sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Kirjabloggarit Kannelmäen kirjastossa

Löysin kirjaston sivuilta kiinnostavan tapahtuman: kaksi kirjabloggaria vierailee ensi tiistaina Helsingin Kannelmäen kirjastossa.

Kirjaston vieraina ovat helsinkiläiset kirjabloggarit Arja Korhonen ja Tuija Takala. Tapahtumassa on tarkoitus keskustella kirjablogeista ja muun muassa lukuvinkkien etsimisestä blogien avulla.

Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogi ja Tuijan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi ovat minulle ennestään tuntemattomia, mutta ne vaikuttavat suoranaisilta kirjojen aarreaitoilta, joten aion näitäkin blogeja alkaa seurata.

Täältä voi lukea Arjan ja Tuijan ajatuksia muun muassa bloggaamisesta, uutuuskirjoista ja lukemisesta.

Harmi, että samalle illalle on jo muuta menoa, muuten olisin mennyt kirjastolle kuuntelemaan. Tapahtuma on 30.9.2014 klo 18.00.

Kirjaston tapahtumailmoitus

lauantai 27. syyskuuta 2014

Onnen tunti


Lainasin kirjastosta Anna-Leena Härkösen kirjan, Onnen tunti, ja aloin lukea sitä oikeastaan lainkaan tietämättä mistä se kertoo.

Kirjan päähenkilö on uusperheen äiti Tuula. Hänen perheeseensä kuuluvat mies, Harri, ja kymmenvuotias poika, Roope. Roopen isä, Tuulan entinen mies Jari, ei juuri ehdi pitää poikaansa yhteyttä. Tuulaa surettaa, ettei äitiä huolita enää poikansa juttuihin mukaan samalla lailla kuin ennen. Joskus Tuulan mieltä kalvaa se, ettei hän voi saada biologista lasta Harrin kanssa, koska hänen kohtunsa on poistettu.

Kun Tuula näkee lehdessä ilmoituksen, että huostaan otetuille lapsille etsitään sijaisperheitä, hän tuntee, että hänellä olisi vielä jotain annettavaa. Hänen oma lapsuutensa on ollut onneton, välit itsekeskeisen äidin kanssa ovat huonot ja isänsä kanssa Tuula vaihtaa vain joulukortteja.

Kirja on kertomus siitä miten Tuulan perhe kypsyy ajatukseen sijaislapsesta, miltä tuntuu epäilys omasta riittämättömyydestä ja pelosta kiintyä vieraaseen lapseen, joka voidaan ottaa pois. Toisaalta Tuula pelkää myös, ettei kiinny toisen lapseen. Sijaislapset muuttavat koko perheen elämän ja tuovat perheen lähipiiriin myös lasten biologiset vanhemmat omine ongelmineen.

Kirjoitin viimeksi Eve Hietamiehen kirjasta Puolinainen, että minua ärsytti preesensin käyttö. Tätä kirjaa ehdin lukea parisataa sivua, ennen kuin huomasin, että kirja on preesensissä, aika hauskaa sinänsä. Tässä kirjassa preesens ei siis haitannut, ehkä alan tottua siihen.

Kirja on vauhdikas ja lasten kohtalot liikuttavat. Viisivuotias Venni on sylinkipeä, kahdeksanvuotias Luke taas kovis. Minua suretti, että perheen oma poika, Roope, jää sijaislasten saapumisen jälkeen melko vähälle huomiolle.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta Tuulan käytös suoraan sanoen välillä pöyristytti. Siitä jäi todella hämmentynyt olo. Tietysti hänelläkin on kannettavanaan menneisyyden taakka, joka hänen on ennen pitkää kohdattava.

Kustantaja: Otava, 2011.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Luettua elämää
Lurun luvut
Pihin naisen elämää
Mari A:n kirjablogi
Järjellä ja tunteella 
Luettua
P. S. Rakastan kirjoja
Kirjakko
Päkän juttu 
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjantila
Sanasulka
Susan kirjasto 
Tiikun tuumailut
Ofelia Outolintu

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Puolinainen

Olen jo pitkään halunut lukea Eve Hietamiehen kirjan Puolinainen, nyt se vihdoin osui kirjastossa käteen.

Kirja kertoo Ilonasta ja Iivarista, aivan tavallisesta pariskunnasta. Ilona on töissä marketissa, Iivari on hanoja myyvän firman myyntimies. Parisuhde on asettunut uomiinsa ja asunnon remontti lähes valmis, arki on tuttua ja turvallista, vain yksi asia puuttuu: lapsi.

Ensimmäisestä raskaudesta kerrotaan kaikille. Tulevat mummot ovat haltioissaan ja työkaverit onnittelevat. Eräänä päivänä Ilona alkaa kuitenkin vuotaa, eikä vuodolle näy loppua. Kukaan ei ollut varoittanut, että lapsi voi tulla ulos. Vasta keskenmenon koettuaan Ilona alkaa kuulla muiden kokemuksia keskenmenoista, on kuin hän olisi päässyt jonkin kerhon jäseneksi.

Kirja on kertomus siitä miten Ilona ja Iivari yrittävät jatkaa elämäänsä toistuvien keskenmenojen keskellä. Ilona alkaa hoitaa asioitaan itkujen välillä ja viettää kahvitaukonsa yksin. Työkaverit eivät jaksa, kun hän on aina itkuinen ja poissa ja parisuhdekin rakoilee.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mitä ensin vierastin. Tuntui, että kirjoitustyyli etäännyttää lukijan aiheesta ja että kerronta on liian kevyttä. Myöhemmin kirja alkoi kuitenkin tuntua jopa ahdistavalta, ehkä totuin tyyliin.

En oikein pidä siitä, että koko kirja on kirjoitettu preesensissä. Minusta preesens on ennen kaikkea tehokeino. Minun on vaikea päästä mukaan preesensissä kirjoitettuun tekstiin ja se tuntuu usein, ainakin aluksi, hieman epäuskottavalta. Tätä kirjaa lukiessani pääsin kuitenkin jossain vaiheessa mukaan preesensissä olevaan kerrontaan.

Kerronta on sinänsä onnistunutta ja henkilöt mielenkiintoisia. Ilonan tarinan rinnalla kulkee luontevasti myös kertomus hänen lapsuudestaan.

Vasta kirjan lukemisen jälkeen kuulin, että kirjailija oli itse saanut useita keskenmenoja. Luultavasti olisin lukenut kirjaa aivan eri lailla, jos olisin tiennyt sen ennen kirjan lukemista. 

Kustantaja: Otava, 2002.

Tästä kirjasta on kirjoitettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Lillin kirjataivas
Susan kirjasto
Sydänjää
Kirjakaapin avain
Anuliinin ajatelmia