein muuta kuin, että se kertoo Tšernobylista.

Tarina alkaa 1960-luvun loppupuolelta. Prokopjevin kolmihenkinen perhe elää kolhoosilla. Perheen äiti, Jelena, on kyllästynyt raskaisiin maatöihin, mutta kolhoosilta on vaikea päästä pois. Eräänä iltana Jelena näkee televisiosta uutiset, joissa kerrotaan uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Jelena päättää yrittää miehensä, Viktorin, kanssa uuteen voimalaan töihin. Hankkeen onnistumisessa auttaa tietysti se, jos tuntee sopivassa asemassa olevia ihmisiä.

Muutama vuosi myöhemmin perhe saa todella jättää kolhoosin taakseen ja muuttaa Prypjatiin, voimalan työntekijöille rakennettuun uuteen mallikaupunkiin. Kaupungissa on leikkipuistoja, kouluja ja elokuvateatteri. Jelena aloittaa voimalan operaattorina, Viktor vartijana. Operaattorit koulutetaan tehtäväänsä, mutta pidetään tärkeänä, ettei kukaan pysty ohjaamaan koko reaktiota. Prokopjevin perheelle elämä hymyilee. Perheen tytär Nadja saa opiskella ja haaveilee ydinfyysikon urasta.

On kai edes turha kertoa, että lopulta voimalassa eräs koe menee pahasti pieleen ja sattuu kohtalokas onnettomuus. Tämä on kuitenkin vasta alkua kirjan tapahtumille. En voi oikeastaan sanoa enempää paljastamatta liikaa.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: elämä ennen onnettomuutta ja elämä sen jälkeen. Kirjan juoni yllättää lähtemällä onnettomuuden jälkeen aivan eri teille, mitä odotin. Luulin, että kirjassa olisi kerrottu enemmän onnettomuuden jälkeisestä ajasta Tšernobylin lähialueilla ja ihmisten selviytymisestä. En kuitenkaan pidä huonona kirjailijan valintaa lähteä kertomaan aivan toisenlaista tarinaa, vaikka sen myötä koko kirjan tyylilaji tavallaan muuttuu.

Kirja on mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. En tietenkään osaa arvioida kuinka oikeita kuvaukset ydinvoimalan toiminnasta tai onnettomuudesta ovat, mutta luin niitä mielenkiinnolla.

Tarinassa on järkyttävää kuinka vähän ihmiset loppujen lopuksi ydinvoimasta tietävät. Kirjassa eräskin naapuri kuvailee puhelimessa Nadjalle haltioituneena kuinka kauniilta voimalan palo näytti yöllä. Ihmiset jatkavat Prypjatissa elämää kuin ennenkin. Vasta parin päivän päästä heidät evakuoidaan. 

Viranomaiset yrittävät tietenkin vähätellä onnettomuutta tai pimittää sen kokonaan. On mykistävää, kun Nadja seuraa illan pääuutislähetystä, jossa ei kerrota onnettomuudesta sanaakaan.

Vaikka itse olin onnettomuuden sattuessa ala-asteikäinen, jostain syystä mieleen on jäänyt se kuinka Neuvostoliitto yritti kiistää onnettomuuden. Onnettomuus ei minua sillon paljon mietityttänyt, mutta muistan miten äiti kielsi kaveriani ja minua istumasta ulkona maahan ja miten hän käski tulla sisään heti, jos alkoi sataa. En vieläkään tiedä olivatko tällaiset varotoimet todella tarpeen.

Kirjaan palatakseni, minusta tuntui, että Nadjan suhteesta erääseen henkilöön jäi puuttumaan jotain. Kaipasin suurempia reaktioita, mutta ehkä nuoruutensa Neuvostoliitossa elänyttä Nadjaa ei hämmästyttänyt mikään. Toisaalta, alkuperäinen käsikirjoitus on käsittääkseni paljon pidempi, joten ehkä sekin selittää jotain.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja. On kunnioitettavaa, että esikoiskirjailija uskaltaa tarttua näin kunnianhimoiseen aiheeseen. 


Kustantaja: Arktinen banaani, 2011.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kaiken voi lukea! 
K-blogi - koko lailla kirjallisesti
Lukukausi

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ajatuksia herättävä Hukan enkelit

Olen taas lukenut Seppo Jokista. Syyskuussa kirjoitin Jokisen Koskinen ja kreikkalainen kolmio -kirjasta. Se on ainoa tähän mennessä lukemani Jokisen kirja, joka on jäänyt minulta kesken.

Hukan enkelit on ilmestynyt vuonna 2001 eli vuosi Kreikkalaisen kolmion jälkeen. Toisin kuin Kreikkalainen kolmio, Hukan enkelit on aivan loistava kirja, yksi Jokisen parhaista. Kirjan tapahtumat jäivät pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Monen henkilön kohtalo pisti ajattelemaan miten onnellinen saa olla siitä, että on terve. Se on asia, jota ei edes muista, koska se on itsestäänselvyys. Terveyttä osaa valitettavan usein arvostaa vasta, kun sen menettää.

Kirjan tarina alkaa siitä, kun liikuntavammainen mies löydetään surmattuna. Pian selviää, että hän on erään tamperelaisen palvelutalon asukas. Mies on yksi kolmen miehen porukasta, jota kutsutaan Hukan enkeleiksi. Nuorempana miehiä kiinnostivat moottoripyörät, nyt heillä on ajokkeinaan enää pyörätuolit. Useasti he rullaavat tuoleillaan läheiseen pubiin, eivätkä heidän retkensä ole aina kovin rauhallisia, vaan he haastavat riitaa ja mekkaloivat. Monet palvelutalon asukkaat ja hoitajat pitävät Hukan enkeleitä häirikköinä, joista surmattu mies on se pahin.

Tässäkin kirjassa on kohdallaan se, minkä Jokinen niin hyvin osaa: mielenkiintoiset ja uskottavat henkilöt sekä elävästi kuvattu miljöö. Jokinen ei sorru mustavalkoisuuteen, vaan Hukan enkeleistäkin löytyy myös muita puolia kuin vain ryyppääminen ja riehuminen. Palvelutalon työntekijöidenkin elämää tuodaan esiin: työ on raskasta ja henkilökuntaa liian vähän. Yöpäivystys on lopetettu, kun kaikesta pitää säästää.

Vaikka arvasin syyllisen vähän liian aikaisin, se ei haitannut. Juoni on kekseliäs ja monien tapahtumien alkujuuret johtavat vuosien taakse. Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka luettuaan alkaa ajatella, että jos sitä ja sitä asiaa ei olisi tapahtunut, myös kaikki muut asiat olisivat jääneet tapahtumatta. Lopulta kaikki voi olla kiinni vain yhdestä sattumasta.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Booking it some more
Nordic Bookblog

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Uhrilahja - sujuvaa kerrontaa

Tartuin Åsa Larssonin uusimpaan dekkariin, Uhrilahja, vasta nyt, sillä halusin ensin lukea hänen aikaisemmat kirjansa järjestyksessä. Aiemmin ilmestyneiden kirjojen tapaan tämäkin kirja sijoittuu Ruotsin Lappiin ja kertoo syyttäjä Rebecka Martinsonin ja paikallisten poliisien arjesta.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla. Nykyajassa selvitetään sänkyynsä puukotetun naisen murhaa, mutta samalla seurataan 1900-luvun alussa Kiirunaan opettajaksi saapuvan Elinan elämää. Aluksi minua hieman häiritsi se, että välillä hypättiin 1900-luvun alkuun, enkä kokenut Elinan tarinaa ensin kovin mielenkiintoiseksi. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän kuitenkin kiinnostuin Elinan elämästä.
 
Nykyajassa Rebeckan syrjäyttää murhatutkimuksen johdosta, suoraan sanoen ääliömäinen, kunniankipeä syyttäjä von Post. Rebecka ei kuitenkaan anna periksi, vaan alkaa selvittää tapausta omin päin.

Edellisistä kirjoista tutut poliisit, etunenässä Anna-Maria Mella, ovat vaikean tehtävän edessä yrittäessään selvittää naisen kuolemaa. Naisesta ei pidetty ja häntä jopa haukuttiin huoraksi, mutta kuka vihasi häntä niin paljon, että puukotti hänet kuoliaaksi ilmiselvästi raivon vallassa.

Omat haasteensa tuo murhatun naisen lapsenlapsi, pieni Marcus, jonka koirapoliisi Krister ottaa hoiviinsa. Marcus ei suostu nukkumaan sisällä, vaan haluaa ehdottomasti nukkua ulkona koirankopissa yhdessä koirien kanssa. Vähitellen Kristerin ja Marcuksen välille kasvaa kuitenkin luottamus.

Åsa Larsson on taitava kertoja. Tämänkin kirjan tarina etenee sujuvasti. Lisäväriä tuovat, ainakin etelän ihmisen näkövinkkelistä, hieman eksoottiset miljööt ja villi luonto, jonka armoilla ihmiset yrittävät parhaansa mukaan elää. Syrjäiset kylät ja niiden moninaiset, usein jopa omintakeiset, henkilöt ovat myös Larssonin kirjojen parasta antia. Tuntuu, että Larsson ymmärtää henkilöitään syvästi.

Tutut poliisit, Rebecka ja vieraammatkin henkilöt muuttuvat lukijan mielessä eläviksi. Larssonin kirjoissa on niin työyhteisön erimielisyyksiä kuin arjen aivan tavallista perhe-elämääkin. Se lisää tarinoiden kiehtovuutta. Kirjan lukemisen aloittaessaan on ihan kuin palaisi vanhojen ystävien pariin.

Hienoa on myös tarkka koirien kuvaus. Koirat tuntuvat yhtä eläviltä kuin ihmiset, niilläkin on kaikilla oma luonteensa ja oma tapansa reagoida asioihin. Koirien tekemisistä on aivan ihana lukea.


Åsa Larsson kirjoittaa kirjoja, joiden tapahtumat jäävät pitkäksi aikaa pyörimään mielessä. Jotkut luetut kirjat unohtuvat, mutta Larssonin kirjojen tarinoita on vaikea unohtaa.

Ainoa asia, johon kaipaisin joskus Larssonin kirjoissa muutosta, ovat kirjojen loput. Yhdelle ihmiselle kerta kaikkiaan sattuu ja tapahtuu vähän liikaa. Tämän kirjan aivan viimeisten sivujen tapahtumista pidin, mutta sitä ennen tapahtui jotain, jonka olisin toivonut jäävän tapahtumatta.


Alkuperäinen nimi:Till offer åt Molok
Kustantaja: Otava 2012.
Suomentaja: Kari Koski.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

maanantai 23. syyskuuta 2013

Koskinen ja kreikkalainen kolmio jäi kesken



Kirjoitin tässä vähän aikaa sitten Seppo Jokisen kirjasta, Viha on paha vieras, näin: "Niin kuin tavallisesti hänen kirjansa, myös tämä kirja 'koukuttaa' lukijansa heti ensimmäisillä sivuilla." Valitettavasti Jokisen kirja, Koskinen ja kreikkalainen kolmio, ei "koukuttanut".

Odotin kirjan lukemista innoissani, sillä Kreikkalainen kolmio eroaa muista Jokisen kirjoista siinä, että se ei tapahdu Tampereella, vaan nimensä mukaisesti Kreikassa. Minua kiinnosti miten Jokisen kirjojen päähenkilö, komisario Koskinen, toimii vieraassa ympäristössä.

Kirjassa komisario Koskinen on lähtenyt entisen työkaverinsa kanssa purjehduslomalle Kreikkaan. Leppoisa loma on lähestymässä loppuaan ja veneen keula käännetty paluumatkalle, kun kaksikko löytää yllättäen merestä naisen ruumiin. Miehet eivät osaa aavistaa millaisiin vaikeuksiin löytönsä takia joutuvat.

Sinänsä ihan mielenkiintoinen alku kirjalle, mutta valitettavasti minusta alun purjehduskuvaus tuntui lähinnä tylsältä. Yleensä pidän kirjoista, jotka tapahtuvat joko kokonaan tai osittain merellä, mutta tästä tarinan alusta en jaksanut innostua. Minua ei myöskään jaksanut kiinnostaa maissa alkanut tapahtumien selvittely, epäileväiset kreikkalaiset poliisit tai miesten omat tutkimukset. Tarina tuntui jatkuvasti pitkäveteiseltä, tapahtumaköyhältä ja tylsältä, enkä jaksanut lukea eteenpäin edes saadakseni selville miksi nainen oli kuollut. En vain kertakaikkiaan saanut kirjaan mitään otetta.

Yritin lukea kirjaa moneen otteeseen, mutta mielenkiintoni ei jaksanut pysyä yllä, itse asiassa kiinnostukseni ei missään vaiheessa edes herännyt.

Joka tapauksessa olen yhä sitä mieltä, että Seppo Jokinen on yksi Suomen parhaista dekkarikirjailijoista, tämä nyt vain ei sattunut olemaan kirja, josta olisin innostunut.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lumikin luetut
Uusi Kuu

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Aleksanterin opettaja

Jos Annabel Lyonin kirjaa, Aleksanterin opettaja, pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi "värikäs". Lyon loihtii lukijan eteen elävän ja värikkään antiikin maailman. Kirjan päähenkilö on filosofi Aristoteles, joka saapuu vaimonsa Pythiaan ja veljenpoikansa Kallistheneen kanssa nuoruutensa kotikaupunkiin, Makedonian Pellaan. 

Aristoteleen mieli palaa Ateenaan opettamaan, mutta yllättäen hänen lapsuudenystävänsä, Makedonian kuningas Filippos, pyytää häntä poikansa, Aleksanterin, opettajaksi. Pojasta on tuleva Aleksanteri Suuri. Ensin Aristoteles ei näe pojassa mitään erityistä, mutta tarinan edetessä Aleksanterista tulee yksi kirjan merkittävistä sivuhenkilöistä. Hänestä piirtyy herkkä ja hieman eksyksissä oleva, mutta myös itsevarma, voimakastahtoinen ja jopa julma kuva. Häntä sekä rakastetaan, että pelätään.

Tarina liikkuu kahdella tasolla: toisaalta kerrotaan Aristoteleen opetustyöstä ja hovin elämästä, toisaalta hänen perheensä arjesta. Välillä tuntuu, että ihmiset käyttäytyvät vähän liiankin nykyaikaisesti, mutta enhän minä tietenkään tiedä miten antiikin aikana oli tapana käyttäytyä.

Antiikin maailma levittäytyy lukijan eteen kiehtovana, mutta myös turvattomana ja julmana aikakautena. Kirjan tapahtumat kerrotaan Aristoteleen ajatusten ja kokemusten kautta. Hänet kuvataan  pohdiskelevana, älykkäänä ja lähes kaikesta kiinnostuneena miehenä, jota vaivaavat paitsi masennus-, myös maanisuuden kaudet.

Aristoteles luovii taitavasti hovin juonittelujen paineessa. Koska hän on nuoruudessaan opiskellut Ateenassa, häntä ei pidetä makedonialaisena. Ateenassa häntä taas ei pidetä ateenalaisena. Sotilaallisen tilanteen kiristyessä Makedonian ja Ateenan välillä Aristoteleenkin asema on uhattuna. 

Kerronta etenee sujuvasti ja muutenkin tarina pitää lukijan otteessaan. Paikoitellen kirja tuntuu hieman epäuskottavalta, mutta se ei varsinaisesti häiritse. Kirjassa ilahduttaa se, että siinä katsotaan suurmiesten "kulissien taakse" eli kerrotaan myös jokapäiväisestä arjesta ja saadaan niin prinssi kuin suuri filosofikin näyttämään tavalliselta ihmiseltä.

Sinänsä minua häiritsee kirjassa jokin, jota voisi sanoa vaikka liiaksi viihteellisyydeksi. Vaikka kirja on hyvin kirjoitettu, jotain siitä puuttuu. Esimerkiksi Aristoteleen ajatukset tuntuvat välillä vähän liian latteilta suuren filosofin pohdinnoiksi. Minä kai odotin, että Aristoteles olisi vähän väliä sanonut jotain todella viisasta ja ylevää.


Kustantaja: BTJ Finland Oy, 2011
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Alkuperäinen nimi: The Golden Mean

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Järjellä ja tunteella
Lumiomena
Kirjamielellä
Nenä kirjassa

Sallan lukupäiväkirjasta löytyy myös mielenkiintoinen kirjailijan haastattelu.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Viha on paha vieras - parasta Jokista

Vaikka Seppo Jokinen on yksi suosikkidekkarikirjailijoistani, en ole vieläkään lukenut hänen kaikkia kirjojaan. Luin aikoinaan ensimmäisenä hänen esikoiskirjansa Koskinen ja siimamies, mutta sen jälkeen olen lukenut hänen kirjojaan satunnaisessa järjestyksessä.

Vaikka dekkareiden päähenkilön, komisario Koskisen, ja hänen perheensä sekä työkavereidensa elämä kulkee kirjojen myötä eteenpäin, kirjat voi mielestäni hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Ne ovat kuitenkin melko itsenäisiä tarinoita, joissa ei ole kovin paljon viittauksia aikaisempiin kirjoihin.

Viha on paha vieras on Jokisen vuonna 2007 ilmestynyt dekkari. Niin kuin tavallisesti hänen kirjansa, myös tämä kirja "koukuttaa" lukijansa heti ensimmäisillä sivuilla. Itse asiassa Viha on paha vieras on mielestäni Jokista parhaimmillaan.

Tarina alkaa kun eräs tamperelaisen lähiökerrostalon asukas löytää nukkumaan mennessään hirttoköyden sängystään. Vähän myöhemmin toinen saman talon asukas löydetään kuolleena asunnostaan. Pian selviää, että kuollut mies oli kaikkien vihaama kerrostalokyttääjä, joka terrorisoi valituksillaan niin asukkaita, isännöitsijää kuin huoltoyhtiötäkin. Talossa alkaa tapahtua muitakin outoja ja pelottavia asioita, eräskin asukas huomaa, että hänen asunnossaan on käyty. Pian osoitteesta Raiskionkatu 6 tulee poliiseille valitettavan tuttu.

Tässä kirjassa loistavaa on paitsi henkilöiden ja miljöön kuvailu, myös itse kerronta. Jokinen osaa kirjoittaa mukaansatempaavia tarinoita, joissa lukijan mielenkiinto säilyy viimeisille sivuille asti. Henkilöt ovat uskottavia, vaikka he joskus hieman omintakeisia ovatkin, kuten tämän kirjan kerrostalokyttääjä tai naapureitaan kiikaroiva asukas. Miljööt ovat eläviä ja tuntuu kuin olisi itse paikalla seuraamassa tapahtumia.

Kirjan tapahtumapaikka, kerrostalo, on mielenkiintoinen ympäristö kaikkine erilaisine asukkaineen ja jännitteineen. On "paremmat" raput omistusasuntoineen ja järvimaisemineen ja sitten se vähän "huonompi" porukka, joka asuu vuokra-asunnoissa "huonommissa" rapuissa. Sekin tuo lisää jännitettä tarinaan, että isännöitsijä asuu itse talossa ja yksi talon asukas on huoltoyhtiössä töissä.

Vaikka Jokisen kirjoissa tapahtuu vakavia asioita, kirjojen tunnelma on kuitenkin lämminhenkinen ja inhimillinen. Ihmistä ymmärretään kaikkine virheineenkin.

Kustantaja: Karisto, 2007.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Nulla dies sine legendo
Luetut 2006-2011
Lumikin luetut
Booking it some more

perjantai 9. elokuuta 2013

Loppuunkäsitelty - kertomus siskon itsemurhasta

Olen jo pitkään halunnut lukea Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Jokin aika sitten kirja osui sattumalta kirjastossa silmiini.

Kirjassa Härkönen kertoo pikkusiskonsa itsemurhasta ja sitä seuranneesta vuodesta. Hän kuvailee miten hän itse sekä siskon läheiset yrittävät selvitä tapahtumasta. Härkösen pikkusisko, Kirsti eli Killi, sairastaa keskivaikeaa masennusta, mutta vaikuttaa siltä, että hän olisi jo toipumassa. Kuitenkin eräänä joulukuisena päivänä Härkösen ovelle ilmestyy kaksi poliisia. He kertovat, että Killi on hypännyt muutama tunti aikaisemmin parvekkeelta.

Härkönen aloittaa soittokierroksen: on kerrottava vanhemmille ja sisaruksille pohjoiseen. On kysyttävä miten Killin poikaystävä voi. Kaikki ovat tyrmistyneitä. Kukaan ei osannut arvata. Poikaystäväkin sanoo, että Killi oli aivan tavallinen aamulla. Jälkeenpäin läheiset alkavat miettiä oliko se ja se Killin sanominen tai teko vihje tulevasta. Olisiko heidän pitänyt ymmärtää, että Killi aikoo tehdä itsemurhan.

Härkönen miettii paljon mitä sisko ajatteli ennen kuin hyppäsi, missä mielentilassa hän oli. Hän käy läpi koko tunteiden kirjon. Tulee syyllisyys, viha, ymmärrys siskon teosta, huoli siitä miten oma ja läheisten elämä jatkuu, huoli missä sisko on kuoleman jälkeen...  Osa tunteista tai ajatuksista tuntuu ulkopuolisesta jopa kummallisilta, mutta minusta on hyvä, että Härkönen kirjoittaa niin rehellisesti ja kaunistelematta tunteidensa vuoristoradasta. Minusta kirjan viesti on se, että mikään tunne tai ajatus ei ole väärin. Ainakin itse olen joskus ajatellut, että ei näin saa ajatella, tätä surua pitää nyt tuntea tällä ja tällä tavalla. Tietenkään mitään oikeaa tapaa ei ole. 

Härkönen kuvailee sitä kuinka ihmisten on vaikea suhtautua henkilöön, jolta on kuollut läheinen. Jotkut ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut tai välttävät puhumasta asiasta. Härkösen mielestä "otan osaa" on hyvä sanonta. Minusta se on aika yllättävää, olen aina luullut, että "otan osaa" kuulostaa tyhjältä sanahelinältä surijan korvaan. Minusta tuo sanapari on tuntunut usein riittämättömältä, mutta ehkä on tärkeintä, että sanoo edes jotain.

Härkönen haluaa sanoa asiat suoraan. Hän kertoo kaikille kiertelemättä, että hänen siskonsa on tappanut itsensä. Hän haluaa riisua itsemurhalta vuosisataisen häpeän. Minusta se on hyvä. Kiertely ja kaartelu eivät auta mitään.

Mietin ennen tämän kirjan lukemista olenko toisten elämän tirkistelijä, jos luen tällaista. Nyt kun olen kirjan lukenut, voin todeta, että eipä minulle tullut kertaakaan sellainen olo. Se johtuu varmasti siitä, että kirja on hyvin kirjoitettu ja vaikka asiat sanotaan suoraan, on teksti myös hienotunteista.

Mietin lisäksi ennen lukemista saako näin henkilökohtaisesta aiheesta edes kirjoittaa. Nyt olen sitä mieltä, että kyllä saa ja voi. On tärkeää, ettei tällaisista asioista vain vaieta.

Kustantaja: Otava, 2005.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Syke
Raisan kirjablogi
Lukutoukan kirjablogi
Neonillan kirjamaailma
Nulla dies sine legendo
Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa 
La petite lectrice 
Oota, mä luen tän eka loppuun 
lempiasioita.
Valoa pimeässä
Sanoja papereilla
Susan kirjasto
kalsarikuoriainen
Lux Humana

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Vaikutelmia kirjasta Aikamatkustajan vaimo


Otsikko on vähän kummallinen, mutta kuvaa lukukokemustani parhaiten. Valitettavasti minulta loppui tämän kirjan kanssa aika kesken ja jouduin lukemaan kirjan lopun "pikakelauksella", sillä kirja oli pakko palauttaa kirjastoon. Lainaa en voinut valitettavasti varausten takia uusia. Voi siis olla, että minulta meni kirjan loppupuolelta jotain ohi, mutta kirjoitan kuitenkin tästä kirjasta.

Täytyy myöntää, etten ollut koskaan kuullutkaan Audrey Niffeneggerin kirjasta Aikamatkustajan vaimo, ennen kuin Lumiomena-blogin Katja voitti Amman copycat-kilpailun versiollaan tämän kirjan kannesta. Ajattelin, että onpa mielenkiintoinen kirjan nimi, mutta unohdin koko kirjan, kunnes löysin sen Helmet-kirjastojen lukumaraton-listalta.

Henry, joka elää eriskummallista elämää

Kirja kertoo Henrysta, joka eli 5-vuotiaaksi aivan tavallista elämää, kunnes katosi syntymäpäivänsä iltana sängystään ja löysi itsensä eräästä museosta. Pian selvisi, että hän oli siirtynyt paitsi toiseen paikkaan, myös matkustanut ajassa. 

Tämä kirja eroaa muista lukemistani aikamatkustustarinoista siinä, ettei Henry voi itse päättää mihin aikaan matkustaa. Hän ei myöskään tarvitse mitään apuvälineitä, kuten aikakonetta tms., vaan yhtäkkiä ja täysin hallitsematta hän vain katoaa. Aikamatkustus ei ole pelkästään hauskaa, vaan myös vaarallista ja kiusallista. Henry ei pysty ottamaan omasta ajastaan mitään mukaan, joten hänen täytyy etsiä päälle pantavaa ja ruokaa. Hän joutuu monenlaisiin vaikeuksiin, kuten muun muassa selittämään työpaikallaan, kirjastossa, miksi nakuilee kirjavarastossa tai tappeluun, koska on varastanut liian naismaiset vaatteet.

Henryn tarinan rinnalla kulkee Claren tarina. Clare on 6-vuotias tavatessaan ensimmäisen kerran Henryn, joka on tuolloin yli 30-vuotias. Vuosien varrella Clare tapaa Henryn yhä uudestaan. Kun Clare kohtaa ensimmäisen kerran Henryn nykyajassa, hän on parikymppinen taideopiskelija ja Henry häntä kahdeksan vuotta vanhempi kirjastonhoitaja. Clare tietää Henrysta kaiken, mutta Henry ei ole koskaan ennen tavannut Clarea.

Mukava lukukokemus, mutta en silti hirveästi innostunut...

Täytyy sanoa, että kirjan alku ei minua vakuuttanut. Kertomus miehestä, joka ilmestyy alastomana toiseen aikaan, ei kuulostanut mielenkiintoiselta, vaan lähinnä kummalliselta, mutta kun luin lisää, tarina alkoi kiinnostaa. Jossain vaiheessa alkoi taas kyllästyttää ja kirja alkoi tuntua aivan liian pitkältä. Kyllästytti, kun jokainen kappale alkoi toteumuksella kuinka vanha Clare ja kuinka vanha Henry on. Tuntui, että Henryn loputtomat aikamatkat toistavat itseään. Sitten kun Henry löysi vihdoinkin lääkärin, joka otti hänet tosissaan ja selvisi, että kyseessä onkin sairaus, tarina alkoi taas tuntua kiinnostavalta.

Vaikka kirjassa liikutaan paljon Henryn ja Claren eri elämänvaiheissa ja eri ajoissa, perusjuoni kulkee koko ajan eteenpäin ja kertoo tarinaa Henryn ja Claren elämästä melko kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa riittää myös hullunkurisia tilanteita, mutta enimmäkseen kirja on vakava ja jopa surullinen.

Minusta kirja oli ihan mukava lukukokemus, mutta en ollut siitä aivan valtavan innoissani. Sinänsä oli mielenkiintoista, että välillä kertojana on Clare, välillä Henry, mutta he eivät mielestäni eroa kertojina toisistaan tarpeeksi. Siitä pidin, että aikamatkailusta kerrotaan "realistiseen sävyyn", eikä Henryn aikamatkailu tunnu missään vaiheessa epäuskottavalta.

Alkuperäinen nimi: The Time Traveler's Wife
Suomennos: Paula Korhonen
Kustantaja: Gummerus Kustannus, 2005


Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Margareta
Kirjoihin kadonnut
Auran nojatuoli
Amman lukuhetki
Sivuja ja sivalluksia
Leena Lumi
Lumiomena 
Kirjablogi Kirjapeto
Naakku ja kirjat
Kuvia ja sanoja

 Seuraavaksi on tulossa juttua kirjoista Loppuunkäsitelty, Anna-Leena Härkönen; Viha on paha vieras, Seppo Jokinen ja Aleksanterin opettaja, Annabel Lyon.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Kaupunkiviljely on nyt hyvin suosittua ja se näkyy myös kirjamaailmassa. Lyhyen ajan sisällä on ilmestynyt useampia suomalaisia kaupunkiviljelyoppaita. Niistä yksi on Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi.

Täytyy heti aluksi kehua kirjan ulkoasua. Jo kannen ruukut herättävät innostuksen tutustua kaupunkiviljelyn saloihin. Heti tulee mieleen, että tuollaisia viheriöiviä ruukkuja minäkin haluan. Kirjan taitto on ilmavaa ja sivuille piirretyt vihreät kasvit sekä vihreät otsikot luovat vehreää tunnelmaa. Minusta on tärkeää, että puutarhakirjat ovat kauniita, sillä vaikka niistä etsitään vinkkejä, niiden ääressä myös suunnitellaan ja haaveillaan. Pisteitä täytyy myös antaa kirjan ulkoasun selkeydestä. Itse en kauheasti pidä siitä, että sivuilla on siellä täällä kuvia ja tekstejä ja kaikkea pientä. Tässä kirjassa kaunis ja yksinkertainen selkeys alkaa jo kirjan kannesta.

Tavi aloittaa innostavasti kertomuksilla jo toteutetuista kaupunkiviljelmistä, kuten Dodo ry:n kaupunkiviljelyprojekteista, päiväkodin viljelytoiminnasta ja Ravintola Savoyn kattoviljelmistä. Olisin halunut lukea näistä projekteista enemmänkin, sillä viljelyoppaita on kirjasto täynnä, mutta kuka kertoisi näistä jo toteutetuista viljelmistä ja niiden kiinnostavista tarinoista.

Kirjassa käydään läpi sisäviljelyä, parvekeviljelyä ja laiskan puutarhurin pihaviljelmiä. Kirjoittaja innostaa kaikkia maattomia sisäviljelyyn muistuttamalla, että kotona jokaisella on oma kasvihuone, eikä kasvien valaisemisesta tai lämmittämisestä tule ylimääräisiä kustannuksia, koska kotia kuitenkin valaistaan ja lämmitetään. Valoa pitää kuitenkin olla riittävästi.

Lisäksi kerrotaan idättämisestä sekä versojen ja oraan kasvattamisesta. Minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea mitä kaikkea voi idättää, sillä oma kokemukseni iduista rajoittuu lähinnä sinimailaseen ja mungpapuihin.

Kirjassa annetaan myös ohjeita monien yrttien ja muidenkin kasvien kasvattamiseen. Laiskan puutarhurin pihaviljelmät -luvussa kerrotaan muun muassa kateviljelystä. Lopuksi kuvaillaan vielä tulevaisuuden kerrostaloa sekä katto- ja seinäviljelmiä. Se on innostavaa luettavaa.

Tästä kirjasta saa hyviä vinkkejä ja tietoa. Lisäksi se innostaa tekemään itse ja kokeilemaan.

Julkaisija: Gummerus Kustannus Oy, 2013
Kansi: Eevaliina Rusanen

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa:

Kirjasfääri 

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Omaleimaista fantasiaa - Hautausmaan poika

Neil Gaiman oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Löysin hänen kirjansa, Hautausmaan poika, Helmet-kirjastojen Maaginen realismi -lukumaratonlistalta. Hautausmaan poika lienee tarkoitettu nuorille tai tarkemmin sanottuna varhaisnuorille. Ihan pienille lapsille tarina on liian jännittävä, varsinkin sen hyytävä alku.

Kirjan alussa aivan tavallisen perheen kotiin, idyllisessä kaupungin vanhassa osassa, murtautuu mystinen Jack, joka murhaa perheen vanhemmat ja tyttären. Perheen poika pääsee pakoon, sillä hän on keplotellut itsensä pois pinnasängystä ja kontannut avoimesta ovesta ulos.

Poika konttaa autuaan tietämättömänä perheenjäsentensä kohtalosta kohti hautausmaata, josta haamut nimeltä rouva ja herra Owens löytävät hänet. Koska pariskunta ei koskaan saanut lapsia, rouva Owens haluaa kivenkovaan pitää lapsen muiden haamujen ihmettelystä ja vastustelusta huolimatta. Lopulta muu hautausmaan väki suostuu siihen, että Owenseista tulee pojan vanhemmat ja salaperäisestä Silasista hänen holhoojansa. Poika saa uuden nimen Ei-kukaan Owens eli Eikku.

Ajattelin, että onpa väkivaltainen alku, mutta sitten muistin, että ei kohtaus eroa juurikaan siitä mitä Harry Potterin kotona tapahtui. Veitsellä tehty murha vain kuulostaa paljon raaemmalta kuin taikomalla tehty. Kirjassa on muitakin yhteläisyyksiä Harry Potter -kirjojen kanssa, mutta en paljasta enempää. Tästä huolimatta Hautausmaan poika on kuitenkin omaleimainen ja omanlaisensa kirja.

Eikku varttuu hautausmaalla, mutta jossain ulkona, elävien maailmassa, vaanii yhä Jack, joka yrittää löytää hänet. Tämä on yksi asia, joka pitää tarinan jännitettä yllä, kun lukija yrittää arvata kuka Jack on ja miksi hän jahtaa aivan tavallista poikaa.

Itse pidin paljon hautausmaan miljööstä ja kuolleiden mielikuvituksellisista nimistä ja hautakiviteksteistä. Dave McKeanin kuvitus on erinomaista ja tuo kirjaan elävyyttä. Myös kirjan suuri fontti houkuttelee lukemaan.

Kokonaisuutena kirja oli mukaansatempaava ja paikoittain jopa yllätyksellinen. Tämän kirjan parissa viihtyi, vaikka loppu jäikin hieman vaivaamaan.

Alkuperäinen nimi: The Graveyard Book
Kuvitus: Dave McKean
Julkaisija: Otava, 2009

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Booking it some more 
Katinkan kirjasto
Opuscolo 
Annelin lukuvinkit 

perjantai 31. toukokuuta 2013

Uskomaton matka uskovien maailmaan

Blogitauko on hieman venähtänyt. Yhtenä syynä on ollut kiire, toisena se, että lukuväsymys on vaivannut. Tavallisesti niin rentouttava lukeminen, tuntui jonkin aikaa pelkältä suorittamiselta. Olin jopa lomalla, mutta luin pelkkiä Aku Ankan taskukirjoja! Nyt "tauti" on onneksi voitettu ja lukeminen tuntuu taas hauskalta.

Löysin joskus tammi- tai helmikuussa Helmet-kirjastojen varatuimpien tietokirjojen listalta Kari Enqvistin kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan. Kiinnostuin heti ja tein kirjasta varauksen. Koska edelläni oli yli 200 varausta, kirjaa joutui hieman odottamaan.

Kari Enqvist on kosmologian professori. Hän luonnehtii itseään sanalla uskonnoton. Hän ajattelee, että uskonto on tunteen asia ja uskonnottomalla ei ole uskonnollisia tunteita. Enqvist ei halua käyttää itsestään sanaa ateisti, koska hänestä uskonnoton ei välttämättä ole ateisti. Uskonnotonta eivät yksinkertaisesti virret tai saarnat kosketa. Enqvist ei pidä uskonnottomuutta vakaumuksena, kuten ateismi saattaa olla. Uskonnottomallakin voi olla hengellisiä kokemuksia, mutta ne eivät ole uskonnollisia.

Tiesin alkaessani lukea kirjaa, että siinä ei-uskova lähtee tutustumaan uskovien maailmaan. Odotin, että kirjoittaja käy erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa, tutustuu uskontoihin ja pohtii näkemäänsä. Ehkä juuri ennakko-odotukseni takia kirjan mielenkiintoisinta antia olivat mielestäni juuri erilaisten uskonnollisten tilaisuuksien ja yhteisöjen tapojen kuvailut. Enqvist kävi muun muassa SLEY:n, luterilaisen kirkon, helluntailaisten ja jehovan todistajien tilaisuuksissa sekä tutustui jonkin verran islamiin.

Toisaalta toivoin, että tämä kirja olisi ollut jonkun muun kuin kosmologian professorin kirjoittama, kirjassa puhuttiin nimittäin todella paljon uskonnon ja tieteen suhteesta, joka ei minua juurikaan kiinnosta. Olen yksinkertainen ihminen, jolle tiede on tiedettä ja uskonto uskontoa. Enqvist muun muassa kritisoi, ja täysin aiheesta, sitä, että jotkut yrittävät mutu-tuntumalta löytää todisteita Jumalasta ja väittävät keinojaan tieteellisiksi.

TV-ohjelmamysteeri

Enqvist todellakin osaa ja uskaltaa kirjoittaa. Hän esimerkiksi kysyy miksi uskovat kertovat TV-ohjelmassa kadotuksesta hymyssä suin ja pitäen varmana omaa pelastumistaan. Miksi he eivät vajoa itkien lattialle ja rukoile Jumalaa, ettei kukaan joutuisi helvettiin. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta kysymys on kieltämättä hyvä.

Enqvist kritisoi lapsikastetta. Hänestä se on kirkolta moraaliton käytäntö, koska lapsi joutuu vuosiksi kirkon jäseneksi, vaikka ei ehkä haluaisikaan. Sinänsä Enqvistin argumentit ovat ihan hyviä, paisi se kun hän kirjoittaa, että teiniparka joutuu tahtomattaan maksamaan kirkollisveroa pienistä kesätyötienesteistään, mutta ehkä se on ironiaa. Täytyy sanoa, että itse kuulun niihin, jotka kastaisivat lapsensa. Ajattelen juuri niin, että voihan hän sitten myöhemmin halutessaan erota. Koen itse tärkeäksi kuulua kirkkoon, vaikka en itseäni varsinaisesti uskovaiseksi luekaan. Lähinnä minulla on uskontoon pinnallinen viha-rakkaus -suhde.

Epäily ja totuus

Itse hieman ihmettelin sitä, kuinka Enqvist piti niin varmana, että suurin osa uskovista ei kyseenalaista uskoaan. (Tällainen käsitys minulle ainakin jäi.) Eikö uskon kääntöpuoli ole kuitenkin epäily? Varmasti monikin uskova ajoittain epäilee, myös papit ja muut kirkon työntekijät.

Itseäni hieman harmitti kuinka tietämättömiltä Enqvist sai uskovaiset, jopa piispat, näyttämään. Hän kritisoi heidän uskontoa ja luonnontieteitä koskevia kirjoituksiaan osoittaen niistä virheitä. Sinänsä ihan asiallista, mutta jotenkin jäi kuva, että Enqvist oli etsimällä etsinyt virheellisiä, mutu-tuntumalta kirjoitettuja tekstejä.

Enqvist puhui myös siitä miten ensimmäinen uhri on totuus, kun uskovaiset puolustelevat uskontoaan. Näin ei tietenkään pitäisi olla. Minua harmittaa toisaalta uskonnon nimissä harjoitettu totuuden vääristely, joka ei ole missään nimessä oikein. Toisaalta harmittaa se, että Enqvist saa uskovaiset näyttämään epäilyttäviltä valehtelijoilta. Tosiasia on tietenkin ja valitettavasti, että kaikista ihmisryhmistä löytyy niitä, jotka muuttavat totuutta omaksi edukseen.

Lähetystyö ja tulevaisuus

Kirkon lähetystyötä Enqvist kritisoi, mutta pitää diakoniaa hyvänä asiana. Itsekin täytyy myöntää, että olen lapsesta asti ihmetellyt sitä, että jollekin, jolla on jo jokin uskonto, mennään puhumaan, että vaihda uskontosi meidän uskontoomme. Jouduin jo palauttamaan kirjan kirjastoon, joten en voi tarkistaa, mutta Enqvist kirjoitti muun muassa siitä kuinka lähetystyö on muun muassa lisännyt negatiivisia asenteita seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tämä on kehitystä, jollainen on mielestäni tuomittavaa.

Enqvist uskoo, että yhteiskunta tulee yhä enemmän maallistumaan ja esimerkiksi luterilaisen kirkon jäsenmäärä vähenemään. Hän ennustaa, että sadan vuoden päästä hengellisyys voi olla kovin toisenlaista ja luterilainen kirkkokin on jo luopunut konservatiivisista opeista säilyäkseen olemassa.

Kokonaisuutena täytyy sanoa, että tämä kirja herätti paljon ajatuksia. Enqvist osaa kääntää monet asiat päälaelleen, jolloin ne näkee aivan uusista näkökulmista.

Tästä kirjasta on kirjoitettu muun muassa seuraavissa blogeissa:

Kaiken voi lukea! 
Iltaluvut 
Kolmas linja 
Sininen zeppeliini