torstai 28. helmikuuta 2013

Pahuuden anatomia

Hannu Lauerma on psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri. Olen pitkään halunut lukea hänen kirjansa Pahuuden anatomia, mutta empinyt kirjaan tarttumista. Pelkäsin, että kirja olisi liian synkkää ja ahdistavaa luettavaa, näin ei kuitenkaan ollut.

Kirjan alaotsikko on Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Lauerman näkökulma väkivaltaan ja pahuuteen on ammattimaisen kiihkoton. Teksti on pohdiskelevaa, kansantajuista ja faktoihin nojaavaa. Kirjassa kerrotaan paitsi nykypäivästä, myös historiasta. Lauerma kirjoittaa muun muassa kuuluisasta Viiltäjä-Jackin tapauksesta ja Länsi-Suomessa 1920-1960-luvuilla vaikuttaneesta kartanolaisuudesta, joka oli kahden naisen johtama lahko.

Tuskin mikään väkivallan muoto jää kirjassa käsittelemättä. Läpi käydään muun muassa vaarallisten lahkojen keinoja vaikuttaa ihmiseen, terrorismia, seksuaalirikoksia ja joukkomurhia. Yllättäen käsitellään myös urheilua, joka ei ainakaan minulle tulisi ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan väkivallasta (paitsi ehkä jääkiekko).

Lauerma pohtii lisäksi aggressiota luonnonilmiö, rikollisten rankaisemista ja sitä mihin maailma on menossa. Hän kertoo myös työstään ja psyykkisesti sairaiden vankien hoidosta. Olisin halunnut kuulla vielä hänen työstään lisää, vaikka sitä monessa kohtaa sivutaankin.

Ihmisten turvattomuuden tunne lisääntyy koko ajan, mutta Lauerma muistuttaa, että on paljon suurempi todennäköisyys kuolla liikenteessä kuin joutua henkirikoksen uhriksi. Hän kertoo, että suurin osa Suomen henkirikoksista on humalassa olevien miesten tekemiä ja kohdistuu esimerkiksi ryyppykaveriin.

Kirjassa kerrotaan myös psykiatrian historiasta ja vääristä luuloista, joita ihmisillä psykiatriasta on. Välillä tekstissä on jo suorastaan puolustelun makua, kun oiotaan psykiatrian arvostelijoiden vääriä käsityksiä. Sinänsä on hyvä asia kertoa lukijalle miten asiat ovat, mutta jossain vaiheessa puolusteleminen alkoi ärsyttää.

Luulin, että kirjassa käsiteltäisiin laajemmin esimerkiksi kouluampumisia ja niiden syitä. Näitä tapauksia kuitenkin vain pikaisesti sivutaan ja todetaan, että tekijän toiminnan syistä voi vain esittää arvioita, koska tekijä on kuollut. Näinhän se tietysti on. Lauerma pohtii kuitenkin muun muassa julkisuuden ja aselainsäädännön vaikutusta tällaisten tekojen tekijöihin.

Kirjaan mahtuu hämmästyksekseni myös "iloisia" tarinoita. Heti alkupuolella kerrotaan henkirikoksen tehneestä miehestä, joka vapauduttuaan löytää paikkansa yhteiskunnassa ja menee naimisiin. Ei ole ihan sellainen tarina, jota odottaisi.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen, joskin välillä hieman tylsä. Parhaiten jäivät mieleen kuvaus kartanolaisuudesta ja  edellä mainittu entisen rikollisen tarina. Itse luin tämän kirjan, koska minua kiinnosti mistä väkivalta ja pahuus kumpuavat. Sinänsä on nykyaikana poikkeuksellista, että joku käyttää termiä "pahuus", tuntuu, että koko sana on lähes hävinnyt ihmisten sanavarastosta.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavassa blogissa:

Luetut 2006-2011  

2 kommenttia:

  1. Sinua saattaisi kiinnostaa myös Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta. Minusta se ei ole yhtään tylsä.

    VastaaPoista