sunnuntai 27. tammikuuta 2013

J. K. Rowlingin Paikka vapaana on karu kuvaus nyky-yhteiskunnasta

Kirjan kansi vaikuttaa
nopeasti tehdyltä, eikä
juuri houkuttele lukemaan.
Sain vihdoinkin luettua J. K. Rowlingin Paikka vapaana, joka löytyi toivottuna lahjana pukinkontista.

Kirja kertoo Pagfordin pikkukaupungista. Paikallisvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee äkillisesti sairaskohtaukseen, mistä alkaa kaupungin asukkaita kuohuttava tapahtumavyöry. Valtuuston käsittelyyn on tulossa Fieldsin rähjäisen lähiön siirtäminen naapurikaupungille, mitä monet pagfordilaiset ovat toivoneet jo vuosikausia. Valtuusto on jakautunut Fieldsin siirron puolustajiin ja vastustajiin. Kumpikin puoli yrittää saada oman edustajansa kuolleen Barryn tilalle.

Alun kompastelun jälkeen tempauduin tarinaan

Täytyy myöntää, että kun aloin lukea tätä kirjaa, ensimmäinen reaktioni oli melko negatiivinen, teki jopa mieli jättää kirja heti kesken. Odotin, että tämä olisi ollut samanlainen hyvänmielen kirja kuin Rowlingin Harry Potter -kirjat. Aluksi tuntui, että kirjan henkilöistä kerrotaan vain huonoja puolia, kuten mässäilyn halua Barryn kuolemalla, juoruamista, vallanhalua ja niin edelleen. Lisäksi uusia henkilöitä marssitettiin esiin sellaista vauhtia, että en tahtonut pysyä mukana.

Pian lukeminen alkoi kuitenkin sujua ja tarina tuntua mielenkiintoiselta. Huomasin, että henkilöidenkin suhteen pysyin kärryillä kuka on kuka.    

Kirjan tarina sinänsä on melko synkkä ja yhteiskunnan epäkohtia esiin tuova. On kaunis ja varakas Pagford ja siihen kuuluva nopeasti ja halvalla rakennettu, kurja Fields, jossa asuu vähävaraisia perheitä ja jonka asukkaista osa on narkomaaneja. Monet pagfordilaiset haluaisivat sulkea kaupungin omistamassa rakennuksessa toimivan huumeklinikan, koska klinikasta ei ole heidän mielestään hyötyä. Sekin aiheuttaa närää, että Fieldsin köyhät ja sottuiset lapset pääsevät yhdessä pagfordilaisten kanssa hyvään kouluun.
 
Nuoret tuntuivat kirjan henkilöistä läheisimmiltä

Kiinnyin moniin kirjan henkilöihin, erityisesti 16-vuotiaisiin nuoriin. Pidin narkomaaniäidin sisukkaasta tyttärestä Krystalista, koulukiusatusta Sukhvinderista ja Andrewsta, jolla oli Potter-kirjojen Vernon Dursleyta muistuttava isä, joka tosin oli astetta pahempi, sillä hän hakkasi perhettään.

Täytyy sanoa, että kirjan aikuisista henkilöistä en juurikaan pitänyt Andrewn Fats-kaverin äitiä, Tessaa, lukuun ottamatta. En voinut olla vertaamatta kirjan henkilöitä Potter-kirjojen henkilöihin ja Tessasta tuli mieleeni Molly Weasley ja Andrewsta itse asiassa Harry Potter, vaikkei hän yhtä tinkimättömän oikeudenmukainen aina ollutkaan.

Ei ollut sattumaa, että pidin teini-ikäisistä henkilöistä eniten, sillä Rowling kirjoittaa heistä paljon moniulotteisemmin kuin monista aikuisista. Teineistä kerrotaan sekä hyvää, että huonoa. Eivät monet heistäkään mitään kovin kivoja ole, kuten ei esimerkiksi koulukiusaaja Fats.

Aikuisista taas Rowling kirjoittaa usein valitettavan yksipuolisesti. Valtuuston puheenjohtajasta, Howard Mollisonista, ja hänen sukulaisistaan kerrottaan enimmäkseen pahaa, mutta se on tietysti juonen kannalta tarpeellistakin. Jossain vaiheessa tosin huomasin, että aloin jopa tuntea sympatiaa Howardin ilkeää miniää, Samanthaa, kohtaan, kun hän ihastui tyttärensä lempi bändin jäseneen.

Toisaalta taas en jaksanut pitää henkilöistä, joista minun olisi "kuulunut" pitää. Pakko-oireista häiriötä poteva apulaisrehtori Colin Wall esimerkiksi tuntui minusta lähinnä rasittavalta, vaikka hän oli juuri sellainen henkilö, josta minun olisi "kuulunut" pitää ja jota kohtaan minun olisi pitänyt tuntea sympatiaa, olihan hän sairas.

Kannesta

Kannen kirkkaat värit eivät minusta oikein sovi kirjan sisältöön. Kyseessä on kuitenkin melko synkkä kirja, joten jokin tummempi sävyinen kuva olisi sopinut paremmin. Itse olisin laittanut vaikka kuvan idyllisestä Pagfordista ja siihen kuuluvasta ränsistyneestä Fieldsin lähiöstä roskaisine pihoineen. Kuvien väliin olisi voinut piirtää sellaisen valkoisen repeämän, jota käytetään joskus iltapäivälehdissä, kun lehdessä on kuva eronneesta pariskunnasta.

Kannen ruutu rasteineen ilmeisesti kuvaa äänestyslippua tai niin minä sen ainakin tulkitsin. Minusta itse kirjan nimi on hieman turhankin nostalgisella fontilla kirjoitettu, mutta ehkä siinä halutaan tuoda esiin Pagfordin idyllisyyttä. Monet kaupungin asukkaat haluaisivat varmasti pysäyttää ajan, koska ennen oli paremmin. Kirjailijan nimi taas on kirjoitettu fontilla, josta tulee mieleen kirjoituskone, hyvä valinta siis.

Tuntuu, että kansi on tehty kovalla kiireellä. En voi pitää sitä kovin onnistuneena, tosin myyntimielessä varmasti värikäs kirja osuu hyvin kaupassa ihmisten silmiin. Silti tulee tunne, että kansi on melko persoonaton. Se ei suoranaisesti houkuttele lukemaan, eikä tätä kirjaa varmaan kukaan valitse hyllystä kannen takia. Takakannen kaupunkikuva on minusta jo onnistuneempi, tosin siitä tulevat, ainakin minulle, liikaa Potter-kirjat mieleen.

Olisi tarvittu vain pieni teko

Kaiken kaikkiaan Paikka vapaana on minusta kelpo kirja. Viihdyin sen parissa, vaikka tarinassa käsiteltiin vakavia aiheita. Toisaalta tuntui, että kirjailija halusi tuoda tässä kirjassa esiin kaikki mahdolliset ikävät asiat ja ilmiöt. Hieman vähempikin olisi riittänyt.

Kirjassa kuvataan nyky-yhteiskuntaa pahimmillaan. Läsnä on myös vahvasti ns. nimby (Not In My Back Yard) -ilmiö. Moni kirjan henkilö haluaa sysätä oman paikkakuntansa ongelmat muiden hoidettaviksi, jopa fieldsiläisten hautajaiset Pagfordin omassa kirkossa aiheuttavat närää. Yksi kirjan hätkähdyttävimmistä kohdista on se, kun kukaan ei pysähdy auttamaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Olisi tarvittu vain pieni teko, ei edes sankaruutta.

Kustantaja: Otava, 2012
Alkuperäinen nimi: The Casual Vacancy
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice
Kannen piirrokset: Joel Holland 

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lukunurkka
Opuscolo - kirjasta kirjaan
Lukematon maailma 
Kirjaston kummitus 
Starry eyes
Kirjojen keskellä
Päkän juttu
Kirjojen rakastaja
Nenä kirjassa   

tiistai 8. tammikuuta 2013

Bookcrossing-miitissä

Tänään lähdin kotoa painavan repun kanssa ja siihen oli hyvä syy, nimittäin Helsingin bookcrossing-miitti. Miitissä oli tänään melko vähän väkeä ja kirjoja. Sokoksen kahvila oli kuitenkin sen verran täynnä, että noin kymmenen hengen porukallakin oli hieman vaikeuksia mahtua samalle seinustalle.

Olin varma, että palaan kotiin yhtä painavan repun kanssa kuin minulla oli kotoa lähtiessäni. Miittiin viemäni kahdeksan kirjaa kuitenkin löysivät hyvin lukijoita ja toin niistä takaisin kotiin vain kaksi. Uusia kirjoja löysin kolme: Khaled Hosseinin Leijapoika, jota minulle yhteen ääneen suositeltiin, Jo Nesbon Punarinta ja Herbjorg Wassmon Lasi maitoa, kiitos. (Erikoismerkit puuttuvat kirjailijoiden nimistä, kun en niitä nyt tähän hätään tältä koneelta löydä.) Odotan mielenkiintoisia lukuhetkiä, kunhan saan J. K. Rowlingin Paikka vapaana -kirjan ensin luettua.

Oli myös mukava tavata miitissä kirjabloggari, jonka blogia olen lukenut.  

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

12 kirjaa vuodelta 2012

Kirjoitin viime vuoden aluksi vuoden 2011 mieleenpainuvimmista kirjoista. Ajattelin aloittaa tämän vuoden samalla tavalla. Koska listasta tulee helposti pitkä, päätin pakoittaa itseni valitsemaan jokaiselta kuukaudelta vain yhden kirjan.


Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa. Tammikuun kirja on 15-vuotiaan Reetta Nopolan vuonna 1973 julkaistu Oudon paljon ristilukkeja. Se on sydämeen käyvän riipaiseva kertomus nuorista, ystävyydestä, rakkaudesta, ihanteista ja perheväkivallasta.

Kaita hakataan kotona ja hän hakee lohtua huumeista. Eeva taas yrittää muuttaa maailmaa osallistumalla mielenosoituksiin ja lahjoittamalla rahaa keräyksiin. Hän on huolissaan nälänhädistä ja saastumisesta.

Kirja oli ehdoton ja traaginen, kuten nuorten kirjoitukset usein ovat. Vaikka juonenkäänteet ovat aikuisen näkökulmasta katsottuna välillä hieman epäuskottaviakin, se ei ole puute. Tämä on aito ja rehellinen kirja. Pidin tästä todella paljon.


Helmikuussa luin seitsemän kirjaa. Helmikuun kirja on Claudie Gallayn Tyrskyt. Tästä kirjasta on kirjoitettu paljon blogeissa, eikä suotta. Verkkaisesti etenevä kertomus maalaiskylään muuttaneesta, lintuja tutkivasta naisesta on kaunis. Naisella on menneisyys, jota hän ei halua ajatella.

Kylään luo omaa tunnelmaansa meri. Kun se myrskyää, ihmiset ovat sen armoilla. Kylä tuntuu hyvin kaukaiselta ja eristyneeltä ja monet sen erikoiset asukkaat korostavat tätä riippumattomuuden tunnelmaa. Monilla heistä on salaisuuksia...

Kaiken kaikkiaan kaunis, runollinen, meren aalloilta maistuva, loistava tarina.


Maaliskuussa luin neljä kirjaa. Maaliskuun kirja on Frances Hodgson Burnetin Salainen puutarha. Olin jo pitkään halunut lukea tämän klassikon ja kun näin sen kirjakaupassa, en voinut jättää sitä sinne.

Hemmoteltu, orvoksi jäänyt, Mary lähetetään Intiasta Englantiin setänsä luo. Mary on suoraan sanoen ilkeä lapsi, eikä jaksa välittää oikein mistään, setänsä kolkossa kartanossa hänen elämänsä kuitenkin muuttuu.

Maryn setä, Archibald Craven, on erakoitunut omaan asuinsiipeensä ja suree kuollutta vaimoaan. Hän matkustaa, mutta matkat eivät tuo lohtua.

Kirjoitin tästä kirjasta: "Salainen puutarha on tarina ystävyydestä ja ennen kaikkea toivosta. Se on tarina, joka ilahduttaa ja voimaannuttaa."


Huhtikuussa luin kuusi kirjaa. Huhtikuun kirja on Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmä. Se alkaa Johannan ja Riston häistä, jossa Risto jo kehuskelee vaimonsa säästöillä ja että on ottanut vaimon pankkikirjan haltuunsa.

Viinaanmenevä Risto tietysti tuhlaa rahat ja perheen elatus jää vaimon tehtäväksi. Työmiehen vaimo on traaginen ja kärjistetty kertomus siitä kuinka Risto tuhoaa kahden naisen elämän. Toinen on hänen vaimonsa, toinen Kerttu, jota hän huijaa.

Näytelmässä tartutaan paitsi alkoholinkäyttöön, myös siihen epäkohtaan, ettei nainen saanut tuolloin hallita omaa omaisuuttaan. Muutamaa vuotta myöhemmin asiaan tulikin muutos uuden lain myötä.

Toukokuussa luin viisi kirjaa. Toukokuun kirja on Minna Canthin Salakari. Se kertoo Almasta, jolla on kunnollinen, mukava mies ja neljä lasta. Perhe on hyvin toimeentuleva ja heillä on oma kesäpaikka maalla. Kaikki on siis Almalla hyvin, paitsi, että hän suree sitä, että hänen miehensä, John, on lähdössä valtiopäiville ja he joutuvat sen takia olemaan pitkään erossa.

Vähitellen Alma kuitenkin ihastuu miehensä tuttavaan, maisteri Nymarkiin kohtalokkain seurauksin. Nymarkille kaikki on vain leikkiä, eikä hän jaa pitkäksi aikaa kaipaamaan Almaa.

Vaikka huhti- ja toukokuun kirjoilla on yhteisenä teemana miesten naisille tekemä pahuus, Canth käsitteli teoksissaan myös miehiä koskevia yhteiskunnallisia epäkohtia ja ylipäätään puolusti vähäosaisten ja sorrettujen oikeuksia. Tästä yhtenä esimerkkinä on Köyhää kansaa, joka kertoo erään perheen traagisen tarinan.


Kesäkuussa luin neljä kirjaa. Kesäkuun kirja on Marianne Käckon Tapa minut, äiti!. Kirjassa äiti kertoo anoreksiaa sairastavan tyttärensä tarinan.

"Tapa minut, äiti!" olivat 15-vuotiaan Katarinan sanat äidilleen, kun tyttö makasi letkuissa sairaalassa. Katarina sairastui ensimmäisen kerran 11-vuotiaana, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä. Kolme vuotta myöhemmin hän sairastui uudestaan ja tällä kertaa hyvin vaikeaan anoreksiaan. Hän oli muun muassa vuoden letkuruokinnassa ja oli vakuuttunut siitä, ettei syö enää koskaan.

Heti kirjan alussa äiti kertoo tyttärensä toipuneen täysin. Kirja antaakin paljon toivoa siitä, että mistä tahansa voi selvitä.


Heinäkuussa luin vain kolme kirjaa. Heinäkuun kirja on Outi Heiskasen ja Minna Santakarin Asuuko neiti Töölössä?. Kirja kertoo kiehtovasti 1930-1960-lukujen Helsingissä kuvatuista elokuvista sekä Aki Kaurismäen elokuvasta Calamari Union vuodelta 1985.

Läpi käydään paitsi helsinkiläisiä kuvauspaikkoja, myös elokuvien juonta. Kuvituksena on alkuperäisiä, elokuvien kuvausten yhteydessä, otettuja valokuvia. Kirja on erittäin kaunis ja ulkoasu tyylikäs.

Elokuvien lisäksi kerrotaan henkilöistä niiden takana, Helsingin arkipäivästä ja historiasta sekä helsinkiläisistä elokuvateattereista. Tämä oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä kirja.


Elokuussa luin vain kaksi kirjaa. Elokuun kirja on Tauno Palon Käsi sydämellä. Kirjassa Palo kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä teatteri- ja elokuvaurastaan.

Kirja on lämminhenkinen ja jutustelevaan sävyyn kirjoitettu. Muista ihmisistä Palo kirjoittaa kauniisti, muita kunnioittaen. Hän kertoo myös monta hauskaa ja surullistakin tarinaa elämänsä varrelta.

Tämä oli mielenkiintoinen kirja, joka kertoi paitsi näyttelemisestä, myös arjen elämästä eri vuosikymmeninä. Tauno Palosta jäi kuva vaatimattona ja hienotunteisena ihmisenä.

Syyskuussa luin neljä kirjaa. Syyskuun kirja on Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa. Kirja kertoo keski-ikäisestä Heleenistä, jonka äiti saa yllättäen aivoinfarktin ja joutuu hoitokotiin.

Äiti on sekava, ei tunnista ihmisiä ja unohtelee asioita. Heleenin elämä muuttuu, kun hän hoitaa perheensä asioiden lisäksi, myös äitinsä asioita. Hänellä on myös melko katkera suhde äitiinsä, mikä ei helpota tilannetta. Lisäksi Heleen tajuaa olevansa "vanha", sillä hänen 17-vuotias poikansa on kovaa vauhtia itsenäistymässä.

Rankasta aiheesta huolimatta, kirja hersyää huumoria. Heleenin myötä voi nauraa ikääntymiselle ja arjen vastoinkäymisille. Huumori ei kuitenkaan ole epäkunnioittavaa, esimerkiksi äidin vaikeaa sairautta ei vähätellä, ja huumorin pohjalla kerrotaan vakavaa tarinaa.


Lokakuussa luin viisi kirjaa. Lokakuun kirja on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia. Se kertoo sisaruksista, Erikistä ja Ingasta. Erik alkaa ydä läpi isänsä ja sukunsa tarinaa sisarusten isän kuoltua. Inga taas ei ole päässyt yli miehensä kuolemasta ja myös hänen tyttärensä Sonia kaipaa yhä isäänsä.

Yksinäinen Erik ihastuu vuokralaiseensa Mirandaan ja ystävystyy tämän tyttären, Eglantinen, kanssa. Samalla hän yrittää tutustua kuolleeseen isäänsä tämän päiväkirjaa lukemalla.

Kirjan kerronta on kaunista ja usein unenomaista. Omituisiakin asioita tapahtui. Tämä kirja piti viimeisille sivuille asti otteessaan.


Marraskuussa luin vain yhden kirjan, mutta se oli niin loistava, että voin hyvin nimetä sen marraskuun kirjaksi. Marraskuun kirja on Ville Rannan Joku raja. Kirjaan on koottu Rannan Kirkko ja kaupunki -lehteen piirtämiä pilapiirroksia.

Monet piirrokset ovat kuitenkin niin synkkiä ja rajuja, ettei niitä voi kutsua pilapiirroksiksi, pikemminkin kantaaottaviksi piirroksiksi. Aiheina ovat paitsi uskonto, myös politiikka, nyky-yhteiskunnan ilmiöt ja se millaista on olla mies nyky-Suomessa.

Piirrokset ovat usein kärjistettyjä, mutta samalla ne ovat parhaimmillaan havahduttavia ja saavat ajattelemaan, paitsi epäkohtia, myös omia ajattelu- ja käytösmalleja.

Joulukuussa luin viisi kirjaa. Joulukuun kirja on Eerika Häkkisen ja Johanna Viitasen Pieni kauhukauppa ja muita mielikuvaharjoituksia. Tämä loistava kirja kertoo pelon voittamisesta ja mielikuvituksen voimasta.

Kirjassa on mielikuva-, ratsastus- ja talutusharjoituksia ratsastajille. Joitakin mielikuvaharjoituksista voi käyttää millä elämän alalla tahansa.

Kirja on hyvin kuvitettu ja ulkoasultaan selkeä. Teksti on ajatuksia herättävää ja viihdyttävää. Kirjassa on paljon tietoa paitsi hevosista, myös ihmisten ajatusmaailmasta ja ratsastajien erilaisista tavoista oppia.


ssä taisi nyt tulla mainituksi peräti 13 kirjaa. Yhden kirjan valitseminen joka kuukaudelta on ehkä hieman keinotekoinen tapa käydä mennyttä vuotta läpi, mutta itselleni oli ainakin mukavaa palata hienojen lukukokemusten pariin. Joidenkin kuukausien osalta valinta oli helppo, mutta monta kertaa oli kaksi kirjaa ylitse muiden ja niistä kahdesta piti valita.

Antoisaa alkanutta luku- ja kirjavuotta 2013 kaikille.