maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjastomuistoja: Talman sivukirjasto



Sipoon Talma lienee nykyään tunnetuin laskettelurinteestään ja onpa siellä myös golf-kenttä ja lihasavustamo. Minulle Talma on kylä, jossa kävin ala-asteen. 
 
Lapsena kirjasto oli minulle tärkeä. Kun kävin Talman koulua 1980-luvulla, koulussamme toimi onnekseni kunnallinen sivukirjasto. Se oli auki kerran viikossa. Kirjastossa kävivät niin koululaiset kuin kyläläisetkin. Kirjasto aukesi sopivasti ruokatunnin jälkeisen pitkän välitunnin, "ruokavälkän", alkaessa.

Hevoshullujen juoksukilpailu

Monen monta kertaa tuli juostua erään samalla luokalla olleen ystäväni kanssa kilpaa kirjastoon, sillä Hevoshullu-lehti oli ilmestynyt ja meillä oli kilpailu siitä kumpi saa lukea lehden ensin. Ystäväni yleensä voitti. Nyt myöhemmin olen ihmetellyt, eivätkö koulun muut hevoshullut olleet lainkaan kilpailemassa lehdestä, kun uusin lehti oli aina vapaana kirjastolla, ainakin muistoissani.

Hevoshulluja tuli lainattua kirjastosta kasoittain ja mieleen ovat jääneet päällimmäisinä Pollen edesottamukset. Kaikki hevosharrastajat tietänevät kenestä puhun. Luin muuten äskettäin, että Polle-sarjakuvan piirtäjä Lena Furberg aloitti sarjakuvan tekemisen jo 15-vuotiaana vuonna 1972.

Päätin lukea kirjaston kaikki kirjat

Jossain vaiheessa päätin lukea kirjaston kaikki kirjat ja otin kirjoja hyllystä aakkosjärjestyksessä katsomatta lainkaan kirjojen nimiä. Tämä projekti jäi kesken. Reppukin oli revetä, kun raahasin kirjakasoja kotiin. Muistan kerrankin juokseeni koulubussille auki olleen repun kanssa, koska kirjoja oli laukussa niin paljon, ettei se enää mahtunut kiinni. Tästä "luen kaikki kirjaston kirjat" -tempauksesta on mieleen jäänyt Lasten Kalevala, jota yritin sitkeästi lukea, vaikka en ymmärtänyt siitä oikein mitään.

Käärmeitä pullossa

Kirjasto sijaitsi ensin omassa huoneessaan, jota käytettiin myös television katseluun. Koska videoita ei ollut, oppilaat siirtyivät kirjastoon katselemaan televisiota silloin, kun opettaja päätti, että nyt katsotaan jokin Koulu-tv:n ohjelma.

Myöhemmin kirjasto muutti tyhjillään olleeseen luokkaan, jota käytettiin aiemmin varastona. Kirjaston vanhasta huoneesta tuli kokonaan television katselutila. Ennen kirjaston muuttoa sain usein vierailla varastoluokassa, sillä siellä oli myös puheterapeutin vastaanotto. En oppinut sanomaan ärrää, mutta täytettyjä eläimiä, vanhoja opetustauluja ja käärmeitä pullossa tuli monet kerran katseltua.

Talman koulun sivulla olevassa oikeanpuoleisessa kuvassa häämöttää männyn takana varastoluokan, sittemmin kirjaston ikkuna.

Suosikkikirjoja

Sivukirjaston kortit olivat vaaleanpunaista pahvia. Korttia tuli käytettyä usein, sillä kävin kirjastossa joka viikko. Suosikkejani olivat muun muassa erilaiset hevoskirjat, kuten Anna-Lisa Almqvistin Annika-sarja, Mervi ja Marvi Jalon kirjat, Ruby Fergusonin Laura-sarja, K. M. Peytonin kirjat sekä kuvitettuja kirjoja, jotka saattoivat olla Rolf Lengstrandin Ponikerhosarjaa. Lisäksi luin mielelläni Neiti etsivä -kirjoja, Viisikkoja ja Anni Polvan Tiina-kirjoja.

Kun nyt mietin mikä kaikkia edellä mainittuja kirjoja yhdistää, tulee mieleen, että kaikissa niissä on reippaita ja rohkeita tyttöjä, jotka tarttuvat haasteisiin ja ratkovat ongelmia. Toki kirjojen henkilöt, ovat luonteiltaan monenlaisia, mutta selviytyminen vaikeistakin tilanteista ja monesti myös ystävyyden voima ja lojaalisuus ystäviä kohtaan, on monille näistä kirjoista yhteistä. Usein kirjoissa on myös seikkailuja ja jännittäviä tapahtumia. Kirjojen voi luottaa loppuvan hyvin, mikä tuo pienelle lukijalle turvallisuuden tunteen.

Hevoskirjoja pidetään usein heikkotasoisena pikkutyttöjen huuhaa-kirjallisuutena. Toki osa kirjoista onkin ns. vasemmalla kädellä kirjoitettuja ja en voi kuin ihmetellä kuinka on tullut lapsena luettuna tuollaista puppua. Parhaat hevoskirjat ovat kuitenkin hyviä ja kestävät useankin lukukerran, esimerkkinä esimerkiksi K. M. Peytonin kirjat. Monesti hevoskirjoissa kerrotaan myös oikeasti tärkeistä asioista, kuten ystävyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja heikompien auttamisesta.

Monista muistakin kuin hevoskirjoista, olisi paljon sanottavaa, mutta jätän sen toiseen kertaan. Alkoi ihan tehdä mieli lukea joitain lapsuuden kirjoja uudestaan. Talman sivukirjastoa ei enää ole, mutta muistot pysyvät.

Hyvää uutta vuotta.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Vähemmän "mitää"

En tavallisesti harrasta elämäntaito-oppaita, mutta tartuin Isa Merikallion kirjaan Suorituselämästä merkityselämään - yhden sanan elämänmuutos, koska eräs ystäväni suositteli sitä.

Merikallio kirjoittaa siitä kuinka ihmiset ovat uupuneita, koska heidän täytyy tehdä niin paljon "mitä"-päätöksiä. Mitä tekisin huomenna? Mitä alkaisin harrastaa? Mitä töitä pitäisi tänään tehdä? jne. Kirjan ydinajatus on nerokas: täytyy unohtaa "mitä" ja miettiä "miten". Miten tämän tekisin? Iloisesti, rakastaen, rohkeasti jne. Koko kirjassa onkin kysymys näkökulman muutoksesta.

Lisäksi Merikallio kirjoittaa siitä kuinka muutoksia voi tehdä pienin askelin. Ei tarvitse viettää "sitten kun" -elämää tai kerätä voimia valtavan suureen muutokseen, vaan muutoksen voi tehdä heti muuttamalla omaa asennettaan. Tänään ei esimerkisi tarvitse olla voimaa alkaa noudattaa terveellistä ruokavaliota, mutta tänään voi lisätä ruokavalioonsa vaikkapa omenan.

Olen aika skeptinen ihminen, mutta täytyy myöntää, että Merikallion ajatuksissa on itua. Olen itse vuosien varrella monta kertaa miettinyt näkökulman muutosta ja todennut, että se oikeasti toimii. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaiken ikävän voi lakaista maton alle, mutta se voi tehdä jostain tilanteesta siedettävämmän. On ihmisiä, jotka ovat rauhallisen optimistisia sattui mitä tahansa. (Itse haluaisin kovasti kuulua heihin.) Jokainen varmaan tuntee jonkun tällaisen ihmisen.

Lisäksi Merikallio kirjoittaa siitä, että on jonkinlaista kuolemanpelkoa, että ihmiset haalivat itselleen paljon tekemistä ja yhä uusia elämyksiä. Tämä pitää varmasti paikkansa. Nykyään on niin paljon esimerkiksi kaikkea harrastustarjontaa ja mielenkiintoisia tapahtumia, että itselläni on ainakin tullut eteen se, että on pakko jättää asioita tekemättä, vaikka ei haluaisikaan. On ihana olla välillä ihan rauhassa kotona. Kaikkea ei vain ehdi.

Valitettavasti minulla oli tätä kirjaa lukiessani niin paljon muuta "mitää" eli toisia kirjoja luettavana, että en tätä kirjaa ehtinyt lukea loppuun ennen kuin se piti palauttaa kirjastoon. Kirjasta oli varauksia, joten en voinut uusia lainaa.

Vaikka kirjan ydinajatus on minusta nerokas, täytyy myöntää, että kirja oli osittain aika puuduttavaa luettavaa ja se oli osasyy miksi en saanut sitä ajoissa luettua.

Jotta tässä bloggauksessa ei olisi niin paljon "mitää", unohdetaan kuvat tällä kertaa. :)

Kustantaja: Basam Books Oy, 2013.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

White Rabbit 
Hiljainen huone 

tiistai 10. joulukuuta 2013

Totuus Hallavan hevosen majatalosta

Löysin tämän Agatha Christien kirjan Bookcrossing-tapaamisesta jo muutama kuukausi sitten.

Tarina lähtee liikkeelle melko hitaasti ja tuntuu alussa jopa hieman tylsältä, mutta kannatti lukea eteenpäin, juoni on nimittäin melko mielenkiintoinen.

Kuolevaa naista tapaamassa ollut pappi surmataan raa´asti kotimatkallaan. Papin kengästä löytyy salaperäinen nimilista ja pian käy ilmi, että kaikki listalla mainitut henkilöt ovat kuolleet. Lontoolainen Mark Easterbrook kuulee asiasta ystävältään, joka on lääkäri ja auttaa poliisia tutkimuksissa. Mark huomaa, että nimilistalla on myös hänelle tuttu henkilö.

Vähitellen Mark alkaa kiinnittää huomiota siihen, että kuulee kuin ohimennen mainintoja Hallavan hevosen majatalosta. Hän päättää ottaa selvää asiasta, varsinkin kun jo majatalon nimi tuntuu aiheuttavan ihmisissä pelkoa ja talon asukkaita pidetään noitina.

Tarina saa melko outojakin käänteitä. Sekä lukija, että Mark Easterbrook alkavat jo epäillä mikä on mahdollista. Tämän kirjan murhat tehdään hyvin kierolla ja monimutkaisella tavalla. Juoni on erikoisimpia dekkarin juonia, joihin olen törmännyt. Lähinnä rikosten monimutkaisuudesta tulee mieleen Christien toinen kirja Eikä yksikään pelastunut, vaikka muuta yhteistä näillä kirjoilla ei olekaan. Kun olin päässyt lukemisen alkuun, en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni.

Alkuperäinen nimi: The Pale Horse, 1961
Kustantaja: WSOY, 1982
Suomentanut: Antti Nuuttila

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirjainten virrassa 
Kasoittain kirjoja 
Dinosauruksen ehtoojupinat
una palabra que me
PikkuToivo   

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Robin Cook - Perimä

En ole aikaisemmin lukenut yhtään Robin Cookin kirjaa ja myönnetään, että minulla oli aikamoinen ennakkoluulo hänen kirjojaan kohtaan. En edes tiedä mistä ennakkoluulo kumpuaa, mutta ajattelin, että hänen kirjansa ovat jotain mitäänsanomatonta viihdehuttua.

Sain Robin Cookin kirjan, Perimä, eräältä ystävältäni, joka halusi antaa kirjojaan pois, kun ei enää hyllyyn mahdu. Tuskinpa olisin tähän kirjaan muuten tarttunut.

Epäilin, että jaksanko edes lukea koko kirjaa, mutta kun aloitin, huomasin, että tarina on melko mukaansatempaava. Aluksi kirjassa kerrotaan kahta aivan erillistä tarinaa, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa mitenkään. New Yorkissa kuolinsyyntutkija Jack Stapleton suree pienen poikansa vakavaa sairautta ja hukuttaa pahan olonsa työhön. Hän alkaa tutkia vimmaisesti vaihtoehtoista lääketiedettä saadessaan selville, että nuori nainen on kuollut kiropraktikon käsittelyn seurauksena.

Samaan aikaan Egyptissä arkeologi Shawn Daughtry astuu pieneen kauppaan ja tekee yllättävän löydön, joka muuttaa niin hänen kuin hänen vaimonsa solubiologi Sanan matkasuunnitelmat. Soppaan sotketaan vielä arkkipiispa James O´Rourke, joka kauhistuu tajutessaan Shawnin löydön seuraukset.

Kokonaisuutena kirja on aivan mukiinmenevä, joskaan ei kovin yllättävä. Juoni on loppujen lopuksi melko yksinkertainen, vaikka saadaankin monenlaisten yksityiskohtien takia tuntumaan monipuolisemmalta. Juuri yksityiskohdat ovatkin tämän kirjan vahvuus. Miljöökuvaus on hyvää ja kaikenlaiset yksityiskohtaiset kuvaukset, esimerkiksi lääkärin työstä, ovat kiinnostavia.

Välillä tarina etenee kovin hitaasti ja on jopa vähän tapahtumaköyhä. Vaihtoehtoisesta lääketieteestä kertova sivujuoni jää kovin lyhyeksi, vaikka sitä takakannessa niin hehkutetaankin. Uskontoon liittyvästä ydintarinasta pidin.

Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta minulle ei kuitenkaan tullut mitään hinkua lukea Cookin kirjoja lisää.

Alkuperäinen nimi: Intervention, 2009
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, 2011
Suomentaja: Jorma-Veikko Sappinen

Tästä kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä

lauantai 7. joulukuuta 2013

Koiruohon kaupunki yllättää


Olen jo pitkään halunut lukea kirjan Koiruohon kaupunki. Se on Kati Saurulan vuonna 2011 julkaistu esikoisteos. Etukäteen en tiennyt kirjasta oikein muuta kuin, että se kertoo Tšernobylista.

Tarina alkaa 1960-luvun loppupuolelta. Prokopjevin kolmihenkinen perhe elää kolhoosilla. Perheen äiti, Jelena, on kyllästynyt raskaisiin maatöihin, mutta kolhoosilta on vaikea päästä pois. Eräänä iltana Jelena näkee televisiosta uutiset, joissa kerrotaan uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Jelena päättää yrittää miehensä, Viktorin, kanssa uuteen voimalaan töihin. Hankkeen onnistumisessa auttaa tietysti se, jos tuntee sopivassa asemassa olevia ihmisiä.

Muutama vuosi myöhemmin perhe saa todella jättää kolhoosin taakseen ja muuttaa Prypjatiin, voimalan työntekijöille rakennettuun uuteen mallikaupunkiin. Kaupungissa on leikkipuistoja, kouluja ja elokuvateatteri. Jelena aloittaa voimalan operaattorina, Viktor vartijana. Operaattorit koulutetaan tehtäväänsä, mutta pidetään tärkeänä, ettei kukaan pysty ohjaamaan koko reaktiota. Prokopjevin perheelle elämä hymyilee. Perheen tytär Nadja saa opiskella ja haaveilee ydinfyysikon urasta.

On kai edes turha kertoa, että lopulta voimalassa eräs koe menee pahasti pieleen ja sattuu kohtalokas onnettomuus. Tämä on kuitenkin vasta alkua kirjan tapahtumille. En voi oikeastaan sanoa enempää paljastamatta liikaa.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: elämä ennen onnettomuutta ja elämä sen jälkeen. Kirjan juoni yllättää lähtemällä onnettomuuden jälkeen aivan eri teille, mitä odotin. Luulin, että kirjassa olisi kerrottu enemmän onnettomuuden jälkeisestä ajasta Tšernobylin lähialueilla ja ihmisten selviytymisestä. En kuitenkaan pidä huonona kirjailijan valintaa lähteä kertomaan aivan toisenlaista tarinaa, vaikka sen myötä koko kirjan tyylilaji tavallaan muuttuu.

Kirja on mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. En tietenkään osaa arvioida kuinka oikeita kuvaukset ydinvoimalan toiminnasta tai onnettomuudesta ovat, mutta luin niitä mielenkiinnolla.

Tarinassa on järkyttävää kuinka vähän ihmiset loppujen lopuksi ydinvoimasta tietävät. Kirjassa eräskin naapuri kuvailee puhelimessa Nadjalle haltioituneena kuinka kauniilta voimalan palo näytti yöllä. Ihmiset jatkavat Prypjatissa elämää kuin ennenkin. Vasta parin päivän päästä heidät evakuoidaan. 

Viranomaiset yrittävät tietenkin vähätellä onnettomuutta tai pimittää sen kokonaan. On mykistävää, kun Nadja seuraa illan pääuutislähetystä, jossa ei kerrota onnettomuudesta sanaakaan.

Vaikka itse olin onnettomuuden sattuessa ala-asteikäinen, jostain syystä mieleen on jäänyt se kuinka Neuvostoliitto yritti kiistää onnettomuuden. Onnettomuus ei minua sillon paljon mietityttänyt, mutta muistan miten äiti kielsi kaveriani ja minua istumasta ulkona maahan ja miten hän käski tulla sisään heti, jos alkoi sataa. En vieläkään tiedä olivatko tällaiset varotoimet todella tarpeen.

Kirjaan palatakseni, minusta tuntui, että Nadjan suhteesta erääseen henkilöön jäi puuttumaan jotain. Kaipasin suurempia reaktioita, mutta ehkä nuoruutensa Neuvostoliitossa elänyttä Nadjaa ei hämmästyttänyt mikään. Toisaalta, alkuperäinen käsikirjoitus on käsittääkseni paljon pidempi, joten ehkä sekin selittää jotain.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja. On kunnioitettavaa, että esikoiskirjailija uskaltaa tarttua näin kunnianhimoiseen aiheeseen. 


Kustantaja: Arktinen banaani, 2011.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kaiken voi lukea! 
K-blogi - koko lailla kirjallisesti
Lukukausi