maanantai 18. maaliskuuta 2013

Erilainen dekkari - Kunnes vihasi asettuu

Kunnes vihasi asettuu on ruotsalaisen Åsa Larssonin neljäs dekkari. Luin helmikuussa hänen kolmannen kirjansa, Musta polku, ja teki heti mieli lukea lisää.

Kunnes vihasi asettuu sijoittuu Ruotsin Lappiin, kuten aikaisemmatkin kirjat, ja on itsenäinen jatko-osa kolmelle edelliselle Larssonin kirjalle.

Tarinan alussa mökillään oleva mies löytää joesta teinitytön ruumiin. Tyttö ja hänen poikaystävänsä ovat kadonneet kuukausia aikaisemmin. Tässä vaiheessa lukija jo tietää mitä tytölle ja pojalle on tapahtunut.

Syyttäjä Rebecka Martinsson alkaa johtaa murhatutkimusta. Mukana ovat myös edellisistä kirjoista tutut poliisit, mutta ilmapiiri poliisilaitoksella on huono. Anna-Maria Mellan ja Sven-Erik Stålnacken välit ovat katkeamispisteessä Mustan polun tapahtumien jälkeen.

Kirjan tarina vei heti ensimmäisiltä sivuilta mennessään. Toistan itseäni, mutta sanon silti, että Larsson on taitava kertoja, jonka kirjat pitävät lähes hypnoottisesti otteessaan. Kunnes vihasi asettuu ei ole kirja, jossa murhaajan henkilöllisyys säilyy salaisuutena viimeisille sivuille asti, mutta silti se on tarina, joka jaksaa kiinnostaa.

Erityisen lahjakas Larsson on luomaan erikoisia, mutta silti uskottavia henkilöitä. Tässä kirjassa tutustutaan Piilijärven kylään ja sen asukkaisiin. Kuolleen tytön, Wilman, isoisoäiti Anni on hauras ja liikkuu huonosti, mutta on siitä huolimatta varsinainen teräsmummo. Kylässä asuvat myös kuljetusliikettä pyörittävät Krekulan veljekset, Hjalmar ja Tore, joita pelätään. Heidän isänsä, Isak, ei ole säästellyt selkäsaunoja poikien lapsuudessa ja on selvää kumpi veljeksistä on vanhemmille rakkaampi. Veljesten äiti, Kerttu, on Annin sisko, mutta he pystyvät tuskin keskustelemaan keskenään.

Samoin kuin Mustassa polussa, tässäkin dekkarissa on yliluonnollisia elementtejä. Tämä kirja on siitä erilainen ns. "normidekkareihin" verrattuna, että yhtenä henkilönä on kuollut tyttö, Wilma. Hän liikkuu kyläläisten, poliisien ja Rebeckan keskuudessa ja laittaa jopa asioita tapahtumaan, osin yksin, osin lintujen välityksellä. Lintuihin hänellä on erityinen ystävyyssuhde. Wilma toivoo, että rikokset selviävät, mutta katkera hän ei ole. Hän suhtautuu ystävällisesti jopa murhaajaansa. Hän on sovussa koko maailman kanssa.

Kirja ei ole mustavalkoinen: murhaajakin voi olla uhri. Aloin itse asiassa tuntea suurta sympatiaa häntä kohtaan. Kunpa asiat olisivat menneet toisin, kunpa hän olisi valinnut toisin. Hän olisi ansainnut paremman elämän. Sinänsä minusta tuntui aika uskomattomalta, että hän teki murhan. Miksi hän ei yrittänyt estää mitä tapahtui? Miksi hän ei osannut nousta vastarintaan?

Kirja herätti paljon ajatuksia ja pysyy varmasti mielessä pitkään. Kuten Larssonin edellinen kirja, Musta polku, tämäkin kirja laittaa miettimään miksi ihminen valitsee niin kuin valitsee, vaikka tietäisi valintojensa seuraukset.

Alkuperäinen nimi: Till dess din vrede upphör.
Kustantaja: Otava, 2008. 
Suomentanut: Sanna Manninen.
 
Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:


Jos vaikka lukisi...  
Järjellä ja tunteella 
Kuuttaren lukupäiväkirja
hekku ja keetu askareskumaras  

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Mummun saappaassa soi fox

Vaikka tämä on kirjablogi, ajattelin vaihteeksi kirjoittaa näytelmästä, ovathan näytelmätkin kirjallisuutta, tosin niitä yleisemmin katsellaan ja kuunnellaan kuin luetaan.

Olin Mikkelin teatterissa katsomassa Sirkku Peltolan näytelmän Mummun saappaassa soi fox. Näytelmää mainostettiin hullunkurisena komediana, joten kuvittelin, että luvassa on jotain hauskaa ja musiikkipitoista. Pettymys oli suuri, kun näytelmä olikin lähinnä tekohauska ja ennemminkin tragikomedia.

Näytelmä kertoo perheestä, johon kuuluvat vanhemmat, teinityttö ja 8-vuotias poika. Perheen isä on lomautettu ja viettää päivänsä lähinnä olohuoneen sohvalla. Kun äiti tulee töistä kotiin, hän lysähtää tuoliin katsomaan telkkaria samaan aikaan kun isä katsoo sohvaltaan toista telkkaria. Lapset saavat tulla ja mennä niin kuin haluavat ja heistä vanhemmat saavat ulos lähinnä yksisanaisia lauseita. Pian käy ilmi, että vanhemmat eivät tiedä lastensa elämästä juuri mitään.

Kuulin teatteria harrastavalta tuttavalta, että tämä sama näytelmä oli esitetty Hämeenlinnassa vakavana näytelmänä ja se oli ollut surullinen ja ahdistava. Mikkelin teatterin esittämänä näytelmä oli lähinnä tylsä. On ehkä kaksi kertaa hauskaa, kun vanhemmat ymmärtävät koko ajan väärin mitä toinen sanoo, mutta kun sitä jatkuu koko näytelmän ajan, ei jaksa enää naurattaa.

Näytelmässä käsitellään vakavia aiheita, kuten koulukiusaamista, mutta sekin menee vanhemmilta täysin ohi, vaikka opettaja käy kotona puhumassa. Toki sitä päivitellään, ettei perheen poika ole käynyt pariin viikkoon koulussa, mutta koko kiusaamisasia kuitataan vain sillä, että pojat ovat poikia ja kyllä poika maanantaina menee kouluun. Ei voi kuin ihmetellä missä vanhemmilla on vikaa, ymmärryksessäkö, vai eivätkö he vain välitä tai osaa käsitellä asiaa.

Koko ajan taustalla ovat mummun lähestyvät 80-vuotisjuhlat ja se, että jokin sopiva lahjakin pitäisi hankkia, jos muistaa. Perheen poika käy pitkiä puheluita mummun kanssa ja ehkä mummu on ainoa, joka poikaa kuuntelee ja jolle pojan ei tarvitse esittää.

Mietin, että miksi lapset jättävät vanhemmilleen niin paljon kertomatta. Aistivatko he sen, että vanhemmat eivät ymmärrä tai heitä ei kiinnosta ja ovat lakanneet yrittämästä. Vai yrittääkö koulukiusattu poika vain pitää vanhempansa tyytyväisenä vaikenemalla koko asiasta. Vaikka isä on kaiket päivät kotona, hän on vieläkin enemmän pihalla lasten asioista kuin äiti.

Vanhempien, varsinkin isän, kohdalla puvustus on onnistunutta. On riemastuttavaa kuinka isä röhnöttää sohvalla pitkissä kalsareissa ja liian pienessä paidassa, kun äiti taas kulkee ympäri taloa legginssit jalassa. Tyttö on gootti. Pojan kohdalla puvustus ei mielestäni ole onnistunut, sillä pojalla on huppari, jossa hän vaikuttaa ennemminkin teinipojalta kuin 8-vuotiaalta. Toisaalta on vaikuttavaa kuinka poika kätkeytyy hupparin hupun sisään puhuessaan vanhemmilleen. Nämä eivät tietenkään huomaa mitään tai ihmettele miksi poika ei katso kohti ja vastaa niin lyhyesti.

Loppujen lopuksi minulle jäi tunne, että mikä koko näytelmän "pointti" oli. Mitä haluttiin sanoa? Ehkä näytelmän sanoma olisi mennyt perille paremmin, jos sitä ei olisi tehty niin, että sen oli tarkoitus olla hauska. En tiedä onko Sirkku Peltola tarkoittanut näytelmän hauskaksi vai vakavaksi vai sekä että, mutta parempi näytelmä olisi varmaan ollut vakavasti esitettynä.

Mummun saappaassa soi fox
Ohjaus Ismo Apell
Puvustus Tarja Kopperi
 

Rooleissa: Ismo Sievinen, Marjaana Viitanen, Tuomas Turkka, Janne Kyyhkynen, Vintte Viitanen ja Marjo-Riikka Romo. 
 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Bloggaamisen merkitys

Paulan Luen ja kirjoitan -blogi täytti helmikuun lopussa kaksi vuotta ja samalla Paula haastoi muita bloggareita miettimään mitä bloggaaminen itselle merkitsee. Minullakin on muutaman päivän päästä 2-vuotissyntymäpäivät edessä, joten on hyvä hetki tarttua Paulan haasteeseen.

Alunperin sain idean kirjablogista eräältä ystävältä, joka sanoi miettineensä oman kirjablogin perustamista. Ajattelin, että siinä onkin hauska ajatus, minäkin voisin perustaa kirjablogin. Kului muutama kuukausi ennen kuin sain aikaiseksi kirjoittaa ensimmäisen bloggaukseni. Aloitin blogin, koska ajattelin bloggailun olevan kivaa, mitään sen kunnianhimoisempaa tavoitetta minulla ei ollut.

En blogia aloittaessani tuntenut muita kirjablogeja, enkä ollut juuri lukenut blogeja muutenkaan. Vasta oman bloggaamiseni myötä aloin seurata muidenkin blogeja ja minulle aukesi kirjablogien rikas maailma. Olen saanut muista blogeista paljon hyviä lukuvinkkejä. Lisäksi on ollut mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia kirjoista, jotka on itse lukenut. Kirjablogeja lukiessa aika ei todellakaan tule pitkäksi. Valitettavasti en ehdi seurata blogeja niin paljon kuin haluaisin.

Itselleni bloggaaminen on merkinnyt paitsi sitä, että se on hauskaa, myös stressiä. Välillä alkaa stressata, kun on kulunut jo viikko tai pari tai enemmänkin, enkä ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään ja 
kolme kirjaa odottaa blogiarviota tai sitten tahkoan vieläkin yhden ja saman kirjan kanssa. Olen hidas lukija, joten en ehdi lukea montaa kirjaa viikossa, varsinkin kun aikapulan takia lukeminen rajoittuu melko paljon työmatkoihin. Lisäksi olen hidas kirjoittaja, koska hion ja hion ja hion loputtomasti samaa tekstiä, enkä välttämättä ole koskaan tyytyväinen, mutta lopultahan teksti on kuitenkin pakko julkaista. Tiedän, että on aivan turha stressata jonkin blogin takia, mutta aina välillä niin käy. Olen jopa muutaman kerran ajatellut lopettaa koko blogin.
 
Toki koen bloggaamisesta myös iloa. On mukava ruotia lukemiaan kirjoja. Lisäksi lukijoiden kommentit piristävät. Kiitos teille kaikille. Yleensä yritän kirjoittaa melko ympäripyöreästi, etten paljastaisi liikaa kirjasta. Kaipaan ominaisuutta, jolla voisi piilottaa osan tekstistä linkin taakse, sillä monesti tekee mieli pohtia kirjan loppuratkaisua. Olisi mukavaa, jos voisi ääneen sanoa mikä kirjan lopussa jäi ihmetyttämään tai miksi loppu oli erityisen onnistunut.

Pidän myös muiden kirjoittamien blogitekstien kommentoimisesta ja yleensäkin ajatusten vaihtamisesta muiden bloggareiden kanssa. Ennen blogia luin paljon vähemmän. Nyt tartun yhden kirjan luettuani heti seuraavaan kirjaan. Toisaalta tämä johtuu siitä, että haluan saada blogiini sisältöä, toisaalta siitä, että kirjablogien ja bookcrossingin takia löydän jatkuvasti mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluan lukea. Ylipäätään elämäni olisi värittömämpää ilman kirjablogeja.