sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Paholaisen pennut ei tarjonnut mitään uutta

Leena Lehtolaisen viime vuonna ilmestynyt Paholaisen pennut on kolmas (ja ilmeisesti viimeinen) henkivartija Hilja Ilveskerosta kertova kirja. Pidin aikaisemmista kirjoista, joten tartuin innoissani tähänkin kirjaan.

Olen lukenut Ilveskero-kirjoista lähinnä negatiivisia kommentteja eri blogeista, mutta itse olen kirjoista pitänyt, vaikka ne ovatkin toisinaan hieman epäuskottavia ja yliampuvia. Olen ymmärtänyt, että tämä on tarkoituksellista huumoria, mutta niin kuin Lukutuulian Tuulia sanoi blogissaan, en olisi minäkään sitä käsittänyt, ellen olisi kuullut asiasta.

Hilja ja Maria

Henkilönä olen pitänyt Hilja Ilveskerosta jopa enemmän kuin Lehtolaisen tunnetuimmasta hahmosta, Maria Kalliosta. Olisi väärin sanoa, että Maria on täydellinen, mutta hän on paljon silotellumpi kuin Hilja. Olen pitänyt Hiljan rikkinäisyydestä ja rosoisuudesta, mutta minusta tuntui, että tämän kirjan aikana Hilja alkoi henkilönä lähestyä Mariaa.

Paholaisen pennut alkaa lähes siitä mihin edellinen kirja, Oikeuden jalopeura, jäi. Alussa minua hiukan harmitti, kun en enää kovin hyvin muistanut edellisten kirjojen tapahtumia, joihin useaan otteeseen viitattiin.

Tässä kirjassa Hilja työskentelee liikemies Usko Syrjäsen morsiamen, Julian, henkivartijana. Aluksi minusta tuntui, että tarina rullasi mukavasti eteenpäin, mutta jossain vaiheessa iski lukuväsymys ja kirja tuntui jopa tylsältä. Loppua kohden pääsin taas mukaan ja tarina alkoi uudestaan kiinnostaa.

Juoni ei yllätä

Olisin toivonnut vielä yllätyksellisempää ja vauhdikkaampaa juonta. Välillä tuli tunne, ettei kirjalla ole oikein mitään uutta tarjottavaa. Olisin halunut jossain kohtaa hämmästyä kunnolla tai kokea sellaista jännitystä, etten olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Kirja vilisi viittauksia ilveksiin ja muihin kissaeläimiin. Tuntui, että melkein joka toisella sivulla sanottiin, että hän on kuin ilves tai näin ilveskin tekisi. Alkoi tuntua, että kohta saan näppylöitä, vaikka olinkin lukenut ensimmäisen Ilveskero-kirjan ilvestarinoita lumoutuneena. Lopun ilveskohtauksia luin taas haltioituneena, mutta minusta kirjassa oli kaiken kaikkiaan vähän liikaa toistoa, mistä tuli jo vähän jankuttamisen maku.

män kirjan kyllä luki ja pidin yhä paljon Hiljasta sekä monista muistakin kirjan henkilöistä, kuten esimerkiksi Teppo Laitiosta. Miljöönä pidin Hevonpersiinsaaresta, jossa on Hiljan lapsuudenkoti, sekä Kopparnäsista, jossa olen itse joskus käynytkin. Päällimäiseksi jäi kuitenkin tunne, ettei tällä kirjalla ollut enää kovin paljon uutta tarjottavaa kahden ensimmäisen kirjan jälkeen.

Kustantaja: Tammi, 2012.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lukutuulia 
Kirjakepponen 
Lukukausi 
Uusi Kuu
Punatulkku 
Amman lukuhetki

2 kommenttia:

  1. Tämä oli kyllä pettymys, siis siihen asti kun tätä luin. En kyllä kovinkaan paljon pitänyt kahdesta ensimmäisestäkään, mutta ne luin kuitenkin loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Tuulia. Olen samaa mieltä, että tämä kirja oli pettymys. Tuntui, että kahden kirjan jälkeen tähän kolmanteen ei enää oikein riittänyt uutta tarinaa.

      Poista