maanantai 23. syyskuuta 2013

Koskinen ja kreikkalainen kolmio jäi kesken



Kirjoitin tässä vähän aikaa sitten Seppo Jokisen kirjasta, Viha on paha vieras, näin: "Niin kuin tavallisesti hänen kirjansa, myös tämä kirja 'koukuttaa' lukijansa heti ensimmäisillä sivuilla." Valitettavasti Jokisen kirja, Koskinen ja kreikkalainen kolmio, ei "koukuttanut".

Odotin kirjan lukemista innoissani, sillä Kreikkalainen kolmio eroaa muista Jokisen kirjoista siinä, että se ei tapahdu Tampereella, vaan nimensä mukaisesti Kreikassa. Minua kiinnosti miten Jokisen kirjojen päähenkilö, komisario Koskinen, toimii vieraassa ympäristössä.

Kirjassa komisario Koskinen on lähtenyt entisen työkaverinsa kanssa purjehduslomalle Kreikkaan. Leppoisa loma on lähestymässä loppuaan ja veneen keula käännetty paluumatkalle, kun kaksikko löytää yllättäen merestä naisen ruumiin. Miehet eivät osaa aavistaa millaisiin vaikeuksiin löytönsä takia joutuvat.

Sinänsä ihan mielenkiintoinen alku kirjalle, mutta valitettavasti minusta alun purjehduskuvaus tuntui lähinnä tylsältä. Yleensä pidän kirjoista, jotka tapahtuvat joko kokonaan tai osittain merellä, mutta tästä tarinan alusta en jaksanut innostua. Minua ei myöskään jaksanut kiinnostaa maissa alkanut tapahtumien selvittely, epäileväiset kreikkalaiset poliisit tai miesten omat tutkimukset. Tarina tuntui jatkuvasti pitkäveteiseltä, tapahtumaköyhältä ja tylsältä, enkä jaksanut lukea eteenpäin edes saadakseni selville miksi nainen oli kuollut. En vain kertakaikkiaan saanut kirjaan mitään otetta.

Yritin lukea kirjaa moneen otteeseen, mutta mielenkiintoni ei jaksanut pysyä yllä, itse asiassa kiinnostukseni ei missään vaiheessa edes herännyt.

Joka tapauksessa olen yhä sitä mieltä, että Seppo Jokinen on yksi Suomen parhaista dekkarikirjailijoista, tämä nyt vain ei sattunut olemaan kirja, josta olisin innostunut.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lumikin luetut
Uusi Kuu

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Aleksanterin opettaja

Jos Annabel Lyonin kirjaa, Aleksanterin opettaja, pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi "värikäs". Lyon loihtii lukijan eteen elävän ja värikkään antiikin maailman. Kirjan päähenkilö on filosofi Aristoteles, joka saapuu vaimonsa Pythiaan ja veljenpoikansa Kallistheneen kanssa nuoruutensa kotikaupunkiin, Makedonian Pellaan. 

Aristoteleen mieli palaa Ateenaan opettamaan, mutta yllättäen hänen lapsuudenystävänsä, Makedonian kuningas Filippos, pyytää häntä poikansa, Aleksanterin, opettajaksi. Pojasta on tuleva Aleksanteri Suuri. Ensin Aristoteles ei näe pojassa mitään erityistä, mutta tarinan edetessä Aleksanterista tulee yksi kirjan merkittävistä sivuhenkilöistä. Hänestä piirtyy herkkä ja hieman eksyksissä oleva, mutta myös itsevarma, voimakastahtoinen ja jopa julma kuva. Häntä sekä rakastetaan, että pelätään.

Tarina liikkuu kahdella tasolla: toisaalta kerrotaan Aristoteleen opetustyöstä ja hovin elämästä, toisaalta hänen perheensä arjesta. Välillä tuntuu, että ihmiset käyttäytyvät vähän liiankin nykyaikaisesti, mutta enhän minä tietenkään tiedä miten antiikin aikana oli tapana käyttäytyä.

Antiikin maailma levittäytyy lukijan eteen kiehtovana, mutta myös turvattomana ja julmana aikakautena. Kirjan tapahtumat kerrotaan Aristoteleen ajatusten ja kokemusten kautta. Hänet kuvataan  pohdiskelevana, älykkäänä ja lähes kaikesta kiinnostuneena miehenä, jota vaivaavat paitsi masennus-, myös maanisuuden kaudet.

Aristoteles luovii taitavasti hovin juonittelujen paineessa. Koska hän on nuoruudessaan opiskellut Ateenassa, häntä ei pidetä makedonialaisena. Ateenassa häntä taas ei pidetä ateenalaisena. Sotilaallisen tilanteen kiristyessä Makedonian ja Ateenan välillä Aristoteleenkin asema on uhattuna. 

Kerronta etenee sujuvasti ja muutenkin tarina pitää lukijan otteessaan. Paikoitellen kirja tuntuu hieman epäuskottavalta, mutta se ei varsinaisesti häiritse. Kirjassa ilahduttaa se, että siinä katsotaan suurmiesten "kulissien taakse" eli kerrotaan myös jokapäiväisestä arjesta ja saadaan niin prinssi kuin suuri filosofikin näyttämään tavalliselta ihmiseltä.

Sinänsä minua häiritsee kirjassa jokin, jota voisi sanoa vaikka liiaksi viihteellisyydeksi. Vaikka kirja on hyvin kirjoitettu, jotain siitä puuttuu. Esimerkiksi Aristoteleen ajatukset tuntuvat välillä vähän liian latteilta suuren filosofin pohdinnoiksi. Minä kai odotin, että Aristoteles olisi vähän väliä sanonut jotain todella viisasta ja ylevää.


Kustantaja: BTJ Finland Oy, 2011
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Alkuperäinen nimi: The Golden Mean

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Järjellä ja tunteella
Lumiomena
Kirjamielellä
Nenä kirjassa

Sallan lukupäiväkirjasta löytyy myös mielenkiintoinen kirjailijan haastattelu.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Viha on paha vieras - parasta Jokista

Vaikka Seppo Jokinen on yksi suosikkidekkarikirjailijoistani, en ole vieläkään lukenut hänen kaikkia kirjojaan. Luin aikoinaan ensimmäisenä hänen esikoiskirjansa Koskinen ja siimamies, mutta sen jälkeen olen lukenut hänen kirjojaan satunnaisessa järjestyksessä.

Vaikka dekkareiden päähenkilön, komisario Koskisen, ja hänen perheensä sekä työkavereidensa elämä kulkee kirjojen myötä eteenpäin, kirjat voi mielestäni hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Ne ovat kuitenkin melko itsenäisiä tarinoita, joissa ei ole kovin paljon viittauksia aikaisempiin kirjoihin.

Viha on paha vieras on Jokisen vuonna 2007 ilmestynyt dekkari. Niin kuin tavallisesti hänen kirjansa, myös tämä kirja "koukuttaa" lukijansa heti ensimmäisillä sivuilla. Itse asiassa Viha on paha vieras on mielestäni Jokista parhaimmillaan.

Tarina alkaa kun eräs tamperelaisen lähiökerrostalon asukas löytää nukkumaan mennessään hirttoköyden sängystään. Vähän myöhemmin toinen saman talon asukas löydetään kuolleena asunnostaan. Pian selviää, että kuollut mies oli kaikkien vihaama kerrostalokyttääjä, joka terrorisoi valituksillaan niin asukkaita, isännöitsijää kuin huoltoyhtiötäkin. Talossa alkaa tapahtua muitakin outoja ja pelottavia asioita, eräskin asukas huomaa, että hänen asunnossaan on käyty. Pian osoitteesta Raiskionkatu 6 tulee poliiseille valitettavan tuttu.

Tässä kirjassa loistavaa on paitsi henkilöiden ja miljöön kuvailu, myös itse kerronta. Jokinen osaa kirjoittaa mukaansatempaavia tarinoita, joissa lukijan mielenkiinto säilyy viimeisille sivuille asti. Henkilöt ovat uskottavia, vaikka he joskus hieman omintakeisia ovatkin, kuten tämän kirjan kerrostalokyttääjä tai naapureitaan kiikaroiva asukas. Miljööt ovat eläviä ja tuntuu kuin olisi itse paikalla seuraamassa tapahtumia.

Kirjan tapahtumapaikka, kerrostalo, on mielenkiintoinen ympäristö kaikkine erilaisine asukkaineen ja jännitteineen. On "paremmat" raput omistusasuntoineen ja järvimaisemineen ja sitten se vähän "huonompi" porukka, joka asuu vuokra-asunnoissa "huonommissa" rapuissa. Sekin tuo lisää jännitettä tarinaan, että isännöitsijä asuu itse talossa ja yksi talon asukas on huoltoyhtiössä töissä.

Vaikka Jokisen kirjoissa tapahtuu vakavia asioita, kirjojen tunnelma on kuitenkin lämminhenkinen ja inhimillinen. Ihmistä ymmärretään kaikkine virheineenkin.

Kustantaja: Karisto, 2007.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Nulla dies sine legendo
Luetut 2006-2011
Lumikin luetut
Booking it some more