lauantai 7. joulukuuta 2013

Koiruohon kaupunki yllättää


Olen jo pitkään halunut lukea kirjan Koiruohon kaupunki. Se on Kati Saurulan vuonna 2011 julkaistu esikoisteos. Etukäteen en tiennyt kirjasta oikein muuta kuin, että se kertoo Tšernobylista.

Tarina alkaa 1960-luvun loppupuolelta. Prokopjevin kolmihenkinen perhe elää kolhoosilla. Perheen äiti, Jelena, on kyllästynyt raskaisiin maatöihin, mutta kolhoosilta on vaikea päästä pois. Eräänä iltana Jelena näkee televisiosta uutiset, joissa kerrotaan uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Jelena päättää yrittää miehensä, Viktorin, kanssa uuteen voimalaan töihin. Hankkeen onnistumisessa auttaa tietysti se, jos tuntee sopivassa asemassa olevia ihmisiä.

Muutama vuosi myöhemmin perhe saa todella jättää kolhoosin taakseen ja muuttaa Prypjatiin, voimalan työntekijöille rakennettuun uuteen mallikaupunkiin. Kaupungissa on leikkipuistoja, kouluja ja elokuvateatteri. Jelena aloittaa voimalan operaattorina, Viktor vartijana. Operaattorit koulutetaan tehtäväänsä, mutta pidetään tärkeänä, ettei kukaan pysty ohjaamaan koko reaktiota. Prokopjevin perheelle elämä hymyilee. Perheen tytär Nadja saa opiskella ja haaveilee ydinfyysikon urasta.

On kai edes turha kertoa, että lopulta voimalassa eräs koe menee pahasti pieleen ja sattuu kohtalokas onnettomuus. Tämä on kuitenkin vasta alkua kirjan tapahtumille. En voi oikeastaan sanoa enempää paljastamatta liikaa.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: elämä ennen onnettomuutta ja elämä sen jälkeen. Kirjan juoni yllättää lähtemällä onnettomuuden jälkeen aivan eri teille, mitä odotin. Luulin, että kirjassa olisi kerrottu enemmän onnettomuuden jälkeisestä ajasta Tšernobylin lähialueilla ja ihmisten selviytymisestä. En kuitenkaan pidä huonona kirjailijan valintaa lähteä kertomaan aivan toisenlaista tarinaa, vaikka sen myötä koko kirjan tyylilaji tavallaan muuttuu.

Kirja on mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. En tietenkään osaa arvioida kuinka oikeita kuvaukset ydinvoimalan toiminnasta tai onnettomuudesta ovat, mutta luin niitä mielenkiinnolla.

Tarinassa on järkyttävää kuinka vähän ihmiset loppujen lopuksi ydinvoimasta tietävät. Kirjassa eräskin naapuri kuvailee puhelimessa Nadjalle haltioituneena kuinka kauniilta voimalan palo näytti yöllä. Ihmiset jatkavat Prypjatissa elämää kuin ennenkin. Vasta parin päivän päästä heidät evakuoidaan. 

Viranomaiset yrittävät tietenkin vähätellä onnettomuutta tai pimittää sen kokonaan. On mykistävää, kun Nadja seuraa illan pääuutislähetystä, jossa ei kerrota onnettomuudesta sanaakaan.

Vaikka itse olin onnettomuuden sattuessa ala-asteikäinen, jostain syystä mieleen on jäänyt se kuinka Neuvostoliitto yritti kiistää onnettomuuden. Onnettomuus ei minua sillon paljon mietityttänyt, mutta muistan miten äiti kielsi kaveriani ja minua istumasta ulkona maahan ja miten hän käski tulla sisään heti, jos alkoi sataa. En vieläkään tiedä olivatko tällaiset varotoimet todella tarpeen.

Kirjaan palatakseni, minusta tuntui, että Nadjan suhteesta erääseen henkilöön jäi puuttumaan jotain. Kaipasin suurempia reaktioita, mutta ehkä nuoruutensa Neuvostoliitossa elänyttä Nadjaa ei hämmästyttänyt mikään. Toisaalta, alkuperäinen käsikirjoitus on käsittääkseni paljon pidempi, joten ehkä sekin selittää jotain.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja. On kunnioitettavaa, että esikoiskirjailija uskaltaa tarttua näin kunnianhimoiseen aiheeseen. 


Kustantaja: Arktinen banaani, 2011.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kaiken voi lukea! 
K-blogi - koko lailla kirjallisesti
Lukukausi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti